Pitkä, harteikas mies tutki viiltävällä katseellaan pöydälle asetettuja erinäisiä valokuvia ja muistiinpanoja. Hänen edessään lojui valtava määrä tietoa. Tietoa, joka koski kaupungin järjestäytynyttä rikollisuutta. Tämä kyseinen kaupunki oli tunnettu rikollisuuden määrästään, jota tavallinen virkavalta ei pystynyt hallitsemaan. Puolet virkavallasta oli korruption mädättämää ja osa rikosvyyhtiä. Poliisipäällikkö huokaisi tilanteen toivottomuudelle ja otti ensimmäisen valokuvan käsiinsä.
Kuva oli otettu La Fortunan kasinossa. Kasino oli suosituin ja villein juhlapaikka, jossa juhlinta ei katsonut päivää eikä aikaa. Kasinon suojissa kokoontui suuria joukkoja kylmäverisiä rikollisia, jotka ovat toinen toistaan kieroutuneempia. Tavallisella, kuuliaisella kansalla ei ollut La Fortunaan asiaa. Vartijat pitivät huolta siitä, että La Fortunaan astui vain ihmisiä, joilla oli suhteita tai rahaa.
Hänen huomionsa kiinnittyi nopeasti keskellä istuvaan ryhdikkääseen mieheen. Mies oli yli kuudenkymmenen, mutta ikäänsä nähden valppaan ja hyväkuntoisen oloinen. Hänellä oli jäänsiniset silmät, joiden laskelmoiva katse välittyi valokuvankin läpi. Pitkähiuksisen miehen yläpuolelle oli kirjoitettu sotkuisin kirjaimin nimi Aldric Beilschmidt. Tämä saksalainen mies oli La Fortunan nykyinen omistaja. Hän oli ottanut La Fortunan haltuunsa ystävänsä ja liikekumppaninsa Romulus Vargaksen ennenaikaisen kuoleman jälkeen.
Vahva käsi Aldricin olkapäällä kuului tämän pojanpojalle ja perijälle Ludwig Beilschmidtille. Hän oli pitkä ja voimakkaan näköinen mies, ja sai vieressään seisovan solakan miehen näyttämään pikkuruiselta. Ludwig oli vielä nuori, vasta 20-vuotias, mutta hänen vahvoille harteilleen oli laskettu taakka vastuusta La Fortunan suhteen. Oli yleisessä tiedossa, että rikosten ja juhlinnan vauhdikkaassa maailmassa ihmisen päivät olivat lyhyet. Aldric Beilschmidt oli jotenkin kummasti selvinnyt näinkin pitkälle, mutta Ludwigin oli oltava valmiina astumaan isoisänsä kenkiin. Siististi sliipatut vaaleat ja vaaleansiniset silmät vakavien kulmien kielivät velvollisuudentuntoisesta ja huolellisesta ihmisestä.
Ludwigilla oli myös veli, joka oli huhujen mukaan kieltäytynyt La Fortunan perimisestä jatkaakseen huoletonta ja juhlantäytteistä elämäänsä. Tämä kyseinen veli, Gilbert Beilschmidt, virnuili haudanvakavasta veljestään poiketen riehakkaasti isoisänsä toisella puolella. Miehen valkoiset hiukset, kalmankalpea iho ja punaisen sävyiset silmät saivat kylmät väreet kulkemaan poliisipäällikön selkäpiissä. Gilbert Beilschmidt oli paholaisen oma kuva, joka oli poliisilaitoksen sisällä tunnettu raakuudestaan.
Näiden vaaleiden, saksalaisten miesten lisäksi kuvassa oli kuitenkin kolme muutakin henkilöä. Jokainen kyseisestä kolmikosta oli ruskettunut ja tummahipiäinen. Yksi miehistä oli kuitenkin kahta muuta vanhempi, pidempi ja harteikkaampi. Muistiinpanot paljastivat miehen olevan nimeltään Antonio Fernandez Carriedo, espanjalainen ja edesmenneen Romulus Vargaksen luotettu työntekijä. Antonio hymyili leveästi kuvassa, mutta se ei vähentänyt miehestä hohkaavaa uhkaavaa vaikutelmaa. Antonio oli tunnettu poliisilaitoksella johtuen aikaisemmasta yhteistyöstään latinoiden huumekartellien ja jengien kanssa.
Poliisipäällikkö kiinnitti katseensa kahteen nuorempaan mieheen, ja päätteli nopeasti heidän olevan kaksosia. Nämä kaksoset eivät voineet olla ketään muita kuin Romulus Vargaksen lapsenlapsia. Feliciano ja Lovino Vargas, jotka olivat juuri tulleet 18 vuoden ikään, olivat identtisen näköisiä meripihkan väristen silmiensä ja ruskeiden kiharoidensa kanssa. Molemmat pojat olivat muita lyhyempiä ja rakenteeltaan hentoisia. Kalliit merkkivaatteet ja kultaiset korut heidän yllään huokuivat ylellisyyttä ja mahtipontisuutta verrattuna muihin kuvan henkilöihin, jotka olivat pukeutuneet selvästi vaatimattommin.
Poliisilaitos ei tiennyt vielä paljoakaan italialaisista kaksosista, tai siitä mihin he pystyivät, mikä huoletti poliisipäällikköä. Vanha Aldric Beilschmidt oli pitänyt pojat visusti piilossa vaaroilta ja julkisuudelta viime vuoden ajan.
Poliisipäällikkö hätkähti huomatessaan kellon lyövän jo kymmentä. Hänen oli parasta lähteä kotiin. Öinen kaupunki oli monille vaarallinen, etenkin poliisilaitoksen johtajalle.
…
"Lovi, Lovi! Mennään! Luddy odottaa meitä!"
"Sinun ei tarvitse vittu huutaa minulle, eiköhän se peruna-aivo pysty odottamaan vielä hetken!"
"Lovi, Lovi! Missä minun puhelimeni on ?"
"Feli, turpa kiinni, en pysty keskittymään. Katso nyt, pilasit hiukseni."
"Minusta ne näyttävät hyvältä. Lovi, mitä pidät paidastani?"
"FELICIANO, tuo on minun paitani!"
Ludwig huokaisi raskaasti kuullessaan metelin yläkerrassa ja vilkaisi kelloa ranteessaan. Kello löi jo kymmentä. Oli lauantai-ilta, ja heidän läsnäoloaan odotettiin La Fortunalla. Ludwig oli tottunut odottelemaan italialaiskaksosia ja tiesi, ettei heitä kannattaisi hoputtaa. Gilbert oli kuitenkin tänään normaalia kärsimättömämpi, ja vaelteli malttamattomana edestakaisin aulaa. Gilbert oli viime aikoina viettänyt tavallistakin enemmän aikaa kasinolla. Ludwig ihmetteli veljensä hinkua lähteä, sillä häntä itseään ei houkuttanut meluntäytteinen ja tunkkainen kasino.
"Ludwig, voisitko mennä sanomaan noille pirun tyhjäpäille, että meillä on kiire?" Gilbert tiuskaisi ja istui hänen viereensä. Ludwigin huomio kiinnittyi Gilbertin siistiin pukuun. Yleensä hänen veljensä suosi rennommin pukeutumista kasinolle, eikä Ludwig voinut olla ihmettelemättä syytä veljensä käytökselle.
"Hoputtaminen ei auta, uskoisit jo. He tulevat ihan pian", Ludwig totesi.
Samalla sekunnilla portaista kuului kovaäänistä tömistelyä ja italiankielistä kiroilua. Hän oli pukeutunut tapansa mukaan tyylikkäästi punaiseen silkkipaitaan ja mustiin tiukkoihin housuihin. Lovino tuijotti äkäisesti vierekkäin istuvia saksalaisveljeksiä.
"Mitä te siinä möllötätte? Eikö meillä ollutkaan kiire helvetti soikoon? Missä Antonio on?"
Ennen kuin Ludwig tai Gilbert ehtivät vastaamaan italialaisen tivauksiin, Feliciano hyppelehti alakertaan. Hänellä oli veljensä vaatteisiin sopivat valkoinen silkkipaita ja samanlaiset mustat housut. Ludwig tunsi veren virtaavan päästään jonnekin muualle katsellessaan tiukkoja housuja italialaisen päällä, mutta pakotti itsensä nopeasti maan tasalle.
"Lovi, älä ole niin ilkeä. Nyt me voimme lähteä. Minä haluan istua Luddyn vieressä!", Feliciano hihkaisi ja Ludwig tunsi punan nousevan poskilleen. Siitä asti kun Aldric oli ottanut energiset italialaiset siipensä alle noin vuosi sitten, Ludwig oli huomannut tykästyvänsä ystävällisempään italialaiseen. Gilbert luonnollisesti huomasi pikkuveljensä ahdingon ja nauroi tälle ivallisesti.
Aldric odotti heitä auton kyydissä. Hän vilkaisi kelloaan ja loi kyllästyneen katseen Gilbertiin, joka kohautti olkiaan ja mutisi jotain hitaista italialaisista. Gilbert hyppäsi auton rattiin ja Ludwig kömpi italialaisten keskelle takapenkille. Lovino ei pitänyt tästä järjestelmästä ja oli jo protestoimassa, kunnes Aldric kääntyi katsomaan tätä tiukasti.
"Pitäkää kiinni, penikat. Gilbert Beilschmidtin ohjaama matka La Fortunalle alkaa."