A/N Ja ei niin pitkä kakkososa. Tää on ennemminkin tällainen väliin tuleva ''turha'' osa, jonka on tarkoitus vain hidastaa asioiden kulkua : D Ja olen yrittänyt kirjoitusvirheitä korjailla sieltä.
-.-
Arthurille aamu valkeni aivan normaalina. Hän eräsi aikaisin, väsyneenä ja lievästi ärtyneenä. Mutta hän ei herännyt muutamaa tuntia sitten maansa pettäneenä varkaana, ehei. Hän heräsi tavallisena, vaikkakin varsin rikkaana ihmisenä, joka rakasti maataan yli kaiken. Kyllähän hän rakastikin, ei sitä ollut kieltäminen. Mutta omaa ideologiaansa ei aina saattanut laittaa etusijalle.
Suuri makuuhuone tuntui oudon tyhjältä, vaikkei Arthur ennen moiseen ollut edes kiinnittänyt huomiota. Mutta tottahan se oli, että tietyllä tasolla huone oli hänelle aivan liian suuri, niin ylpeä kuin hän siitä olikin. Seinillä oli kauniit, vaaleat tapetit joissa kiemurteli kultaisen sävyisiä ruusuja. Yhdellä seinustalla oli lukuisia vaatekaappeja, kaiken kaikkiaan kuusi kappaletta. Tuntui siltä, että siinä huoneessa oli kaikki mitä normaali ihminen taloonsa vaati – keittiötä lukuun ottamatta. Eniten Arthur kuitenkin rakasti pientä teenurkkaustaan. Sen valkoista pöytää joka seisoi kullattujen jalkojensa varassa ja yhtä lailla osittain kullattuja valkoisia tuoleja, joissa oli kauniit, kermanväriset pehmustetyynyt. Se oli suoraan huoneen suurimman ikkunan edessä ja sen pöydän ääressä britti nautti monesti teensä ja aamupalansa lehteä lukien.
Vaikkei hän ollutkaan nukkunut kuin pari tuntia, ei ollut loppujen lopuksi mikään ongelma nousta ylös. Paksut verhot olivat edelleen ikkunoiden edessä, mikä kieli varhaisesta ajankohdasta. Yksikään palvelijattarista ei ollut vielä saapunut paikalle. Athur asteli yhdelle ikkunoista ja raotti verhoa aavistuksen. Suuren talon toisesta kerroksesta oli hyvät näkymät sille avaralle, varakkaalle asuinalueelle. Hänen talonsa edessä oli aina se sama nuori poika kaupustelemassa sanomalehtiä. Nyt britti kuitenkin pisti merkille sen, että tämän ympärillä parveili hieman normaalia enemmän ihmisiä. Ja se oli saavutus se, kun otti huomioon kuinka monelle jaettiin aamulla lehti sillä alueella. Moinen ihmismäärä kieli vain jostain suuremmasta uutisesta. Eikä Arthurin oikeastaan tarvitsisi kauaa arvailla mikä se oli.
Vihreiden silmien katse kiinnittyi laajalla pihamaalla oleskelevaan Alfrediin ja tämän varsin saman näköiseen kaksoisveljeen. Arthur ei koskaan tajunnut miten hän ei saanut toisen nimeä päähänsä. Mathias? Ei, ei se se ollut. Molemmat pojista olivat kuudentoista kesäisiä, vaikka etenkin Alfred käyttäytyikin kuin kaksi kertaa nuorempi. Kaksoset olivat Arthurille kaukaisempaa sukua ja hän oli muutamia vuosia sitten tarjoutunut ottamaan nämä kattonsa alle kun näiden vanhemmat olivat menehtyneet. Eikä hän päätöstään katunut, vaikka joskus saattoikin siltä vaikuttaa. Itse asiassa jopa aika usein.
Britti ei tiennyt miksi, mutta nuo eivät olleet ainoita, jotka hän oli hoteisiinsa ottanut. Arthurin kartanomaisessa talossa asui myös hänen nuorin veljensä Peter, jota kukaan muu veljeksistä ei olisi huolehtinut mukaansa. Ja Michelle, joka oli kuin sattuman kaupalla sukua sekä hänelle, että Francikselle.
Ovelta kuului muutama hiljainen koputus, joka sai Arthurin havahtumaan takaisin todellisuuteen omasta maailmastaan.
''Sisään'', hän vastasi tähän nopeasti, vaikkakin rauhallisella sävyllä. Äänestä kuitenkin kuuli selkeästi, että hän oli vasta herännyt, sillä siinä ei ollut sitä perinteistä särmää.
Ovi olisi luultavasti avautunut ilman kehotustakin, mutta Arthur näki paljon kohteliaammaksi vastata, kun hän kerta hereillä oli.
Tummaa puuta oleva ovi raottui ensin, ennen kuin avautui kokonaan. Vaaleahiuksisen, nuoren palvelijan eleissä oli jotain, joka viittasi arkuuteen. Aivan, tyttö – Lilikö se oli? - taisi olla se uusi, jonka hän vasta pari viikkoa sitten oli palkannut erään toisen lopetettua raskautensa vuoksi. Tyttö oli kieltämättä sievä, mutta kovin moni ei tätä ääneen sanonut. Jokainen taisi hieman pelätä, että tämän vartijana toimiva veli ymmärtäisi asian väärällä tavalla. Se ei olisi ensimmäinen kerta, kun Vash hyökkäisi jonkun kimppuun.
''Hy-hyvää huomenta herra Kirkland'', Lili sanoi hieman arkeillen, niiaten sitten pienesti. ''Olettekin jo hereillä. Toin aamiaisenne.''
Pian Arthur tajusi hymyilevänsä. Kapeasti, mutta hänelle harvinaisen lämpimästi.
''Hyvää huomenta, Lili'', hän tervehti kohteliaasti takaisin. Olisi ollut paljon ominaisempaa kutsua toista neiti Zwingliksi tai jotain, mutta jo kauan ennen kuin tämä oli hakeutunut töihin hänelle, he olivat tehneet sinuttelukaupat. Vaikka olikin oletettavaa, että töissä toinen puhutteli häntä kohteliaasti, eikä Arthur kehdannut häntä alkaa korjaamaan. ''Laske tarjoitin vain pöydälle.''
Sivusilmällään hän huomasi myös tytön mukana olevan sanomalehden. Sen parin viikon aikana taisi olla ensimmäinen kerta, kun Lili teki tätä. Eli joku siis oli luultavimmin neuvonut häntä ottamaan sen mukaansa, mitä luultavimmin Elizaveta. Lili laski tarjottimen keveästi pöydälle ja sanomalehden sen viereen. Tämän jälkeen hän soi pienen, kysyvän katseen Arthurille, aivan kuin kysyäkseen tarvitsiko hän muuta. Ja britti tyytyi vain viittaamaan kädellään kohti ovea.
Kun Lili oli poistunut, Arthur suuntasi kylpyhuoneeseen, jossa hän otti suhteellisen lyhyen, mutta sitäkin rentouttavamman kylvyn. Ammeesta noustuaan ja veden laskettuaan hän kuivasi hiuksensa pyyhkeeseen, ennen kuin kietoi sen lantionsa ympärille ja asteli vaatekaappiensa luokse. Hiukset edelleen vettä tihkuen hän otti esiin tummat, suorat housut ja valkoisen kauluspaidan. Kaulaan hän sitoi pitsisen, valkoisen huivin.
Vasta tämän jälkeen hän istahti toiselle tuoleista ja nosti teekuppinsa käteen. Juoma oli tuotu ilmeisesti mahdollisimman kuumana, niin että nyt se oli jähtynyt juuri sopivasti. Teestä Arthur maistoi pienen maitotilkan, aavistuksen hunajaista makua sekä sitruunan, joka tavallaan sitoi kaiken yhteen. Teetä hämmennellessään hän avasti toisella kädellään juuri tuodun, aamuisen sanomalehden. Hän ei ollut lainkaan yllättynyt siitä, että heti etusivulla ilmoitettiin suurin otsikoin hänen eilisestä ryöstöstään ja juttui jatkui myös seuraaville sivuille. Suupielet kohosivat itsetyytyväiseen hymyyn, kun lehdessä ilmoitettiin, että tietoa tämän röyhkeän rikoksen tekijästä ei ollut. Hän luki sivut yhä uudelleen ja uudelleen, kuin varmistuakseen siitä, ettei hänestä ollut pienintäkään vihjausta.
Muuten lehdessä ei sitten ollutkaan mitään. Ellei laskettu kansleri Brownin kuolemaa, josta Arthur yhtälailla oli ollut tietoinen. Hänelle ei koskaan selvinnyt mitä mies oli varkaudella hakenut, mutta ainakaan tämä ei ollut sitä enää paljastamassa. Koru oli turvallisesti hänen välittäjänsä hyppysissä ja hän saattoi mennä takuuseen siitä, ettei se mies suutaan avaisi. Jos avaisi, se olisi loppu myös hänen bisneksilleen. Samoin oli mainintaa herrä ja rouva Heatherin liikkeen konkurssista – mistä Arthur oli tavallaan hyvin harmissaan. Vanha pariskunta kun teki hänen maulleen sopivat teet, joita parempia sai etsiä. Ilmeisesti kovin moni muu ei ollut samaa mieltä.
Syötyään pienen, mutta täyttävän aamiaisensa, nautittuaan aamuteensä ja selailtuaan lehtensä, Arthur nousi seisomaan. Hän jätti huoneensa siihen kuntoon; sängyn petaamattomaksi, verhot kiinni ja aamiaistarjottimen pöydälle. Ei hän pinnallinen ollut, eikä laiskakaan. Hänellä vain oli selkeä, määrätietoinen käsitys siitä mikä oli palvelijoiden tehtävä ja mistä hän näille maksoi. Ja siihen kuuluivat myös ne pienet askareet, jotka eivät juuri vaatineet jaksamista.
Askeleet suuntautuivat ensin käytävään ja sen puisia, koristeisia portaita pitkin alakertaan. Oli harvinaista, että se talo oli hiljainen. Alfredin veljeä lukuun ottamatta jokainen kun oli varsin suulas tapaus ja ainoastaan Michelle oli sitä positiivisessa mielessä.
Se autuas, toivottu hiljaisuus ei kestänyt kauaa. Pian pääovelta alkoi kuulua ryhminää ja iloista, kovaäänistä ja jossain määrin ärsyttävää yksipuolista puhetta. Alfredin äänen vain tunnisti pitkänkin matkan päästä.
''Pah, ne typerykset hukkaavat itsensäkin eivätkä jäljittäisi edes karkkivarasta! Ne tarvitsisivat minun kaltaistani sankaria sen varkaan kiinni saamiseen! Miksi ne edes ovat niin vihaisia yhden korun takia? Ja vielä ruman sellaisen! Minä vain en tajua niitä...''
Kieltämättä Alfredin yksinpuhelu sai Arthurin hymähtämään, mutta poikien ilmaantuessa aulaan hänen kasvonsa kivettyivät ärtyneiksi. Sitä ne tuntuivat vähän väliä olevan, mutta nyt normaalia enemmän.
''...kauheita hienohelmoja... Ai hei Artie, sinäkin vaivauduit nousemaan ylös!''
Jokin isoveljellinen puoli Arthurissa olisi halunnut antaa suunpielten kohota hieman turhautuneeseen hymyyn, jonka Alfredin hymy ja epäsoveliaat, töykeät puheet aiheuttivat. Mutta hän piti ilmeensä kovettuneena.
''Alfred, mitä minä olen sanonut tuon ''Artien'' käyttämisestä?'' britti tivasi välittömästi. ''Se on Arthur. Se ei voi olla niin vaikeaa.''
Alfredin hymy ei kadonnut minnekään, poika vain naurahti. ''Mutta kun Arthur saa sinut kuulostamaan vanhalta, kärttyiseltä ukolta. Tosin, sitähän sinä olet!''
''Sinun pitäisi opetella ottamaan asiat hieman vakavammin ja puhumaan sivistyneesti'', vanhempi mies ilmoitti ilmeisen tyytymättömänä. ''Sinun ei etenkään tulisi puhua tuohon sävyyn Hänen majesteettiaan kohdanneesta onnettomuudesta! Moinen rikos on törkeä ja sen tekijä pitäisi saada kiinni niin nopeasti kuin mahdollista.''
Ironista, sitä britin sanat toden totta olivat. Ne eivät tulisi saamaan häntä ikinä kiinni, eikä se kyllä vaivannut häntä millään tasolla. Mutta jotenkin noin hän olisi syyttömänä sanonut.
Alfred mutristi aavituksen huuliaan.
''En minä edes puhunut mitenkään epäkohteliaasti! Minähän vain sanoin että ne idiootit eivät tule saamaan ketään kiinni vaikka syyllinen myöntäisi tekonsa niiden nenän edessä ja...''
''Alfred!''
''Al... Arthur on oikeassa... Sinun pitäisi...'', toinen veljeksistä – Matthew! Kyllä, Matthew se oli – sanoi Alfredille.
''Joo joo! ...Mutta eivät ne siltikään ketään kiinni saa...''
-.-
Seuraavat pari päivää kuluivat... No, yllättävän normaalisti. Mitä nyt koko Lontoo kohisi kuningasperhettä kohdanneesta ryöstöstä. Arthur oli kieltämättä tyytyväinen itseensä, kun koko ajan ilmoiteltiin siitä, että rikollinen oli napattu. Vaan hänpä oli yhä vapaalla jalalla, eikä kukaan ilmeisesti edes vaikuttanut epäilevän häntä. Vähän väliä hänen päänsä kuitenkin valtasi pieni epäluulo siitä, että ehkä Francis kielisi hänestä. Toinen oli epäluotettava, kyllähän hän sen tiesi. Tässä tapauksessa oli ehkä ollut virhe myrkyttää se kansleri ranskalaisen litkuilla. Mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut. Mies olisi saattanut vielä paljastaa hänet, todennäköisesti olisi paljastanutkin.
Arthurin pilvilinnat haihtuivat sinä aurinkoisena lauantai aamuna, jona koko viikon jatkunut sade viimein taukosi.
Hän käveli pääkadulla, väistellen maahan muodostuneita vesilammikoita. Ei hänellä mitään asiaa minnekään ollut, pääasiassahan hän oli siellä vain kävely tarkoituksessa. Ottamassa hieman taukoa silmille hyppivästä Peteristä.
Vash Zwingli oli kaupungissa varsin arvostettu pankkiiri. Nuori, rikas, naisten silmissä varsin miellyttävän näköinen ja vieläpä se mies, joka todennäköisesti jonain päivänä nousisi keskuspankin johtoon. Arthur oli usein ollut tekemisissä hänen kanssaan, hän kun joutui vierailemaan usein pankissa palkkioitaan viemässä. Rahat prinsessan korusta hän oli vienyt sinne vain päivää aikaisemmin. Joka kerta hän sanoi Zwingille rikkaan perheensä lähettäneen rahaa. Lisäksi hän puhui usein sveitsiläismiehen kanssa vapaa-ajallaan. Työskentelihän tämän sisko hänelle ja mies oli kieltämättä ylisuojelevainen ja etenkin myöhäisinä ajankohtina hän omatoimisesti haki siskonsa töistä. Arthur ei edes tiennyt miksi Lili teki töitä – eihän tämän olisi tarvinnut, kiitos veljensä rahojen.
Sinä päivänä Zwingli käveli häntä vastaan kaupungilla. Tämä harvoin piti vapaapäiviä tai taukoa töistään, joten miehen näkeminen sinällänsä oli yllättävää. Lisäksi tästä näki selvästi, että hän oli halunnut puhua Arthurin kanssa, sveitsiläinen kun pysäytti hänet välittömästi astumalla britin eteen.
''Ah, herra Zwingli'', Arthur lausahti aavistuksen hämmentyneenä. ''Hyvää päivää.''
''Kuule, Kirkland'', sveitsiläinen kuitenkin sanoi vaivautumatta tervehtimään. Tämän äänensävystä ja ilmeestä paistoi selvästi, että viisaamman olisi parempi juosta karkuun. Mutta eihän Arthur ollut viisas ja hän tiesi, että sellainen toisen yleisilme vain sattui olemaan.
''Minä en yleensä ilmoittaisi tästä mitään. Mutta Lili uskoo vakaasti että sinulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa – mitä minä en tavallaan ymmärrä'', Zwingli aloitti, saaden Arthurin varsin vaikuttavan kokoiset kulmakarvat kohoamaan aavituksen. ''Ludwig Beildschmidt kävi tänään pankissa poliisin töissä. Ja kuningattaren suostumuksella hän otti asiakseen tarkistaa kaikki rahan siirrot viimeisen parin päivän aikana. Ja häntä kiinnosti suuresti sinun eilinen siirtosi.''
Tämä sai Arthurin ilmeen värähtämään aavistuksen. Miten hän saattoikaan olla niin typerä? Hän oli vienyt pankkiin vain puolet rahoista mutta silti... summa oli huomattavan suuri. Ja nuoremmalla Beildschmidillä oli pelottava maine. Tosin... eihän häntä voisi pelkästään tuon perusteella epäillä? Ei, ei tietenkään.
''Joten kannattaa varoa'', Zwingli totesi astuen hänen ohitseen. ''Hän saattaa tulla käymään.''
Näiden sanojen myötä mies lähti harppomaan eteenpäin, jättäen Arthurn seisomaan niille sijoilleen ristiriitaisten ajatustensa kanssa.
