Hallitsematonta vihaa

Kirjoittaja: Washu

Oikeudet: J. hahmot kuuluvat.

Paritus: Harry/Severus, Lucius/Remus, Sirius/?

Varoitukset: Sisältää slash,kauhuelementtejä, Dumbledoren haukkumista ja yleensäkkin "hyvisten" morkkaamista, verta, väkivaltaa, kiroilua, sadismia, dom/sub-suhdetta, olentoja, Dom!Dark!Harry, Sub!Severus ja kaikkea muuta mukavaa...!

A/N: Kuukausi fanfiction haasteeseen hekineko . deviantart journal / # / d5g52jf ensimmäinen luku :3 Eli perusidea kirjoittaa yksi vähintään 500 sanan luku päivässä seuraavan 30 päivän ajan.

En ole ennen kirjoittanut Harry Potteria, joten no... asiavirheitä voi esiintyä.

-...-...-

Luku 1.

Hallitsematonta vihaa.

Raivoa.

Hulluutta.

Mielipuolisuutta.

Jotain jota en pysty sanoin kuvaamaan.

Seison keskellä märkää nurmikenttää. Tällipaju takanani huojahtelee uhkaavasti.

En välitä.

Sataa.

Vaatteeni ovat märät. En osaa ajatella selkeästi.

En enää.

Luon kirkkaan vihreillä suurilla silmilläni vilkaisun pikimustalle taivaalle. Tuhannet ja taas tuhannet sadepisarat ropisevat pitkin kasvojani ja suuria pyöreitä silmälasejani.

En tunne enää eläväni. Olen elossa, mutta silti kuollut. Tyhjä kuori ilman sielua.

Huokaisen syvään ja istahdan märkään nurmikkoon, housunikin kastuvat viimeistä piirua myöten – olen jo muutenkin läpimärkä joten miksi välittäisin?

Haron mustia sotkuisia hiuksiani hitaasti kädelläni. Silmäni painuvat hitaasti kiinni ja hengitykseni rauhoittuu hiljalleen.

Niin viileää. Niin rauhallista.

-…-…-….-…-

Takauma;

"Sinä tahdot minun tekemän MITÄ!?" Kovaääninen huuto poukkoilee kaikuna pitkin Tylypahkan koulun tyhjiä kivisiä käytäviä. Minä olen ainoa jonka tuo karkeaääninen huuto tavoittaa.

Minun ei ollut tarkoitus kuulla sitä. Ei. Ei tosiaankaan.

Perimmäinen tarkoitukseni oli hiipiä keittiöön hakemaan hieman "yöpalaa", mutta tässä minä lopulta seison, suoraan rehtori Albus Dumbledoren kanslian oven edessä, kääriytyneenä näkymättömyysviittaan – kuunnellen ääniä jotka tulevat sisältä.

"Albus oletko järjiltäsi? " Kuulen kuinka Professori Kalkaros sihahtaa pahaenteisesti.

"Voi poikaseni olen täysissä sielun ja ruumiin voimissani. Meidän on vain tehtävä mikä on parhaaksi velhomaailmalle." Vastaa rehtori Dumbledore karhealla äänellä. Kuulen kuinka Kalkaros ponkaisee seisomaan niin voimakkaalla vauhdilla, että hänen tuolinsa kaatuu ja kolahtaa suurella ryminällä lattialle.

"Tee mitä teet, mutta minua et sotke tähän. Olet sekoittanut minun elämääni jo ihan tarpeeksi!" Tiuskahtaa nuorempi mies kuuluvasti. En ole koskaan kuullut hänen kiivastuvan siten. Yleensä Professorin käytös on hillittyä, vaikkakin varsin ynseää – ainakin minua kohtaan.

"Mutta poikaseni sinä olet ainoa joka sen voi tällä hetkellä tehdä." Selittää Dumbledore hiljaa.

"Älä pakota minua mainitsemaan pientä ongelmaasi nimeltään Azkaban, Severus." Huomaan kuinka Rehtorin yleensä niin hilpeähkö ääni muuttuu suorastaan kylmäksi hänen viimeisen lauseensa kohdalla. Saatan myös kuulla, kuinka Kalkaros nieleksii äänekkäästi, nostaa tuolinsa takaisin paikalleen ja istuu uudelleen alas.

"Hyvä on… Minä hoidan likaisentyön puolestasi, mutta en vieläkään käsitä mihin sinä oikein pyrit päästämällä Harry Potterin päiviltä. Eikö pennun pitäisi olla tämän maailman pelastaja, "poika, joka elää", "Pimeyden Lordin kukistaja"…" Professori toteaa jälleen normaaliin viileään äänensävyynsä, sarkastisten huomautusten kera.

Sydämeni hypähtää kurkkuun, pupillini laajenevat ja hengitykseni nopeutuu – Kalkaroksen sanat valuvat tajuntaani.

Päästää päiviltä?

Tappaa?

Päässäni pyörii. Maailma näyttää epäselvältä. Minun tekee mieli oksentaa. Kamppailen pysyäkseni pystössä. Jalkani tärisevät holtittomasti, haluan vajota kylmälle kivilattialle ja huutaa.

"Se on tämän maailman parhaaksi. Hänen sisällään on pala Voldemortin sielua. Jos poika ei kuole, ei kuole Pimeyden Lordikaan." Kuulen rehtorin kertovan lähes kuiskaten.

Vatsanpohjassani muljahtaa.

Saan jalkani asettumaan ja juoksen.

Juoksen niin lujaa kuin ikinä kykenen.

Ainoa ajatukseni on päästä pois.

Kauas.

Pitkin käytäviä. Ulos pääovesta. Läpi hiekkatien. Nurmelle, keskelle Tylypahkanpihaa.

Silloin jalkani pettävät. Lysähdän polvilleni maahan ja itken.

Itken ja huudan!

En välitä vaikka joku kuulisi minut. Ei sillä ole enää mitään väliä.

Nousen hitaasti seisomaan ja jään tuijottamaan täysin tunnottomana edessäni siintävää metsää.

Yö vaihtuu aamuksi ja pouta myrskyksi, mutta minä vain seison.

Seison ja odotan.

Takauma päättyy;

-…-….-

Hengitän syvään.

Annan itsesäälin ja mielettömän vihan lipua pois. Jäljelle jää vain katkeruus – koston himo. Minut valtaa halu repiä Albus Dumbledore kappaleiksi – vedellä raaja kerrallaan. Haluan kuulla hänen anelevan ja huutavan tuskasta. Kuolevan minun käsiini.

Silmäni rävähtävät auki. Vihreissä silmissäni outo hehku ja kasvoillani hulluvirnistys.

Tulen saamaan kostoni.