Voisin aloittaa aivan rauhassa perustuksista, koska kukaan ei odota sotaa tai joulua. Nimeni on Riku. Yksinkertainen nimi rääväsuiselle tupakan suurkuluttajalle. Jos minulla ei ole röökiä suussa, niin tapani pystyy haistamaan minusta poutapäivinä. Se ei häiritse minua. Olen tottunut.
Tarinan olisi luultavasti tarkoitus kertoa josta kusta muusta kuin minunlaisestani. Elämäni on ollut tavallista. Ninjan mittapuulla. Tai no, en voi oikein laskea Akatsukin suututtamista, kaikkien kylien sotavoimien pakoilua, mielipuolen perheessä oloa, oman perheen saantia alle 30 kesäisenä, klaanini johtoon nousemista (vaikka siitä ei ole virallisia papereita), vaeltamisen lopettamista, kätilönä oloa (se oli onneksi se yksi ainoa kerta), toisen mielipuolen (lue; nörtin) jahtaamista, useiden kakaroiden opettamista, tiilen päiden lukemista, posesta pakoa, useita elämän ja kuoleman - tappeluita ja pähkähullun isän kanssa suhteen luomista hirveän normaalina. Usko huviksesi - en pidä mitään muuta normaalinpana kuin kahvia sunnuntaiaamuna.
Kaikki alkoi eräänä sateisena päivänä, muutamaa viikkoa ennen 21 - vuotispäivääni. Vettä tuli kuin Esterin perseestä, luulin vaatteitteni sulavan. Ja minulla ei ollut mitään muuta kuin kengät, housut, paksu paita, josta ei ollut mitään iloa siinä vaiheessa, ja siteitä joka puolella kehoani. Häpesin sitä, mitä niiden alla oli, mutten antanut sen häiritä. Vierelläni talsi tumma susi, ainoa matkakumppani, joka oli koskaan kestänyt luonnettani. Sen nimi oli Kage, mutta jos olisin saanut päättää, sen nimi olisi ollut paljon huonompi. Olin huono keksimään nimiä. Aibouni (toverini) ei tuntunut välittävän vesisateesta. Sillä oli yhtä paha nälkä ja vilu kuin minullakin. Se vikisikin siihen malliin ensimmäisen vastaantulevan pubin suuntaan. Katsoimme toisiamme pitkään ja hartaasti. Silloin jos koskaan olintoivonut, ettei matkatoverini olisi ollut jokin koiraa edeltävä elukka. Yhtä söpöt naamat molemmilla faunoilla, se fakta oli tosi kuin se käärmeennahka, minkä olin pentuna useita kertoja nähnyt.
"Oletko tosissasi?" kysyin varmuuden vuoksi. Ääneni sähinä toi mieleen sekopäisen ukkoni niin pahasti, että puistatti. Kage haukahti kömpelösti, sen oli turha matkia koiraa. Ihan sama kuin jos leijona yrittäisi maukua. Mieleni olisi tehnyt murista, mutta kupuni ehti ensin. Talsimme siihen tavernaan kuin olisimme olleet oikeita ninjoja. Emme olleet. Meillä ei ollut kylää, vaikka se fakta ei ollut vanha tosiasia.
Kuppila antoi silmilleni mitä oli luvannutkin. Kaaoksen. Alkoholia. Ruokaa. Istahdin ihmisten tuijottaessa minua kuin pientä lasta, joka kerjäsi ruokaa kadulla. Voin rehellisesti sanoa, minä kuoleman kalpeine ihoineni ja tummien sinimustien hiuksieni kanssa olin muille friikki. Kage ravisti vedet turkistaan ja kävi makaamaan pöytäni viereen. Nurkkapöytä, missä haisi kuselle ja paskalle. Luoja tietää miksi.
Hieman hintahtava tarjoilija tuli sanomaan, ettei sinne olisi saanut tuoda eläimiä. Kage olisi repinyt tyypiltä silmät päästä, jos en olisi estänyt. Se ei näkynyt pahasti, mutta kyllä omistaja tuntee lemmikkinsä. Näin sen silmistä, että se oli hilkulla. Pakotin hukkani istumaan, josta se hiljaa muristen meni makuulle. Tilasin pelkän saken, kaikkia ruumiini komentoja vastaan, mutta tieisin, että rahani eivät riittäisi muuhun. Kiinnitin huomiota muissa pöydissä olevien shinobien otsasuojuksiin. Pilvenkylän tunnus niissä näkyi olevan. Juuri kun se sama tarjoilija oli tuomassa sakeani pöytään, joka pentu juoksi sisään pubin ovesta. Lapsi oli tyttö, hädin tuskin neljää vuotta. Likka oli yhtä märkä kuin me muutkin, muttei se tai mikään muu estänyt häntä menemästä pöytäni alle.
"Mitä vit-" En kerennyt sanoa paljoa mitään, ainakaan tuon enempää, kun paikalle tuli kaksi ninjaa. Pilvikylästä hekin. Aloin olla aika varma siitä, että olin eksynyt Raikagen hallintoalueelle että tämä kaikki toisi niitä hankaluuksia, jotka olivat loppujen lopuksi pieniä kärpäsen paskoja elämänkaaressa. Ninjat, jotka tulivat sisään, näyttivät hiukan raivoistuneilta. Ja erotin pöytäni alla olevasta pimeydestä pennun kassin. Täynnä ninjavarusteita. Kuviota ei ollut kovinkaan vaikeata tajuta. Ninjat alkoivat huutaa tenavaa nimellä. Hetken jälkeen nousin seisomaan. Jok'ikinen baarissa katsoi minua. Olisin toivonut voivani kirota kaikki jumalat maan ja taivaan väliltä.
"Luuletteko olevanne ihmiskauppiaita tai jotain?" Ääneni oli turhautunut, vähintää kyllästänyt. Minua raivostutti. Tyypit olivat minua pitempiä kaappeja (olen 175 senttiä pitkä) ja aikoivat antaa pikkutytölle selkään. Pystyin sytyttämään tupakan tyyppien uhon aikana (minua ei kiinostanut pätkääkään, mitä he sanoivat) ja hetken kuluttua he olivat niskassani. Ennen kuin huomasinkaan tutut kärrmeet olivat tulleet hihastani ja Kage oli toisen tyypin päällä. Käännyin pennun puoleen. Tytön siniset silmät ja hiukset seivät sopineet hänen ulkoasuunsa. En ollut muodin ystävä, mutta se häiritsi minuakin. Ne silmät suorastaan huhkuivat luottamusta.
"Mennäänkö?" kysyin tenavalta. "Tämä kuppila on niin perseestä, että silmiin sattuu."
Pentu nyökkäsi innoissaan. Me kaikki kolme lähdimme kuppilan pitäjän huutaessa meikäläiselle tappouhkauksia. Sade oli onneksi lakannut.
Baarikohtauksen jälkeen nuudelit tuntuivat maistuvan tytölle. Pentu, jonka nimi oli jostain kumman syystä Shina, ahmi rameniaan kuin ei olisi koskaan ruokaa nähnytkään. Itsestäni tuntui vakavasti siltä, Kagesta puhumattakaan. Ravintolan läski, ystävällisen näköinen pitäjä katsoi minua kysyvästi.
"Shina, onko tuo se tyyppi, josta koko ninjamaailma supisee?" Lihava äijä kysyi pelastamltani lapselta, joka lopetti syömisen heti. Hätkähdin kokin sanoista. Olin valmis vetämään sen ainoa kunnon teräaseen, lyhyen miekkani esiin, kunnes Kage vinkaisi. Ei sillä tajuujella, että sen olisi voinut kuulla joku muu, paitsi minä. Minulla oli kyllä huono tilaisuus tappaa joku pitääkseeni itseni turvassa. Julkinen paikka. Lapsi vieressä. Ja kokki ei näyttänyt tietävän paljoa mitään. Sain itseni rauhoitettua, mutten laskenut suojaustani.
"Minulla on nimikin. Shigatsu Riku. Palveluksessanne."
"Hei, olet se vaeltaja! Olet suorittanut monia tehtäviä useista kylistä!"
Kokki puhui minusta kuin olisi tavannut minut ennenkin. Se oli raivostuttavaa, alistavaa ja nöyryyttävää. Ilmaisin sen mielipiteen kärkkäästi, ennen kuin häippäsin. En odottanut Shinalta edes kiitosta, minua ei kiinostanut. Päivän hyvä työ oli tehty. Piste.
Olimme päässeet hyvän matkan päähän, kun Kage alkoi murista. Se teki niin aina kun ei tuntenut hajua tai kun haju oli tuttu ja kuului epämiellyttävälle henkilölle. Olin opettanut sen tekemään niin, se susi oli henkivakuutukseni. Tiesin heti, että kyse oli jälkimmäisestä. Näköpiiriin ilmestyi nimittäin poikkeuksellisen murhanhimoinen seitsemänvuotias. Katseltuani sitä tenevaa olo oli kuin olisi katsonut peiliin. Paitsi että se peili oli löytynyt 4,5 vuoden jälkeen jostain tuntemattomasta kylästä, josta joutuisin pakenemaan kuten ennenkin. Tenava oli jopa samaa sukupuolta kuin minä. Meillä oli sama klaani. Samat sisarukset. Samat vanhemmat. Samat lähtökohdat. Hän oli nimittäin pikkuveljeni. Tunsin oloni todella epämukavaksi. Luulin kuolevani, koska arvaelin, ettei pikkuveljeni tullut yksin. Tutkiskelin ympäristöäni. Ei, hän oli yksin, mutta vain fyysisesti. Kyoshiro oli löytänyt minut helposti. Heolivat taas löytäneet minut liiankin helposti. Noita asiota mietin, kun Kyo käveli luokseni. Hän ei todellakaan vastannut mielikuvaani siitä kaksivuotiaasta, jonka olin ennen lähtöäni käynyt hyvästelemässä. Hänen silmänsä, jotka olimme molemmat perineet isältämme, katsoivat minua vaatien jotain.
"Näkisitpä ilmeesi," pikkuveljeni sanoi turhankin pettävällä pokerilla.
"Mitä haluat?" kysyin. Kagen murinan sain rauhoitettua käsimerkillä. Se oli aina helpompaa siten. Idioottiveljeni antoi minulle kirjan, jonka jokainen ANBU tunnistaisi säkkipimeässä, silmät sidottuna ja vihkonen toisella puolella huonetta. Bingolista. Että rakastin perhettäni.
"Tapa nuo tyypit," Kyo kuiskasi korvaani sellaisella korkeudella, kuin pystyi varpaat suorana ylettymään. Se näytti jokseenkin epäilyttävältä. Ja, kuten tavallista, mitään puheita rauhaanjättämisestä ei esitetty. Työnsin veljeni pois tuntien suurta kuvotusta hänen äänensävyään kohtaan ja heitin kirjan takaisin hänelle. Se raivostutti häntä. Hän poimi kirjasen ja pallottelimme sillä kuin se olisi ollut jokin lelu. Mieleeni tuli väkisin, että liekimme koppia. Lopulta kyllästyin, saaden veljeni viiltämään kasvojani tuulielementillä, joten otin kirjan vastaan. Kyo näytti enemmän kuin tyytyväiseltä.
"Sinun idea vai isän idea?" kysyin. Halusin vain vastauksen, siksi kuulostin yhtä lattealta kuin mainosmies. Ylimielinen pikku mulkero nakkeli niskojaan. Olisi tehnyt mieli nirhata hänet. Hän tasapainotteli kantapäillään viivytelen, tietäen, että se ärsytti minua lisää.
"Siitä;" hän aloitti ja piti pitkän virnistelevän tauon. En jaksanut edes kurtitistaa kulmiani.
"Kääkkä teki vain tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä."
"Ai et edes sinä, saatanan pelle?"
Kyoshiro mulkaisi minua niin pahasti, kuin sellainen rusoposki ikinä olisi pystynyt. Hän sanoi minulle jotain "tervetuloa perheeseen, aniue" - paskaa ennen kuin lopulta suostui lähtemään. Jos minä jotain pystyin tunne-elämäni pahimman tornadon aikana tuntemaan, niin suurta vitutusta, raivoa, vihaa ja turhautumista. Päätin alkaa käydä listaa pimeyden suomassa piilossa läpi.
Ja yksi murhattavista kohteista oli Shinan isosisko.