Koska minun oli ihan pakko päästä välillä purkamaan tarvettani kirjoittaa jotakin kepeää ja koska Sarevok hahmona onnistui koukuttamaan minut melko tehokkaasti pelatessani muutama kuukausi sitten BG II:n lisälevyä. Asiat jäivätkin jotenkin hieman kuplimaan ja tänä aamuna tunsin pakottavaa tarvetta kirjoittaa jotakin. Tässä siis lopputulos.

Mitään sen suurempaa en siis ole kehitellyt tekstille, vaan tämä syntyi hetken tuotteena. En tiedä, tulenko jatkamaan tätä joskus pidemmälle, mutta pääasiallisesti nautin vain saadessani raapustella tätä ylös. Tavoite siis saavutettu ja hiljaiselo katkaistu. Jei.


Minä makasin kammion lattialle levitetyllä ohuella patjalla ja ryvin itsesäälissä. Se ei yleensä kuulunut tapoihini, koska koin sen jokseenkin väsyttävänä sekä hyödyttömänä puuhana. Tällä kertaa se sai kuitenkin oloni tuntumaan siedettävältä, joten uppouduin siihen täydestä sielustani.

Ajatus sielusta sai minut naurahtamaan ilottomasti. Sielu. Se oli yhtä aikaa jotakin ääretöntä ja määrittelemätöntä. Samaan aikaan se oli jotakin hyvin kouriintuvaa, jonka saattoi varastaa tai tuhota. Minähän sen tiesin. Tunsin kouraisun sydänalassani muistaessani, miten tyhjältä kaikki oli tuntunut silloin. Minä elin, mutta ilman sitä sisäistä kipinääni, joka sai kaiken räiskymään väreissä. Aivan kuin olisin kulkenut yksin hämärässä huoneessa, koettanut tavoittaa tunteitani paksujen harsojen takaa.

Se oli kuitenkin ohi. Me olimme käyneet yhtenä raivokkaana ryhmänä ensin Bodhin, sitten Irenicuksen kimppuun. Kun kaikki oli ohi, minulla oli taas sieluni. Laskin käteni rintani päälle ja hengitin syvään. Jos oikein kuvittelin, saatoin tuntea sieluni, kiemurtelemassa aivan sydämeni vierellä. Minun täytyi tunnustaa, että muiden juhliessa Suldanessarin saleissa, minä olin odottanut huonoja uutisia. Toki minä olin iloinen siitä, mitä olimme saavuttaneet. Minä en vain voinut uskoa sen olevan siinä. Miksikäs se olisi ollut? Bhaal oli kuollut, ja kaikkeudessa oli jonkinlainen tyhjiö, joka vain odotti täyttymistään. Sellainen ei koskaan tiennyt mitään hyvää.

Huokaisin syvään. Pian niiden juhlien jälkeen kaikki oli muuttunut jokseenkin ikäväksi ja vaikeaksi. Tiesinhän minä odottaa ikävyyksiä, mutta niiden laajuuden onnistui kuitenkin yllättää minut. Minusta oli vuosien mittaan kehittynyt sangen taitava huonojen uutisten odottaja, joten olin hieman pettynyt siitä, että jopa omat pessimistisimmät arvioni olivat olleet turhan toiveikkaita.

Olin niin uppoutunut omiin ajatuksiini, että Sarevokin onnistui miltei kävellä huomaamattani kammioon. Jokin hänen läsnäolossaan sai minut kuitenkin tuntemaan kihelmöintiä ihollani. Huokaisin syvään ja taivutin niskaani taaksepäin voidakseni vilkaista hänen suuntaansa. Isokokoinen mies vilkaisi minuun lyhyesti mitään sanomatta.

"Hei", totesin ja annoin pääni painua takaisin pielusta vasten.

En kuullut hänen vastaustaan, enkä sitä oikeastaan odottanutkaan.

Sarevok oli yksi lisä pitkässä ongelmieni ketjussa. Hän ei ollut vakavimmasta päästä, mutten ollut odottanut hänen ilmestymistään, enkä etenkään sitä, että me jatkaisimme matkaamme kumppaneina. Hänellä kun oli ollut kiusallinen taipumus koettaa tappaa minut muutama vuosi takaperin. Nykyisin elimme jonkinlaisen hiljaisen yhteisymmärryksen vallassa. Se koostui lähinnä niistä tosiseikoista, että hän oli epätoivoisesti tarvinnut apuani päästäkseen uusimmasta pinteestään ja minä taas olin joukkoineni jumissa toisella maailmantasolla ilman hänen suosiollista apuaan. Niinpä me solmimme tilapäisen ja epäluuloisen liittouman vaihtaen palveluksia. Hän sai hitusen minun sielustani ja hän näytti minulle tien takaisin tavallisen maailman puolelle. Se ei ollut se kauppa, johon olisin halunnut ryhtyä, mutta minulle ei oltu jaettu sillä hetkellä erityisen hyvää kättä. Joskus täytyi vain villisti improvisoida. Silti toivoin, etten olisi ollut aivan niin epätoivoinen sillä hetkellä.

Kuulin kolahduksen ja tiesin Sarevokin käyneen huoltamaan aseitaan. Hänellä oli kyky tehdä siitäkin eräänlainen uhkaus hitaan itsevarmoilla liikkeillään ja haastavalla katseellaan. Useimmat itsepäistä Jaheiraa lukuun ottamatta vaihtoivat huonetta miehen käydessä toimiinsa. Minä en nostanut katsettani, vaan makasin paikoillani kuunnellen hänen työnsä ääniä.

Sarevok oli ollut pääasiallisesti hiljaa matkamme ajan. Silloin kun hän puhui, hän teki sen yleensä loukatakseen muita. Hänessä yhdistyivät ihastuttavalla tavalla epäluuloinen ja pahantahtoinen perusluonne, jääjättiläisen käytöstavat sekä suorapuheisuus, joka sai useimmat ihmiset vaihtoehtoisesti raivostumaan tai punastelemaan. Minä elin jossakin noiden kahden ääripään välillä. Useimmat muut ryhmästämme olivat ilmaisseet kainon toiveensa siitä, että mies voisi jatkaa matkaansa yksinään. Cernd pehmensi sanojaan kertomalla minulle luonnon kierroista ja siitä, miten asiat muuttuivat. Imoen sanoi suoraan, että hän toivoi Sarevokin palaavan takaisin helvettiin ja viettävän siellä muutaman ikuisuuden. Minä olisin ollut muissa olosuhteissa taipuvainen olemaan samaa mieltä heidän kanssaan, mutta jokin pidätteli minua. Se oli epämääräinen aavistus siitä, etten tiennyt vielä kaikkea tästä uudesta asetelmasta, joka meitä ympäröi ja uhkasi samalla vetää koko maan kaaokseen. Minusta tuntui, että tulisin vielä ennen loppua tarvitsemaan Sarevokia, mutten osannut perustella tätä tuntemustani muille sen paremmin kuin itsellenikään. Niinpä sanoin, että koska olin johtaja, minun sanani painoi eniten. Se ei ollut kenties diplomaatinkykyjeni riemuvoitto, mutta se oli parasta, mihin kykenin sillä hetkellä. Ainakin se sai muut hiljaisiksi.

Käännyin mahalleni patjalla ja katsoin, miten Sarevok tarkasteli miekkansa terää. Hänen liikkeensä olivat huolelliset ja tarkkaavaiset. En voinut olla jälleen kerran hämmästelemättä sitä huolellisuutta, jolla hän uppoutui tehtäviinsä. Hän ei katsonut minuun, mutta tiesin hänen tuntevan tuijotukseni.

"Mitä?" hän kysyi hetken kuluttua äkäisesti.

"Kunhan katselin", vastasin ja vedin käsivarteni ristiin eteeni nojaten leukaani niihin. "Sinulla todella on kykyjä aseiden kanssa, enkä tarkoita vain niiden teroittamista".

"Voi kiitoksia. Mielipiteesi merkitsee minulle todella paljon", Sarevok vastasi, ääni sarkasmia tihkuen.

Minä huokaisin.

"Miksi meidän keskustelumme ovat aina tällaisia?" kysyin takaisin.

"Jos oman äänesi kuunteleminen tarkoittaa sinusta keskustelua, voimmehan me toki kutsua sitä siksi".

"Minä yritän kannatella yksinäni kahden ihmisen puheenvuoroja. Se on välillä raskasta", huomautin.

"Älä suotta vaivaudu".

Olimme hetken hiljaa, minä pohtien seuraavaa siirtoani ja hän keskittyen taas teräänsä.

"Miksi sinä lähdit meidän mukaamme, jos tämä kaikki on todella niin pohjattoman epämiellyttävää kuin annat ymmärtää?" kysyin suoraan.

Sarevok kohautti harteitaan.

"Minähän sanoin. Minä kuolin, eikä minusta voi tulla enää Bhaalin perillistä. Sinulla on siihen mahdollisuus. Sinun nousemisesi jumalaksi on lähinnä sitä, mitä toivoin itselleni". Sarevok kohotti katseensa miekastaan ja kohtasi katseeni haastavana. "Se on toistaiseksi parasta, mihin voin päästä alkuperäisen suunnitelmani kaaduttua".

"Minä olisin kurja jumala", huomautin.

"Sitä enemmän tilaa minulle vaikuttaa asioihin", hän totesi.

"Luuletko todella, että jos minusta tulisi jumala, antaisin sinun vaikuttaa yhtään mihinkään?" kysyin takaisin.

Hienoinen hymy kareili hänen suupielessään.

"Sinä tulet tarvitsemaan kaiken avun, jonka voit saada".

Siihen minulla ei ollut vastaväitettä, joten vaikenin. Sarevok jatkoi työtään häiriintymättä. Minä tarkkailin hänen käsiään, jotka olivat siirtyneet hänen muiden varusteidensa kimppuun. Voimakkaat ja karheiksi kuluneet sormet olivat otteissaan yllättävän herkät ja taitavat.

"Et saa kylliksesi katselemisestani?" Sarevok kysyi. Hänen äänessään oli huvittuneisuutta sekä avoin vihjaus. Minä en aikonut tarttua niin helppoon syöttiin.

"Minähän sanoin aikovani pitää sinua silmällä", totesin.

Sarevok hymähti.

"Sinä tapoit minut jo kerran", hän huomautti. "Minulla ei ole harhaluuloja asemastani".

Minä tunsin oloni levottomaksi, kuten aina hänen mainitessaan kuolemansa. Minä olin tappanut hänet, enkä suoranaisesti tuntenut katumusta. Se oli ollut ainut tapa pysäyttää hänet. Silti on eri asia ajatella tekemäänsä surmaa käytännöllisesti välttämättömyytenä kuin keskustella tappamansa henkilön kanssa asiasta. Se pisti ikään kuin jonkinlaisen henkilökohtaisen sävyn keskusteluun. Minä olisin usein tahtonut sanoa olevani pahoillani teostani, mutten todellisuudessa ollut. Se lisäsi osaltaan tuntemaani syyllisyyttä.

Sarevok tunsi epämukavuuteni ja käytti sitä surutta hyväkseen aina tilaisuuden tullessa.

"Sinä et aio laskea tuosta irti, ethän?" kysyin takaisin happamana.

"Onko minulla siihen syytä?" hän kysyi takaisin.

"Jos minä en olisi tappanut sinua, sinä olisit tappanut minut", totesin käytännöllisesti.

Sarevok naurahti.

"Sillä erolla, etten minä olisi tuntenut oloani syylliseksi".

Hän oli oikeassa, mutta minun oli silti vaikea hyväksyä sitä täysin. Osa minusta tahtoi uskoa, että jokin hänessä oli todella muuttunut. Että hän ei ollut enää sama mies, jonka läpi olin miekkani työntänyt. Hänen sanansa ja käytöksensä osoittivat kerta toisensa jälkeen, että toivoni oli turha. Hän ei osoittanut koskaan tuntevansa katumusta tai pitävänsä itseään tai tekojaan väärinä. Hän oli aivan yhtä kovapintainen ja murtumaton kuin ensi kerran kohdatessamme. Silti minä tahdoin uskoa, että jokin pieni osa hänestä oli erilainen, muuttunut.

Kaipa minä olin sillä tavalla typerä.

Makasin aloillani ja pohdin hänen sanojaan. Sarevok vilkaisi minua kerran ohimennen, muttei sanonut mitään. Hän siirtyi tarkastelemaan käyttämäänsä rengaspaitaa. Yksi renkaista oli irronnut ja saanut paidan kudoksen purkautumaan pieneltä alalta. Hän mutristi suutaan tyytymättömänä ja kaiveli sitten tavaroitaan löytääkseen työkalut, joilla korjata rengaspaitansa tilapäisesti.

"Se pitäisi viedä sepälle", huomautin avuliaasti.

Sarevok murahti.

"Me voimme mennä huomenna kaupunkiin", ehdotin.

"Se välttää toistaiseksi", hän sanoi lyhyesti käyden työhönsä.

"Sinäkö et tahdo kaupunkiin?" kysyin.

Mies pudisteli päätään.

"Minusta tuntuu, että me kaikki tarvitsemme varusteita", totesin. "Hetken hengähdys ei myöskään olisi pahitteeksi kellekään meistä. Ei edes sinulle".

Sarevok ei vastannut, vaan antoi jälleen esimerkin kyvystään jättää minut täysin huomiotta tilanteen niin vaatiessa. Vilkaisin hänen työtään.

"Paikkakohta ei tule kestämään yhtä hyvin kuin muu punonta. Siitä puuttuu niitti, joka sulkee renkaan", totesin.

Sarevok ei vastannut, vaan taivutti pihdeillä raskaan lenkin auki. Hän keräsi paidan punonnasta muut lenkit ja ujutti rengasta niiden lomaan.

"Varo, ettei se putoa", en voinut olla lisäämättä.

Sarevokin ote pihdeistä värähti ja rengas putosi kilahtaen kammion lattialle. Mies kohotti katseensa, joka enteili kärsimystä ja kuolemaa.

"Nainen, ole vaiti!" hän ärähti.

En voinut olla virnistämättä.

"Sepälle. Huomenna", sanoin.

Sarevok tuijotti minua hetken raivostuneena ja pudisteli sitten päätään epäuskoisena.

"Sinä olet päästäsi vialla", hän totesi.

"Kiitoksia. Tiesinhän minä, että oli olemassa jokin syy sille, että siedän sinua päivästä toiseen".

Sarevok ei vastannut, vaan laski rengaspaitansa muiden varusteidensa viereen. Hän hieraisi niskaansa ja nousi sitten ylös. Minä seurasin häntä katseellani. Hän kääntyi puolittain ovelle ja seisahtui sitten. Hän suuntasi terävän katseensa minuun ja huomasin vaistomaisesti pidättäväni hengitystäni. Vaikken enää pelännyt hänen seurassaan, hänellä oli keinonsa saada minut tuntemaan oloni epämiellyttäväksi.

"Lopeta murehtiminen. Se saa sinut vain hengiltä", hän totesi.

En ollut odottanut hänen sanojaan, mutta vielä enemmän hämmennyin tavasta, jolla ne lausuttiin. Hänen äänessään oleva sävy sai minut ymmälleni. Huomautuksessa ei ollut ivaa tai piilotettua uhkausta. En ollut aivan varma, oliko se todella aitoa huolta vai jotakin muuta. Yhtä kaikki, se ei ollut mitään mitä olisin häneltä odottanut. Kohotin toista kulmaani ivallisesti kätkien hämmennykseni.

"Olen liikuttunut siitä, että olet huolissasi voinnistani".

"Minun täytyy varmistaa tulevaisuuteni. Kuolleena sinusta ei voi tulla jumalaa". Hänen silmissään välähti terävä huvittuneisuus. "Minä tiedän mistä puhun".

Siinä se oli taas. Hänen kuolemansa. Vaikka tiesin hänen tekevän sen tahallaan, se sai silti vatsani kiristymään ikävälle solmulle. Käänsin katseeni, sillä en voinut kohdata hänen katsettaan.

Hänen naurahduksensa tavoitti korvani.

"Nuku hyvin", hän sanoi pehmeästi. Kuulin hänen askeleidensa loittonevan.

Minä jäin makaamaan patjalle tuntien oloni kurjaksi.