A/N: En ole Sonata Arcican fani (pikemminkin allerginen ko. bändille), mutta kunnia sille jolle kunnia kuuluu, eli tässä tapauksessa suurelta osaltaan siihen suuntaan. Eräänä kesäiltana käveleskelin ympäriinsä ilman sen kummempaa tarkoitusta tai päämäärää ja PAM! Juoni oli päässäni, kiitos Sonata Arctican kauniille kappaleelle.
Päässäni olen sijoittanut tapahtumat Kanadaan, mistä mm. viittaus koulujärjestelmään.
Full summary: Lupaava kirjailija. Kaunis ja kiltti mutta hiljattain kuollut vaimo. Tyttö, joka on kuin kopio vaimosta, mutta kymmenen vuotta nuorempi. Kaksi vuotta, jotka muuttavat kaksi elämää.
Warnings: And then your Emotutka goes beep, beep, beepbeepbeep (eli huomatkaa, että tämä Byakuya ei ole kokenut kick ass kapteeni vaan nuorehko kirjailija).
Word count (chapter): 1859
Disclaimer: En omista, en ansaitse mitään. Paitsi kommentteja, VINK VINK.
Edit 8.7.2010: korjattu pari muotoilua, typoja etc
Salakatselijan päiväkirja, 1. Osa: Hisana
- Shy (Sonata Arctica) -
I can see how you are beautiful, can you feel my eyes on you,
I'm shy and turn my head away
Working late in diner Citylite, I see that you get home alright
Making sure that you can't see me, hoping you will see me
Sometimes I'm wondering why you look me and you blink your eye
You can't be acting like my Dana (can you?)
I see you in Citylite diner serving all those meals and then
I see reflection of me in your eye, oh please
Talk to me, show some pity
You touch me in many, many ways
But I'm shy can't you see
Obsessed by you, your looks, well, anyway "I would any day die for you",
I write on paper & erased away
Still I sit in diner Citylite, drinking coffee and reading lies
Turn my head and I can see you, could that really be you
Sometimes I'm wondering why you look me and you blink your eye
You can't be acting like my Dana?
I see your beautiful smile and I would like to run away from
Reflections of me in your eyes, oh please
Talk to me, show some pity
You touch me in many, many ways
But I'm shy can't you see
I see, can't have you, can't leave you there 'cos I must sometimes see you
But I don't understand how you can keep me in chains
And every waken hour, I feel your taking power From me and I can't leave
Repeating the scener over again
Sometimes I'm wondering why you look me and you blink your eye
You can't be acting like my Dana?
I see your beautifull smile and I would like to run away from
Reflections of me in your eyes, oh please
Talk to me, show some pity
You touch me in many, many ways
But I'm shy can't you see
28. huhtikuuta 2004, keskiviikko
Rakas vaimoni Hisana nukkui tänään pois pitkällisen sairauden uuvuttamana.
Tunnen oloni tyhjäksi ja kirjoittaminen on tavallistakin vaikeampaa. En usko kirjoittavani paljonkaan lähimpinä kuukausina, en edes näiden nahkakansien väliin.
28. huhtikuuta 2005, torstai
Hisanan poismenosta tulee tänään kuluneeksi tasan vuosi. Koin velvollisuudekseni muistaa häntä myös päiväkirjassani, sillä juuri hän sai minut aloittamaan näiden sivujen hitaan ja tuskallisen täyttämisen.
Hämmästyin huomatessani, etten ole vuoteen kirjoittanut ainoatakaan merkintää, mutta kenties minun ei tulisi olla erityisen yllättynyt. On sanomattakin selvää, että kulunut vuosi on ollut vaikea.
Hisana, minä kaipaan sinua niin kovin!
29. huhtikuuta 2005, perjantai
Poltin eilen kirjan, jota kirjoitin Hisanan sairastuessa ja sairastaessa. En ole kirjoittanut siihen yhtäkään kirjainta hänen poismenonsa jälkeen, ja tänään ymmärsin, ettei sitä ole tarkoitettu valmistumaan.
En aio aloittaa uutta kirjaa. Suru on syönyt kykyni kirjoittaa, ja jo satunnaiset päiväkirjamerkintäni uuvuttavat minut täysin.
Tänään soitin asunnonvälittäjälle. Myyn meidän kotimme ja ostan laitakaupungilta pienen yksiön. Anteeksi Hisana, elämäni rakkaus, mutta en enää saata asua huoneissa, joissa rakkautemme kukoisti.
12. elokuuta 2005, perjantai
Asunnostamme on tehty hyvä tarjous, johon olen päättänyt tarttua. Tarpeelliset asiakirjat laaditaan ja allekirjoitetaan ensi viikolla. Pyysin asunnonvälittäjää hoitamaan puolestani kaiken, minkä hän vain voi puolestani hoitaa.
Minun on aloitettava uuden asunnon etsiminen. Minun oli määrä aloittaa se huomattavasti aikaisemmin, mutta olen ollut niin uupunut, etten ole aina jaksanut edes nousta vuoteesta. Ehkä voisin pyytää asunnonvälittäjää etsimään minulle sopivan kohteen?
17. elokuuta 2005, keskiviikko
Uudet asukkaat muuttavat meidän asuntoomme lokakuun aikana, ja silloin minun on luonnollisesti asuttava jossakin muualla.
Olen pyytänyt asunnonvälittäjää etsimään minulle yksiön laitakaupungilta, aivan kuten huhtikuussa ajattelin, sillä minun on turha ostaa kallista asuntoa keskustasta. Laitakaupungilla on myös rauhallisempaa – keskustan hälinä uuvuttaa minut nykyisin niin nopeasti. Toisinaan toivon, että voisin seurata elämäni rakkautta ikiuneen.
12. syyskuuta 2005, maanantai
Aikaa muuttoon on vain joitakin viikkoja, enkä ole vieläkään löytänyt mieleistäni asuntoa.
Pyysin asunnonvälittäjältä hyväkuntoista ja viihtyisää kattohuoneistoa ja hän vakuuttaa tekevänsä parhaansa, mutta toistaiseksi hän on näyttänyt minulle ainoastaan huonokuntoisia ahtaita lääviä. Hetken kuvittelin välittäjän yrittävän petkuttaa minua, joten loin omatoimisen katsauksen laitakaupungin asuntotarjontaan. Sain yllätyä huomatessani, kuinka huonossa kunnossa suurin osa asunnoista on.
Tiedän hyvin, että laitakaupunki on köyhää työttömyyden ja päihdeongelmien riivaamaa aluetta, mutta silti sen ja sen asuntojen rumuus hämmästyttää minua suuresti. Pitäisiköhän minun kuitenkin pyytää asunnonvälittäjää etsimään asuntoja myös keskustasta?
22. syyskuuta 2005, torstai
Asunnonvälittäjä löysi asunnon, joka on alueensa huomioon ottaen hyvässä kunnossa. Se on tilava ja valoisa kattohuoneisto, sijainniltaan ei kuitenkaan aivan sellainen kuin toivoin, sillä palvelut ovat kaukana. Asunto kuitenkin on jo tyhjä, ja koska minulla ei ole varaa nirsoilla mikäli haluan katon pääni päälle uusien asukkaiden muuttaessa meidän kotiimme, olen päättänyt ostaa tarjotun asunnon.
26. syyskuuta 2005, maanantai
Kattohuoneisto on nyt virallisesti minun ja muuttofirma aloittaa työnsä huomenna. Minä vietän yhden yön hotellissa ja sen jälkeen pääsen uuteen asuntooni.
Olen pakannut henkilökohtaisen omaisuuteni kuten vaatteeni ja valokuvani laatikoihin, jotka olen pinonnut olohuoneeni lattialle. Laatikoiden keskellä eläminen tuntuu omituiselta.
Olen samalla hetkellä helpottunut ja onneton, sillä vaikka tunnen pettäväni Sinut, Hisana-rakkaani, minun on aika kääntää uusi lehti elämässäni. Kuitenkin Sinä pysyt aina sydämessäni ja sielussani; Sinä ja vain Sinä olet minun kuolematon rakkauteni.
28. syyskuuta 2005, keskiviikko
Olen kuluttanut puolen päivää purkaen laatikoiden sisältöä uuteen asuntooni. Muiden laatikoiden kanssa en aio pitää kiirettä, vaan puran niitä sitä mukaa, kun tarvitsen tavaroita, jotka niihin olen pakannut.
Kun saavuin asuntoon, yllätyin nähdessäni kuinka hyvää jälkeä muuttofirma on tehnyt. Suuremmat tavarat ovat paikoillaan ja enimmäkseen niissä paikoissa, joihin olen ne halunnut. Mikäli en tuntisi sydämeni kuolleen Hisanan mukana (niin kliseinen kuin ilmaisu onkin), todennäköisesti iloitsisin mukavuuksistani ja näkymästä, joka olohuoneestani avautuu, vaikkei maisema klassisen kaunis olekaan.
Suurimman osan näkymästä muodostavat talojen katot, ja vasta kaukana, kaukana niiden takana avautuu puisto, ja vielä sitäkin kauempana näiltä osin kaupunkiamme rajaava metsänreuna. Kunhan syksy saa, uskon sekä puiston että metsän kylpevän kauniissa väreissä ja kattojen hohtavan kultaisina matalalta paistavan auringon säteissä.
Jo nyt katot ovat kiehtovaa katseltavaa lintuineen ja kissoineen, sekä tietysti satunnaisine ihmisineen, jotka useimmiten korjaavat tai kunnostavat kattoja. He saavat minut tuntemaan itseni jonkinlaiseksi vuoren vanhukseksi, joka katselee elämää omista ylhäisistä ja yksinäisistä korkeuksistaan nähden, kuinka vuodenajat vaihtuvat ja nuoret hänen alapuolellaan löytävät toisensa, hankkivat lapsia ja lopulta muuttavat paremmille seudulle keskikaupunkiin.
2. lokakuuta 2005, sunnuntai
Heräsin yllätyksekseni kirkonkellojen pauhuun. En edes tiennyt tällä seudulla olevan kirkkoa, sillä se ei näy mistään asuntoni ikkunasta kunnolla. Keittiöni ikkunasta onnistuin kuitenkin näkemään häivähdyksen sen valkoisesta, vaalealla taivaansinellä koristellusta kupolikatosta.
Purin viimeisen omia tavaroitani sisältävistä muuttolaatikoista, mutta muutamat elämäni rakkauden henkilökohtaiset esineet ovat ja saavat jatkossakin olla omissa laatikoissaan siististi komerooni pinottuina. En saata katsoa niitä päivittäin, mutten henno myöskään antaa niitä pois, sillä Hisanani muistot elävät niissä liiaksi. Saatan yhä mielessäni kuulla naurun jota hän nauroi avatessaan pienen yksinkertaisen soittorasian, tai nähdä sieluni silmin kuinka hänen hellät kätensä asettivat pehmoeläimen työpöydälleni pitämään minulle seuraa sinä kohtalokkaana päivänä jona hän sai kuulla sairaudestaan.
15. lokakuuta 2005, lauantai
Olen asunut laitakaupungilla yli kaksi viikkoa, mutta en ole tutustunut ympäristööni juuri lainkaan, ja jopa ruokakauppaan olen ajanut bussilla. Elämäni on keskittynyt tyhjään ja yksinäiseen asuntooni, ja suurimman osan ajastani kulutan katsellen elämää alapuolellani levittäytyvillä katoilla.
Viime päivinä katotkin ovat olleet kurja näky, sillä vettä on satanut niin paljon, että kadut ja myös tasaiset katot ovat täynnä lammikoita. Ilma on harmaa ja kylmä, mutta paksut pilvet ovat säilyttäneet lämmön yön yli niin, etteivät puut ole vielä pukeutuneet ruskan väreihin.
Toivon ruskan olevan erityisen kaunis tänä vuonna, sillä kaipaan ympärilleni kauneutta. Harmaa sää ja yksinäisyys lepäävät harteillani painaen minua maahan kuin märkä, raskas viitta.
20. lokakuuta 2005, torstai
Joitakin päiviä sitten sää kirkastui. Aamuisin vesilammikoiden pinta on jäässä ja yhä useammat puut ja pensaat alkavat saada syksyn värejä.
Syksy on aina ollut lempivuodenaikani, vaikka Hisana piti eniten keväästä; ensimmäisistä narsisseista ja hiirenkorvalla olevista lehdistä. Minuun taas vetoavat syksyn värit ja villi melankolia, jonka paksut harmaat pilvet, tihkusade ja luonnon kuolema sytyttävät sieluun kuin sieluun yhdessä luomisen tuskan kanssa.
Tänä vuonna en kuitenkaan toivo melankoliaa. Tuska on jo turruttanut kykyni luoda; jopa harvat päiväkirjamerkintäni ovat kielellisesti kömpelöitä ja täynnänsä ikävystyttävää toistoa.
30. lokakuuta 2005, sunnuntai
Kirkonkellot herättivät minut jälleen, ja koska en tuntenut itseäni tavallista uupuneemmaksi, päätin nousta ylös ja kohdata uuden kauniin aamun. Sillä kaunis tämä aamu oli. Pakkanen oli jäädyttänyt satunnaiset vesilammikot ritiseviksi, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja puuskittaisesti puhaltava tuuli puri posket kuin posket terveen punerviksi.
Aamun kauneus valoi minuun uutta voimaa, ja sen ja vain sen ansiosta päätin lähteä kävelylle uuteen naapurustooni. Pukeuduin lämpimästi, vaikka myöhemmin osoittautuikin etteivät vaatteeni kuitenkaan olleet riittävän lämpimät, ja sitten suuntasin kulkuni kohti kirkkoa ja pientä puistoa sen kupeessa.
Kävely oli erittäin miellyttävä siitäkin huolimatta, että laitakaupungin kadut ovat täynnä likaa ja roskia. Paikoin koirien ulosteet, repeytyneet sanomalehdet ja särjetyistä pulloista peräisin olevat lasinkappaleet kerääntyvät kasoiksi spray-maaleilla tuhrittujen betoniseinien vierille, ja kolmesti laitapuolen kulkijat pysäyttivät minut rahaa pyytäen. Kuitenkin kaikessa rumuudessaan kadut loivat ihmeellisen kontrastin tulenvärisinä ja verenpunaisina loistaville lehdille, taivaan syksynkalpealle sinelle ja pitkille varjoille, jotka alhaalta paistava aurinko kaduille loihti.
Kun lopulta pääsin kirkon luo, kuljin hetken pitkin kirkkomaata silmäillen vanhoja hautakiviä ja niihin kaiverrettuja tekstejä. Pian kuitenkin menetykseni tuska alkoi saavuttaa minua ja jätin kirkon taakseni. Saavuin puistoon, jossa puiden lehdet paloivat vielä kauniimmissa väreissä kuin kaduilla ja vielä viimeiset sinnikkäät liljat kukkivat niiden juurilla.
Kiertelin puistossa tuntikausia uppoutuneena sen kauneuteen, mutta kun aurinko alkoi laskea, aloin nopeasti palella, ja lisäksi pitkän toimettomuuden heikentämät jalkani olivat uuvuksissa. Koska olin unohtanut matkapuhelimeni toisen takkini taskuun, aloin etsiskellä kahvilaa, josta voisin soittaa itselleni taksin asunnolleni.
Löysin tieni puiston laidalla sijaitsevaan, hieman mielikuvituksettomasti nimettyyn lounaskahvila Café Parkiin, joka osoittautui pienehköksi ja kodikkaaksi kahvilaksi, jonka sisustukseen ihastuin välittömästi. Sen pienet pöytäryhmät oli lakattu kirsikkapuun värisiksi, mukavat tuolit päällystetty ruskanvärisin kankain ja taustalla soi hiljaista klassista musiikkia. Ja mikä tuoksu kahvilassa leijuikaan!
Pullien, viinereiden ja tietenkin kahvin tuoksu sekoittuvat toisiinsa ruokahalua kiihdyttäväksi kokonaisuudeksi. Vaikka aikomukseni oli ollut vain soittaa taksi, ja vaikka viime aikoina ruokahaluni on ollut lähes olematon, sain pian huomata juovani kahvia ja nauttivani hitain puraisuin mitä herkullisimmasta omenaviineristä kahvilan ainoana asiakkaana.
Syödessäni kuulin pienen kellon kilkattavan ilmoittaen iloisesti, että kahvilan ovi oli avattu. Silkasta tottumuksesta vilkaisin tulijaa, olivathan kasvoni häntä kohden, ja minun on häpeäkseni myönnettävä, että hämmästykseni sai kirjaimellisesti viinerinpalan juuttumaan kurkkuuni niin, että minun on yskittävä monta kertaa ennen kuin sain sen irtoamaan.
Syy hämmästykseeni oli hyvin yksinkertainen: kahvilaan määrätietoisesti marssiva tyttö olisi ollut kuin minun Hisanani kaksoissisar, mikäli hän olisi ollut kymmenkunta vuotta vanhempi. Hänen kiiltävä musta tukkansa ei ulottunut aivan olkapäille, hänen suuret sinivioletit silmänsä olivat aivan kuin Hisanallani, ja myös tämä tyttö oli pieni ja siro, lähes särkyvän näköinen. Jopa hänen pakkasen punehduttamat kasvonsa olivat muodoltaan samanlaiset kuin elämäni rakkaudella, mutta niiden ilme oli hyvin erilainen. Siinä missä Hisanani huulilla aina kareili pieni lämmin hymy, tämän tytön ilme oli vakava ja päättäväinen, suorastaan tuima.
Uskon sydämeni jättäneen lyöntejä välistä kun katselin tyttöä, joka ei edes näyttänyt huomaavan minua, vaan askelsi määrätietoisesti kahvilan kassan luo ja sanoi hänelle jotakin. Hajanaisista kuulemistani sanoista ymmärsin, että tyttö oli tullut työhaastatteluun kiireapulaisen paikkaa varten.
Tyttö katosi pian kahvilan takahuoneeseen, jossa oletan omistajan odottaneen häntä, ja hänen kadotessaan tunsin herääväni unesta. Laskin katseeni takaisin lautaseeni, söin viinerini loppuun ja poistuin kahvilasta nopeasti.
Kävelin kotiin uudestisyntyneen voimin, ja vaikka yritin parhaani, en saanut tyttöä mielestäni. Yhä edelleen huomaan pohtivani, saiko hän kiireapulaisen paikkansa, vai käännytettiinkö hänet kylmästi pois. Tunnen, että pelkkä tytön näkeminen on herättänyt minussa tunteen, jonka kuvittelun kauan sitten kuolleen: uteliaisuuden.
