Tämä ei ole käännös, vaan paranneltu versio vanhasta jutusta - saatavana vain suomeksi :-)
Yksi nainen.
Kymmenet kasvot.
Kymmenen nimeä.
Kymmenen aikaa.
Liian monta lupausta,
Liian monta miestä,
Liian monta hautaa.
Nár Tinwen: Kipinöivä Tuli
[Partly based on Part I of the English Original; 'A Spark of Almaren'.]
Ensimmäinen Osa: Almarenin Kipinä
"Valarin mukana tuli muita henkiä jotka myös saivat alkunsa ennen Maailmaa, jotka ovat samasta luokasta kuin valar mutta alempia. Nämä ovat maiar, valarin väki, heidän palvelijansa ja auttajansa."
- J.R.R.Tolkien: 'Valaquenta'
Maiarin joukkoon luetaan Arien sisarineen. He saapuivat Eäan kuin taivaasta satavat liekit, sillä he ovat tulen henkiä. Heistä tuli Vána Ikinuoren palvelijoita. He kulkivat hänen kanssaan, lauloivat hänen kanssaan, kaikki paitsi yksi, joukon vähäisin. Hän on Tinwen, 'kipinäneito'. Hänellä oli vähän mahtia ja vielä vähemmän taitoa, paitsi leikkimisen ja kujeilun taito. Hänellä oli tapana piiloutua sisariltaan ja hyökätä yllättäen heidän kimppuunsa oudossa hahmossa. Jos hänet käski jotain asiaa hoitamaan, hän saattoi pysähtyä matkalla vaikkapa tutkimaan luolia tai rakentamaan patoa, mikäli se häntä sillä hetkellä kiinnosti. Usein hän oli poissa pitkiä aikoja, vaeltaen omia teitään. Toisinaan hän ei jättänyt Mahtavia hetkeksikään rauhaan, vaan kyseli mitä mahdottomimpia kysymyksiä mitä sopimattomimmilla hetkillä.
Kaikesta huolimatta useimmat rakastivat Tinweniä ja joskus itse Vána, tuntiessaan olonsa tavallista nuoremmaksi, leikki hänen kanssaan. Kun heidän naurunsa kaikui nuoren Ardan raskaassa ilmassa, ne jotka sen kuulivat saattoivat kuvitella aistineensa kaiun Ilúvatarin Lasten äänistä.
Aikojen alussa, kun Ainur asuivat Almarenin Saarella, Tinwenin tapa oli kulkea katselemassa toisten työntekoa. Pian hän kiinnostui erityisesti Aulësta ja tämän palvelijoista, sillä heidän työnsä noina aikoina oli kunnioitusta herättävää ja he työstivät myös maan tulia, jotka olivat Tinwenille rakkaat.
Kerran sitten Tinwen tapasi Turonin, Aulën väkeen kuuluvan taitajan, joka kiinnitti huomionsa Tinwenin hahmoon; tämä oli epätavallinen Maiarin joukossa, sillä Tinwenillä oli pörröiset punaiset hiukset, hän pukeutui pelkään vihreään tunikaan ja punaisiin housuihin, ja käveli paljain jaloin. Lisäksi hänen hahmonsa oli pienempi kuin muilla tulenhengillä. Turon katseli häntä ja yritti päättää kuuluiko tämä Yavannan väkeen vai kenties Irmon unihenkiin; sillä Tinwenissä yhtyivät maan elävä voima ja taivaan seesteinen puhtaus tavalla, joka oudosti kosketti Turonin sydäntä, kuitenkaan hän ei pystynyt edes arvaamaan oliko häntä vakavin silmin katsova lapsenomainen hahmo mies- vai naispuolinen.
'Kuka olet?' Turon kysyi.
'Tinwen.' Ja samassa tyttö käänsi hänelle selkänsä ja juoksi, juoksi ehkä vain ilkikurisen päähänpiston tähden, ehkä peläten jotain mitä oli aavistanut miehen katseesta sillä hetkellä kun itse tunnusti olevansa Tulen väkeä.
Näkikö hän sillä hetkellä, että tulta on monenlaista? Aavistiko jotain, minkä myöhemmin unohtaisi?
Sillä Turon, unohtaen kaiken arvokkuutensa, juoksi Tinwenin perään ja tavoitti hänet, tarttui hänen hentoon muotoonsa ja nosti hänet käsivarsilleen.
'Älä pakene minulta, Tinwen, pieni kipinä. Älä pelkää.'
Tyttö hellitti rimpuilunsa ja katsoi 'vangitsijansa' silmiin:
'Koskaan en ole pelännyt, koskaan en pelkää. Minä olen oleva sammumaton!
Mutta kuka sinä olet, metsästätkö kipinöitä? Tarvitsetko nuotion? Tarvitsetko rovion?'
Tinwen kosketti Turonin poskea sormellaan, ja hänen sormenpäänsä oli kuuma kuin sula rauta, muttei polttanut Aulën palvelijaa.
'Minä olen Turon, Aulën apuna pajassa, mukana vuoria muovaamassa. Mutta sinä, sinä olet hehkuva punainen liekki etkä mikään kipinä! Cal-Urúnya, niin minä sinua kutsun.'
'Kutsu mitä kutsut, mutta muista että minä harvoin tulen kutsuttaessa!'
Kuitenkin syntyi heidän välilleen ystävyys, ja Turon etsi vuorten uumenista kiven, joka oli musta kuin yö mutta kantoi sateenkaarta sisällään. Sen hän halkaisi kahtia ja hioi puolikkaat, ja valmisti niistä kaksi samanlaista litteää jalokiveä. Ne muistuttivat hänestä hiukan kahta silmää, joten hän antoi niille nimen Morglini, mustahohtoiset. Hän asetti niihin yhdistavän taian ja antoi toisen lahjana Tinwenille. Tinwen leikki kivellä riemuissaan ja kuljetti sitä aina taskussaan. Hänen vaatteissaan oli paljon taskuja, joihin hän keräsi kasvien palasia, simpukankuoria, kaikkea mikä häntä kiinnosti. Saattoipa jossain taskussa olla hehkuva kekäle, tai elävä hiirikin, ei kuitenkaan lähellä kekälettä.
Mutta kerran Tinwenin katsellessa kaloja puron varrella, tuli Turon hänen luokseen ja kysyi:
'Etkö tahtoisi olla vapaa?'
'Minähän olen!'
'Ei, sinä olet palvelija, toisten käskettävissä.'
'Niinhän kaikki ovat.'
'Eivät Valar.'
'Ilúvatar on heidän herransa.'
'Ilúvatar on antanut Eän heidän vastuulleen. Mitä hän on antanut sinulle?'
'Hehkuvan sydämen! Se riittää.'
'Etkö tulisi kanssani erämaahan, elämään omin avuin, itse vastuussa itsestäsi?'
'En tahdo!'
'Voi Cal-Urúnya, pikkuinen, minä rakastan sinua. Kuitenkin minun on mentävä, kylmät tuulet kutsuvat minua. Tule mukaani, voithan palata myöhemmin.'
'Ei. Etkö ole kuullut suuresta juhlasta, Nessan ja Tulkasin hääjuhlasta? En tahdo myöhästyä siitä.'
'Jää hyvästi, Cal-Urúnya, ja muista minut.'
'Kuinka voisin unohtaa? Annoit minulle Morglin-kiven!'
Turon käveli metsän siimekseen, eikä häntä enää nähty niillä seuduin. Tinwen katsoi hänen jälkeensä ja painoi mieleensä liekinoranssit hiukset ja miehen uljaan ryhdin. Toisen kadottua näkyvistä vilkaisi tyttö mustaan kiveen, ja oli kuin sieltä olisivat häneen katsoneet Turonin tummat silmät.
Tuli juhlan aika Almarenin saarella, suuren ja riemukaan juhlan, ja Tinwen unohti kaiken ikävän ja nauroi sisartensa kanssa ja hymyili valtiatar Vánalle. Ja hän tanssi riehakkaasti ja koko hänen olemuksensa hehkui kuin liekki, hänen tukkansa loisti punaista valoa.
Myöhemmin, juhlan jo kääntyessä loppuaan kohti, Tinwen muisti äkkiä Turonin ja otti Morglin-kiven taskustaan, ja katso! kivi oli jääkylmä ja huurteen peittämä, eikä Tinwenin tulisinkaan kosketus saanut sitä sulamaan.
'Voi Turon, ystäväni, näinkö pian sinut unohdin? Oletko vaarassa?'
Tinwen kuiskasi sanat itsekseen, sitten hän teki päätöksen. Hän pakotti kasvonsa ilmeettömiksi ja käveli Eönwën luokse, joka istui puun juurella. Eönwë on Manwën sanansaattaja ja airut, sekä aseiden käytössä vertaansa vailla.
'Lainaa minulle veitsi.' Tinwenin ääni oli rauhallinen, ja Eönwë arveli hänen tarvitsevan terää vain hedelmien leikkaamiseen tai johonkin vastaavaan askareeseen. Veitsi jonka hän antoi oli hänen parhaansa, nimeltään Élanga, Tähtirauta. Tinwen käveli pois juhlapaikalta kenenkään huomaamatta.
Poistuttuaan Almarenilta veden yli Tinwen juoksi, ja hänen vaistonsa johti hänet pohjoista kohti, miltei suoraan kohti Illuinin valoa. Mutta aikanaan hän väsyi ja menetti toivonsa. Ja metsä hänen ympärillään muuttui vähitellen synkemmäksi ja pelottavaksi, hirviöiden kansoittamaksi, mätäneväksi maaksi. Tinwen ei voinut kulkea suoraan, sillä hänen tiellään oli useita lemuavia, myrkyllisiä soita. Lopulta hän tajusi olevansa eksyksissä, ja löydettyään tähtien valaiseman aukion hän istui väsyneenä lepäämään ja yritti tunnistaa taivaan kuvioita.
Silloin hän huomasi, että aukion keskellä seisoi joku. Tinwen otti veitsen käteensä ja meni lähemmäs. Hänen silmänsä erottivat vain pitkän mustan varjon. Sitten varjo puhui hänelle:
'Cal-Urúnya!'
Tinwen hätkähti, mutta hän tunnisti äänen heti. Sama ääni oli hänelle tuon nimen antanut, mutta se oli enää vain iloton kaiku entisestään.
'Turon?' Hän kysyi ihmeissään.
'Minulla on nyt uusi nimi. Kutsu minua Thauroniksi.' Näiden sanojen myötä varjo paljasti kasvonsa, Turonin kasvot, mutta muuttuneet, vääristyneet. Kaikki rakkaus ja lempeys oli poissa noista silmistä. Hän oli komea, hirveä ja täynnä pimeää voimaa; Gorthaur Julma, Sauron Suuri, Melkorin palvelija.
Kauhu täytti Tinwenin mutta hänen rohkeutensa ei pettänyt, ja hän kohotti Élangan ja näki sen hehkuvan veripunaisena: rauta oli kuumennut hänen vihansa liekissä. Terä oli Aulën tekoa, kestävä ja vaarallinen, ja vaarallinen oli Tinwen viha silmissään.
'Näen että ystäväni Turon on kuollut, Thauronin tappama, joka palvelee Vihollista. Sydämeni sinä olet halkaissut, katsommeko mitä tämä terä tekee sinun jäätyneelle sydämellesi?!'
Mutta Thauron perääntyi ja huusi:
'Sinua en vahingoita, sinulla on minun kiveni. Toivon, että seuraat minua omasta tahdostasi vielä joskus.'
Tinwen oli yhä vihainen, mutta jäätyään yksin hän tunsi väsymyksensä painon raskaana ja kaatui maahan nukkuen kuin kuollut.
Sillä aikaa oli Almarenissa huomattu Tinwenin katoaminen, ja Eönwë oli hänet viimeisenä nähnyt. Arien oli huolissaan sisarestaan ja sanoi Eönwëlle:
'Ilman veistä hän ei olisi lähtenyt, veitsen kanssa hän on mennyt ties miten kauas. Tinwen ei ymmärrä pelätä mitään.'
'Minä etsin hänet', Eönwë lupasi.
'Hän ei ehkä halua tulla,' Arien sanoi kaikille jotka olivat lähdössä etsimään,
'Kutsukaa häntä pilkkanimillä, silloin hän tulee taatusti esiin piilostaan ja ryhtyy uhittelemaan.'
Metsästäjät löysivät Tinwenin jäljet, ja Eönwë seurasi niitä ensimmäisenä. Muut jäivät pian jälkeen nopeasta sanansaattajasta. Jälkien kadotessa varjojen peittoon synkän suon laidalla Eönwë huusi:
'Tinwen, missä olet?' Huuto kantoi kauas, mutta vastausta ei kuulunut. Eönwë muisti Arienin neuvon ja huusi suuttumusta teeskennellen:
'Senkin salamanteri, kipinäkirppu, pihistit minun parhaan veitseni! Senkin takkuinen takiaistukka, likavarvas, Tinwen Lapsellinen! Pelottaako sinua?'
Yhä uudestaan hän kutsui, niin kovaa kuin jaksoi, ja Tinwen heräsi ääneen ja ryntäsi etsimään huutajaa. Pian hän löysi Eönwën, muttei näyttänyt suuttuvan nimittelystä.
'Tässä on sinun veitsesi. Se on hyvä veitsi, mutta en minä sitten tarvinnutkaan sitä. Sinä olet hyvä keksimään nimiä!'
'Arien neuvoi. Onpa hyvä nähdä sinut kunnossa.' Hän nosti Tinwenin käsivarsilleen ja kantoi häntä kohti etelää.
'Saanko minä pitää yhden niistä nimistä?'
'Minkä?'
'Híniel, lapsellinen.'
'Tottakai saat. Ja pidä se veitsikin, jos lupaat, ettet enää karkaa.'
'En karkaa. Turon karkasi, ja hänen kävi huonosti.' Tinwen kertoi kohtaamisesta.
Kun Aulë sai kuulla Turonin petoksesta, hän kirosi tämän ja sanoi:
'Kadottakoon hänen kättensä kaunein työ ja sydämensä ylpeys kaiken loistonsa.'
Sillä hetkellä Morglin-kivi Tinwenin taskussa menetti värinsä ja muuttui mustaksi kuin Tyhjyys.
Ja tuli sodan aika, ja Melkor särki lamput, Illuinin ja Ormalin, ja Ardan Kevät päättyi. Valar menivät asumaan Amaniin ja Tinwen meni heidän mukanaan. Ja sanotaan, että hän rakensi itselleen asumuksen pienen kukkulan sisälle, sen länsirinteelle.
Ainurin oletetaan puhuneen omaa kieltään keskenään, kieltä joka tuskin on pelkästään sanallista, mutta koska tästä kielestä on vain vähän tietoa, ovat kaikki keksimäni nimet Quenyan kielisiä, kunnes Sindarilaisia haltioita ja muita kansoja liittyy tarinaan. Useimmat Ainur tunnetaan Silmarillionissa vain Quenyalaisilla nimillään.
Nimi 'Tinwen' muodostuu sanoista 'tinwë = kipinä' ja '-wen = neito'.
'Turon' koostuu termeistä 'tur = valta, herruus' ja '-(r)on = valtias', joten sen voisi kääntää vaikkapa 'Mahtava Valtias'.