Prologi

Arthur Kirklandin huulien välistä pakeni savua.

Normaalisti hänellä ei ollut tapana polttaa viikossa muutamaa savuketta enempää, mutta tällä hetkellä hän tunsi olevansa jännittynyt. Hermostuneisuus ei ollut oikea sana, sellaisen tunteen mies oli kitkenyt jo työnsä alussa. Käsitteillä oleva asia oli yksinkertaisesti kiinnostava.

Hän nosti savukkeen takaisin huulilleen ja sulki silmänsä tuntiessaan savun täyttävän keuhkonsa. Hän puhalsi hitaasti ulos ja katseli vain puoliksi avonaisilla silmillä kuinka savukiehkurat piirtyivät ilmaan. Hän kuuli jonkun nielaisevan äänekkäästi. Brittimies sulki jälleen silmänsä ja kuunteli nyrpeänä, kuinka ranskalaismies puhui englantia kammottavalla korostuksella.

"Canada."

Yksi ainoa sana ja yksi helpottunut huokaus. Arthur kuunteli katoavalla mielenkiinnolla kuinka Canadaksi kutsuttu nuori poika käveli hermostuneesti ranskalaisen vierelle paksut maastokengät kumisten.

Arthur raotti vasenta silmäänsä ja vilkaisi vanhempaa miestä kysyvästi paksujen kulmakarvojensa alta.

Ranskalaisen vasen käsi oli löytänyt tiensä nuoren pojan hartioiden ympärille, mutta vaikka hänen kehonsa oli käännettynä kohti poikaa, siniset silmät olivat suuntautuneet kohti Arthuria. Hän hymyili vakuuttavasti koko hammasrivistöllään ja käänsi sitten päänsä takaisin kohti "Canadaa". He vilkaisivat toisiaan, nuorempi mies posket punertaen, toinen maireasti hymyillen, mutta eivät sanoneet sanakaan.

Arthur huomioi tämän tyytyväisenä.

"Pohjois-Italia", Arthur kuuli armeijamaisen äänen sanovan ja hän käänsi päätään sen verran, että näki ruskeahiuksisen nuorukaisen askeltavan vapisevin jaloin pitkän saksalaisen miehen vierelle. Arthur ei voinut kuin olla pahoillaan hänen puolestaan. Nyt kun "Saksa" oli valinnut "Pohjois-Italian" parikseen, heidät erottaisi seuraavan kerran kuolema. Ehkä italialainen oppisi "Saksalta" edes hieman kuria jos ei muuta.

Kauempana Pohjois-Italian kaksoisveli polki jalkaansa vimmoissaan, muttei sanonut mitään. Hän vain tuijotti "Saksaa" murhaavasti "Espanjan" viereltä.

Arthurin huulien välistä karkasi lisää savua, kun hän viimein ryhdistäytyi ja kohotti katseensa riviin nuoria miehiä ja naisia, jotka vaihtelivat painoaan hermostuneesti jalalta toiselle, toiveikkaat katseet kohdistuneina häneen.

Toimintaperiaate oli itse asiassa hyvin yksinkertainen. Vuoden täysipäiväisen harjoittelun jälkeen Hetalian uudet tulokkaat jaettiin vanhojen kesken ja parit alkoivat toimia kenttätyöntekijöinä. Ne, jotka epäonnekseen eivät tulleet valituiksi, joutuivat pettymään pahemman kerran ja paneutumaan sen jälkeen paperitöihin. Valinnan varaa sentään oli, sillä Hetalia oli jaettu viiteen eri työryhmään;

"Kenttätyöntekijät", jotka toimivat pareittain, "Peitetehtävät", joissa töitä tekevät noin kuvainnollisesti siivosivat kenttätyöntekijöiden aiheuttamia sotkuja. "Taustatyöntekijät", jotka selvittelivät kaikkea maan ja taivaan väliltä, mikäli se auttoi Kenttätyöntekijöitä. Viimeisenä tulivat sekä "Välinevastaavat" ja "Koulutustason"-porukka, joka hoiti uusien tulokkaiden testaamisen, kunnosta ja terveydestä huolehtimisen, sekä kouluttamisen.

Hetaliaan liittyminen oli toisin sanoen uhkapeliä omalla elämällä. Siihen liityttyä ei ollut enää mahdollisuutta kääntää sille selkäänsä – ellei sitten halunnut selkäänsä täyteen luodinreikiä.

Arthur palautti ajatuksensa takaisin hallin hiostavaan tilaan ja pyöritteli savuketta huulillaan.

Hänen oli tullut aika valita itselleen pari.

Arthur antoi vihreiden silmiensä kiertää jäljellä olevien nuorien kasvoista toiseen ja seurasi heidän reaktioitaan, sulkien pois kaikki joiden silmissä näkyi hiemankin pelkoa, tai liikaa hermostuneisuutta. Sellaiset kuuluivat paperitöihin, tosiaankin. Hän ei oikein ymmärtänyt minkälaisia toivoja sellaiset ihmiset oikein elättelivät liittyessään Hetaliaan.

Arthur oli jo lähellä luopua toivosta löytää itselleen joku sopiva pariksi, kun hänen katseensa pysähtyi rivin oikeaan reunaan. Taivaansiniset silmät tuijottivat haastavasti takaisin hänen omiinsa.

Tupakka pysähtyi hänen huuliensa välissä, ennen kuin ohuet sormet kiertyivät takaisin sen ympärille. Arthur veti viimeiset henkäykset savukkeestaan ja tiputti sen hallin sementtilattialle ja murskasi kenkänsä alle, kunnes siitä oli jäljellä enää epämääräinen tuhru lattiassa. Hetken hän kuvitteli sen kuvastavan hänen vapauttaan.

Arthur tarkasteli pojan piirteitä nopeasti päästä varpaisiin. Kasvot olivat kieltämättä komeat ja niillä näkyi edelleen lapsenomainen viattomuus, joka oli täydellisessä ristiriidassa silmistä paistavalle älylle. Koulutustason vastaavat olivat ilmeisesti laittaneet hänet eilisessä ottelussa koville, sillä hänen silmäkulmansa näkyi tummuneen mustelman takia. Arthurilla ei tosi asiassa ollut hajuakaan pojalle annetusta koodinimestä, mutta hänen oli helppo arvata se. Tuollaisia nuorukaisia tehtiin vain yhdessä paikassa.

"Amerikka", ääni pakeni hänen keuhkoistaan savun mukana.

Siniset silmät laajenivat tuskin huomattavasti hämmästyksestä, mutta poika kokosi itsensä nopeasti ja lähti harppomaan kohti Arthuria. Jäljelle jääneet oppilaat näyttivät kirjaimellisesti lysähtävän kasaan. Tästä lähtien heidän mahdollisuutensa osallistua kenttätyöskentelyyn olivat minimaalisen pienet. Heitä odottivat tämän jälkeen suuret paperipinkat harmaissa toimistoissa.

Kaksikko ei vilkaissutkaan toisiaan nuoremman pojan harppoessa vanhemman viereen. He seisoivat vain rinnatusten "Amerikan" päästäessä huuliltaan ulos helpotuksen huokauksen ja Arthurin nauttiessa tupakan jälkimausta suussaan. Se olisi hänen viimeinen savukkeensa, sillä nyt työt alkaisivat jälleen täysipäiväisenä, eikä Arthur voinut sallia itselleen paheita tai rutiineja.

"Rutiinit tappavat miehen", kuului sanonta ja Hetaliassa työskentelevälle se saattoi olla valitettavan arkipäiväistä.

"Se siitä sitten", japanilainen mies ilmoitti ja teki merkintöjä lehtiöönsä. Hänen hiuksensa olivat lyhyiksi leikatut ja silmät pohjattoman mustat, eivätkä ne heijastaneet minkäänlaisia tunteita. Hän oli täydellinen toimistotyöntekijä Hetalialle. Hän vaikutti mieheltä jolla ei ollut mitään elämää työnsä ulkopuolella.

"Unkari-san jakaa yhteisten huoneidenne numerot lähtiessänne ulos rakennuksesta. Ne, jotka eivät tulleet valituiksi seuraavat minua rakennuksen kakkossiipeen. Seuratkaa minua, olkaa hyvät."

Arthur ja "Amerikka" vilkaisivat toisiaan laskelmoiden ja lähtivät sitten yhtä matkaa kohti ovilla odottavaa pitkähiuksista naista, joka jakoi ohikulkeville pareille huoneiden numerokortteja.

Tästä alkaisi heidän loppu elämänsä. Tuli se sitten olemaan pitkä tai lyhyt.