Lupaamani uusi tarina :)
Tähän tarinaan on sekoitettu vähän kaikenlaista taikahommaa ja uskontoa ja se tapahtuu jossakin keskiajan aikana/jälkeen olevassa ajassa :I Selvät selitykset taas kerran.
Internetin mielenkiintoisten tietojen perusteella keskiajan Suomen tyypillinen noita oli mies ja Suomessa ei koskaan ollut kovin kummoisia noitavainoja, joten tämä ei kai sitten tapahdu Suomessa :I
Koitan taas yrittää päivitellä niin nopeasti kuin pystyn.
Axis Powers Hetalia kuuluu Hidekazi Himaruyalle, ei minulle.
.
.
.
Sadevesi lensi maahan ilmaantuneista lammikoista mustaan viittaan pukeutuneen nuoren pojan astuessa niihin. Poika juoksi soratietä eteenpäin ja vilkuili taakseen. Kaukana hänen takanaan näkyi palavien soihtujen etäisiä valoja yön pimeydessä. Poika pidensi askeltaan ja tunsi inhottavan kivun rinnassaan.
"Ne tulevat! Ne saavuttavat minua! En jaksa… EI! On pakko jaksaa!"
Soratie mutkitteli aavalla peltoaukeamalla, jossa ei ollut mitään turvapaikkaa.
"Ottakaa se kiinni!"
"Kuolema tuolle pirunlapselle!"
Poika vilkaisi taas olkansa yli ja näin tehdessään kompastui tiellä olevaan kuoppaan. Hän mätkähti naamalleen kuraan. Poika nousi ripeästi ylös, mutta kaatuminen oli lyhentänyt hänen ja hänen takaa-ajajiensa välimatkaa roimasti.
"Minä kuolen", poika ajatteli epätoivoissaan. Hän tunsi kyyneleiden polttavan silmiään, "He saavat minut kiinni ja kiduttavat minua ennen kuin hukuttavat tai pieksevät minut hengiltä. EIII! Äiti! Isä! Isoveli!"
Kova tuuli heitti pojan mustan viitan hupun hänen päänsä ylitse. Hänen oljenvaaleat hiuksensa kastuivat sateessa ja valuivat hänen vaalean violettien silmiensä tielle. Poika tähysi kauhuissaan eteenpäin, yrittäen löytää pakoreittiä pois siitä helvetistä, johon hän oli joutunut. Sade ja tuuli riepottelivat häntä ja yhtäkkiä sadesumun takaa kohosi iso katoksen koristama puusilta. Poika tiesi tuon sillan olevan hänelle loppu, sillä sen takana erottui heikosti lisää valoja.
"Ne ovat levittäneet sanaa viereisiin kyliin!"
Hän juoksi sillalle ja pysähtyi. Kummallakin sillan puolella virtasi kiivas joki, josta ei tavallinen kuolevainen voisi mitenkään selvitä. Virrassa törmäili kiviin myös paksuja puunrungon kappaleita. Myrsky oli repinyt kaiken mukanaan ja paiskannut sen jokeen. Poika silmäili jokea miettien ankarasti isoveljensä sanoja.
Muista, että kaikki mitä tarvitset, löytyy luonnosta. Se auttaa sinua.
Poika hengitti syvään ja nosti kätensä virran yläpuolelle. Samassa pistävä kipu pakotti hänet astumaan askeleen taakse. Häntä oli heitetty kivellä suoraan päähän. Poika hoippui ja katsoi ympärilleen. Silta oli saarrettu kummaltakin puolelta. Hänen takanaan ja edessään paistoi vihaisten ja pelokkaiden kasvojen meri.
"Sinä elukka! Miten saatoit murhata Buurisin? " kylän kiivas puuseppä huusi. Hänen kätensä puristivat kirvestä ja hänen hampaansa nirskahtivat hänen purressaan ne raivoissaan yhteen, "Buuris antoi sinun ja veljesi majailla tallissaan ja näin sinä häntä kiität?"
"En tappanut häntä!" poika huusi epätoivoisena ja otti tukea sillan kaiteesta, "Hän söi myrkyllisiä marjoja!"
"Valetta!" sähähti nainen joka kannatteli yhtä soihduista, "Minä näin kuinka kosketit häntä, ja hän vain kuukahti maahan ja alkoi korista! Minä näin!"
Nainen hymyili ilkeästi pojan kauhistuneelle ilmeelle.
"Tuo on valetta! En edes koskenut häntä! Yritin varoittaa häntä syömästä niitä marjoja! En olisi koskaan voinut tehdä mitään sellaista Buurisille!" poika sanoi tärisevällä äänellä.
Väkijoukko huusi ja ilkkui pilkallisesti, ja kohotteli aseitaan ja soihtujaan.
"Hän syyttää vanhaa Marjanlannea valehtelijaksi! Kylämme lempeää, kunniallisen miehen vaimoa!"
"Minä annoin sinulle kerran tähteitä aterialtamme! Sinä kyykäärme!"
"Hän on varmaan koko ajan punonut katalia juoniaan veljensä kanssa Buurisin hengen menoksi!"
"Tuollainen piru ei ansaitse olla hengellisen ja kunniallisen kansan parissa! Hänet ja kaltaisensa pitäisi vangita ja tappaa heti paikalla!"
Kyläläiset alkoivat lähestyä siltaa ja huono ilma tuntui ruokkivan heidän vihaansa. Veri valui pojan päästä hänen vasemmalle silmälleen ja sumensi näkökenttää. Hän puristi puukaidetta kovemmin ja teki silloin päätöksensä ja… hyppäsin kaiteen yli suoraan hyiseen ja vaaralliseen jokeen. Väki joen molemmilla puolilla haukkoi henkeään, ja he juoksivat levittyen joen molemmille puolille.
"Minne se katosi?"
"Hukkuiko se?"
"Murskasivatko tukit hänet?"
"Kuoliko se?"
Joen viereen astui vanha kylän pappi. Hän kumartui joenpartaalle ja silmäili armottomia kuohuja. Hän huokaisi syvään, kurtistaen kulmiaan ja teki ristinmerkin edessään. Puuseppä tuli hänen viereensä ja vilkaisi myös jokeen.
"Isä Johannes? Onko hän…", mies jätti kysymyksen auki ja auttoi papin ylös joenpientareelta. Iäkäs pappi nousi ja vilkaisi surullisesti kyläläisiä.
"Jumala antaa meille elämän ja hän päättää myös sen loppumisesta. Tämä Saatanan lähettämä syöpäläinen on nyt kohdannut Hänen Herransa tuomion. Hänen sielunsa päätyy nyt kiirastuleen. Pitäkäämme sunnuntaina pitempi messu, ettei hänen kaltaisiaan ajaudu kyläämme enää.", pappi sanoi ja alkoi rauhallisesti kävellä takaisin kylään johtavaa tietä.
Puuseppä vilkaisi vieressään olevaa miestä, joka piteli soihtua, ja nyökkäsi tälle merkitsevästi. Mies kohotti soihdun ja heilautti sitä päänsä päällä kuudesti edestakaisin. Väki joen toisella puolella alkoi hurrata ja alkoi sitten tehdä lähtöä omaan kyläänsä. Puuseppä jäi muusta väestä jälkeen ja vilkaisi vielä hurjana vellovaan jokeen. Hänen ilmeensä hohti pelkkää vastenmielisyyden tunnetta, ja hän sylkäisi jokeen ennen kuin kääntyi ja lähti toisten kyläläisten perään. Noita oli kuollut.
Kauempana, joen alajuoksulla, pieni ruumis hivuttautui joenpenkalle väsyneenä. Vesi oli riepotellut häntä mukanaan kuin räsynukkea, ja oksat ja puunrungot olivat teloneet häntä pahasti, mutta poika oli hengissä. Hän ryömi kauemmas joesta, kohti metsää, joka kohosi hänen edessään. Jopa pieni, parin metrin matka joelta puiden suojaan rajoitti vaalean pojan voimia suunnattomasti. Hän kuitenkin onnistui ryömimään ison kuusen juurakoiden suojaan. Juuret olivat valtavia ja niiden väliin oli muodostunut sopiva kuoppa piilopaikaksi. Poika käpertyi kuusen suojaan ja veti mustan hupun takaisin päänsä suojaksi.
Hän paleli niin, että koko hänen pieni vartalonsa tärisi ja hän halasi itseään surkeana. Kaikki oli kääntynyt huonoksi. Yksi pieni retki kylään, kiittämään kilttiä hevosmiestä, oli ajanut hänet tähän surkeaan tilaan. Hän oli joutunut eroon veljestään, joka luuli pikkuveljensä olevan turvassa lahjotun lautturin matkassa.
"Hän ei tiedä, että minä en ole kyydissä. Hän ei tiedä, että tullessaan tapaamispaikalle minä en ole siellä."
Poika sormeili riipusta kaulassaan kohmeilla sormillaan. Luinen talismaani oli lahja hänen isoveljeltään. Sen oli tarkoitus korvata hänet, kun he olivat erossa. Poika puristi talismaania ja muisti taas veljensä neuvot. Hän nosti kasvonsa päättäväisinä ja alkoi tarkastella itseään. Hänen päänsä vuosi taas verta kiven aiheuttamasta haavasta. Myös joen tukit ja pohjakivet olivat hakanneet hänen ruumiinsa mustelmille ja pienille haavoille. Pojalla oli viitan alla ennen lämpimät, reissussa rähjäytyneet eläinten nahkasta tehdyt vaatteet. Hänen uskomattoman sievät kasvonsa olivat pienten ruhjeiden ja mudan peitossa. Hän oli oikeastaan kauttaaltaan mudan peitossa.
Poika huokaisi arvioidessaan itseään. Nyt ei muu auttanut. Hän ei jaksanut alkaa kerätä yrttejä kokoon eikä hänellä ollut varaa levätä puiden suojissa paria päivää kauempaa. Poika tiesi kaiken verenseisauttamisesta. Hän tiesi sen olevan hyvin riskialtista kohdistettuna omaan itseensä. Jos hän seisautti verensä, hän saattaisi vajota henkitasolle ja olla palaamatta enää koskaan takaisin. Poika kuitenkin oli aina tullut hyvin toimeen henkien kanssa, joten hän uskoi niiden olevan suopeita hänen teoilleen. Hän oli vahva. Poika asettui niin mukavasti kuin pystyi epätasaiseen maastoon makuulleen ja rentoutti kehonsa. Oli äärimmäisen tärkeää osata rentoutua verenseisautuksen aikana.
Hän sulki silmänsä ja seisautti verensä.
Hänen kehonsa pysähtyi.
Kaikki jäätyi.
Poika tärisi yrittäen pysyä oikealla puolella maailmaa. Hän tunsi kehonsa tasapainon. Pojan kehossa olleet haavat alkoivat yhtäkkiä muuttua tumman violeteiksi ja umpeutua. Tummentuminen alkoi alhaalta ja jatkui aina hänen päässään olevaan haavaan asti. Kun mitään ei enää ollut korjattavissa, poika alkoi palauttaa kehoaan taas normaaliksi.
Hyytävä jäätävyyden tunne suli pois.
Kamala pysähtyneisyys alkoi päästää häntä vapaaksi.
Pian poika avasi taas silmänsä, mutta ei liikkunut. Hän ei pystynyt. Verenseisauttaminen vei aina valtavasti voimia, ja hän ei pystyisi vähään aikaan muuta tekemään kuin makaamaan märässä maassa. Poika hymyili tyytyväisenä. Hän oli tehnyt jo toisen kerran yhden päivän aikana voimakkaita loitsuja. Siihen ei kuka tahansa noita pystynytkään. Hymy kuitenkin vaihtui nopeasti surulliseksi irvistykseksi.
Ivan.
Hänen veljensä. Ivan tulisi olemaan huolesta suunniltaan tajuttuaan pikkuveljensä kadonneen. Luulivatkohan kyläläiset hänen olevan kuolleen. Jos he luulivat, päätyisiköhän tieto Ivanin korviin. Poika puri alahuultaan ja yritti pidätellä kyyneliään kuvitellessaan veljensä etsimässä häntä. Ivan etsisi kyllä hänet. Hänen veljensä pärjäsi aina. Nyt pojan täytyi keskittyä selviytymään itse. Hänen pitäisi päästä turvaan ja löytää jotain syötävää. Hän etsisi kylän, joka ei heti yrittäisi seivästää häntä ja jäisi sitten odottamaan. Niin inhottavalta kuin se tuntuikin, Ivan oli niin käskenyt.
"Ymmärsitkö nyt? Jos me joskus joutuisimme jostain syystä erillemme, sinä et lähde etsimään minua", Ivan sanoi heidän istuessaan auringonkukkien täyttämällä niityllä. Hänen isoveljensä katsoi häneen tuimasti.
"Mutta!"
"Ei! Sinun pitää löytää rauhaisa ja ystävällinen kylä ja selviytyä. Vaikka se kestäisi kuinka kauan tahansa, minä tulen sinne ja haen sinut. Sillä välin sinä keskityt harjoitteluun ja selviytymään", Ivan sanoi tiukasti.
"Ivan…"
"Älä väitä vastaan. Tuolla on kyliä, jotka sietävät meidän kaltaistemme olemassa oloa niin kauan kunhan emme aiheuta vaivaa. Sinä olet suloinen lapsi. He auttavat sinua varmasti.", Ivan katkaisi yhdellä sulavalla käden heilautuksella yhden kauneimmista auringonkukista ja haistoi sitä. Hän hymyili pikkuveljelleen ja ojensi kukan tälle.
"Odotat vain minua."
"Hyvä on…"
Ivan hymyili ja silitti pojan poskea peukalollaan.
"Olet rakas Tino"
.
.
.
Buwaa D:
Olen pahoillani Tino, että laitan sut aina kärsimään mun tarinoissani :(
Tässä tulee myös tapahtumaan aikahyppy, koska Tino on tässä vasta n.12
Tässä tosiaan oli tällainen prologin kaltainen eka osa. Toivottavasti tykkäsitte ja jäätte stalkkaamaan jatkoa :) Olkaa kilttejä ja kommentoikaa mitä tykkäätte.
Ivan on yksi minun lemppari hahmoistani ja koska viime tarinassani Ivan-parka oli pahis, tässä Ivan esiintyy Tinon isoveljenä. Niin ihuna :)