Susan sai mahdollisuuden

Yhteenveto: Okei, mitä jos Susan sairastui todella pahaan masennukseen sen jälkeen kun hän menetti niin monta tärkeää ihmistä siinä junaonnettomuudessa, mutta hän ei siltikään usko Narniaan? Ja mitä jos Aslan antoi hänelle vielä yhden mahdollisuuden muuttaa tapojaan ja liittyä kaikkien muiden joukkoon Hänen (Aslanin) maassaan? Mitä Susan aikoo tehdä? Tässä tulee minun vastaukseni näihin kysymyksiin. VAROITUS: Tässä tarinassa ei ole onnellista loppua.

Disclaimer: En omista Narnian tarinoita

AVAIN:

"Huutamista"

"Puhumista tai kuiskaamista"

"Ajattelemista"

Luku 1 Hautajaisseremonia

"Voi hyvä Jumala! Säälin Pevensien perhettä, he ovat menettäneet niin paljon niin lyhyessä ajassa," Susan kuuli ihmisten kuiskailevan ympärillään kun hän astui ulos autosta vanhempiensa kanssa. "Mitä te idiootit muka luulette tietävänne meidän perheestämme?" hän ajatteli tuskissaan.

"Susan, kulta oletko kunnossa?" hän kuuli äitinsä Helenin kysyvän.

"Kyllä, minä olen kunnossa. Älä huolehdi minusta äiti," Susan vastasi kun hän näki Eustacen vanhempien - Haroldin ja Albertan - tulevan heidän luokseen.

"Richard*, anna minun auttaa sinua," Helen sanoi aviomiehelleen ja alkoi työntää tämän pyörätuolia.

"Kiitos Helen, mutta ei sinun tarvitse tehdä tätä rakkaani," herra Pevensie sanoi hellästi vaimolleen ajatellen sitä mitä oli tapahtunut sodassa. Hän oli saanut 6 luotia selkäänsä sodassa ja hän oli halvaantunut heti vyötäröstään alaspäin. Vain kaksi viikkoa myöhemmin lääkärit olivat kertoneet hänelle, ettei hän kykenisi enää ikinä kävelemään.

"Minä tiedän, mutta minä haluan tehdä tämän," Helen vastasi suukottaen aviomiestään tämän poskelle. Hän kiitti hiljaa Jumalaa saatuaan miehensä takaisin kotiin. Mutta samaan aikaan hän kyseli hiljaisesti, että miksi he olivat menettäneet kolme heidän neljästä lapsestaan ja heidän sukulaispoikansa**.

"Kiitos rakkaani," herra Pevensie vastasi yrittäen hymyillä vaimolleen.

He kävelivät kirkkoon hiljaisuuden vallitessa. Ne ihmiset, joita he kohtasivat, olivat pääasiassa professori Kirken, ja Pollyn sukulaisia ja ystäviä. Tietysti siellä olivat myös Eustacen vanhemmat ja joitain muita ihmisiä, jotka olivat Pevensien sukulaisia.

Kun hautajaisseremonia alkoi, Susan itki hiljaa. Se oli ollut hirveä shokki kun hän sai tietää, että hän ei ollut menettänyt vain yhtä - vaan seitsemän tärkeää ihmistä siinä kauheassa junaonnettomuudessa. Hänen sydäntään särki kun hän kuuli papin sanovan heidän nimensä; Peter Pevensie, Edmund Pevensie, Lucy Pevensie, Eustace Clarence Ruikku, Jill Pole, professori Digory Kirke ja Polly Plummer. "Siitä huolimatta, etten enää leikkinyt niitä typeriä pelejä heidän kanssaan, niin rakastin heitä yhä koko sydämestäni. Miksi minun piti menettää heidät kaikki? Voi Jumala, miksi sinä otit heidät kaikki pois minulta?" Susan ajatteli hiljaa. Hän uskoi yhä, että Narnia oli vain heidän omaa mielikuvitustaan tai typerä leikki ja ei mitään muuta. Tietenkään hän ei ymmärtänyt, kuinka kauhistuttavan väärässä hän oli omien ajatustensa kanssa.

"Susan, oletko varma että olet kunnossa?" Helen kysyi huolestuneena tyttäreltään.

"Kyllä äiti. Älä huoli," Susan vastasi hieman kylmästi.

"Okei, jos sinä sanot niin. Mutta muista että sinä voit aina tulla ja puhua minulle, jos sinusta tuntuu että sinä tarvitset sitä," Helen vastasi hiljaa.

"Kyllä äiti," Susan mutisi.

Herra Pevensie otti vaimonsa käden omaansa ja kuiskasi: "Älä huoli kultaseni. Minä puhun hänelle huomenna. Näyttää siltä että hän tarvitsee hiukan aikaa ymmärtääkseen kaiken tämän. Tämä on vaikeaa meille kaikille".

"Okei, minä luotan sinuun Richard," Helen vastasi kyyneleet silmissään. Hän ei vain voinut ymmärtää tyttärensä käytöstä.

Tunti ja kolme varttia (=1 tunti ja 45 min.) myöhemmin meidän rakkaat Narnian ystävämme oli haudattu ja suurin osa ihmisistä alkoi hiljaisesti tehdä lähtöä koteihinsa. Herra ja rouva Pevensie puhuivat professori Kirken ja Pollyn ystävien kanssa kun Susan vain seisoi sisarustensa hautakivien vieressä. "Vaikka ette kuulisikaan minua, niin minulla on teitä kaikkia kova ikävä," hän kuiskasi, kun kyyneleet sumensivat hänen näkönsä.

Susan, rakas lapseni, miksi sinä itket?" Susan kuuli hiljaisen, syvän äänen selkänsä takaa. "Kuka sinä olet?" hän kysyi järkyttyneenä kun kääntyi ympäri, mutta ainoa ihminen jonka hän näki, oli hänen isänsä, joka oli tulossa hänen luokseen. "Miksi se ääni oli niin tuttu? Tiedän ettei se ääni kuulu meidän isällemme. Minä en vain ymmärrä tätä tilannetta… en ollenkaan! Ja miksi minulla on tämä kauhea tunne, että jotain outoa tulee tapahtumaan minulle pian? Mikä on tämä tunne?"

Luku 1 päättyy tähän.

Jatkuu…

* En tiedä herra Pevensien oikeaa nimeä, joten päätin kutsua häntä Richardiksi. Toivottavasti pidätte siitä.

** Englannin kielessä "Nephew" tarkoittaa sekä sisarenpoikaa että veljenpoikaa, enkä ollut ihan varma, että kumpaa käännöstä pitää käyttää, joten siksi valitsin sanan "sukulaispoika".

Kirjoittajan kommentti: Monet lukijathan ovat kysyneet, että mitä Susanille tapahtui hänen sisarustensa kuoleman jälkeen ja sain tämän idean, jonka sitten halusin jakaa kaikkien kanssa. Toivottavasti tästä käännöksestä ei tullut ihan kauheaa. Ja tiedetään, alkuperäisessä kirjassa myös Pevensien vanhemmat kuolivat, mutta ajattelin kokeilla ajatusta siitä, että he eivät kuolleet.

Terveisiä Suomesta

Pitäkää huolta

Enkelisisar