A/N: Kiitokset Song Of Azure Moon tämän(kin) luvun oikolukemisesta. :)


Toinen luku

Naruto yritti epätoivoisesti pitäytyä haukottelemasta. Vaikka poika olikin iloinen päästyään pitkästä aikaa palaamaan takaisin omalle istumapaikalleen (jolta Iruka oli hänet huonon käytöksen vuoksi aivan opettajan pöydän eteen kuukauden päiviksi siirtänyt), opettajan lässytys kuulosti sieltä käsin vieläkin tylsemmältä kuin eturivistä.

Poika pyöritteli viivoitinta käsissään ja tiiraili ympärilleen. Ei ollut ketään kenelle puhua, sillä Kiba oli vuorostaan joutunut Irukan tarkkailevan silmän alle. Myös Shikamaru oli siirretty eturiviin, koska tämä oli nukahtanut edellisen oppitunnin aikana useampaan otteeseen. Ainoa potentiaalinen keskustelukaveri oli Sasuke, joka istui ihan Naruton edessä, mutta tämä oli aina olevinaan niin hyvää oppilasta eikä pulissut tunneilla. Sasuken isoveli Itachi oli nuoresta iästään huolimatta yksi Konohan parhaista ninjoista (jos Naruto oli ymmärtänyt oikein), ja Sasuke yritti kovasti tulla yhtä hyväksi.

Naruton huulille nousi ilkikurinen hymy, kun poika viimeinkin keksi itselleen jotain tekemistä. Hän kaivoi penaalistaan pyyhekumin ja murensi sen pieniksi paloiksi, jotka asetteli ensin viivoittimensa toiselle puolelle ja joita alkoi sitten ampua Irukan ylhäällä törröttävää poninhäntää kohti. Mies ei tuntunut huomaavan olevansa ilkivallan kohteena, mikä sai osan tempauksen huomanneista oppilaista hihittämään salaa. Toiset taas vilkuilivat Narutoa paheksuvasti, vilauttipa joku hikipinko hänelle nyrkkiäänkin.

Yksi Naruton käytöstä paheksuneista oppilaista oli Sasuke. Poika kääntyi Naruton puoleen ja kuiskasi ärtyneesti: "Lopeta tuo! Vai haluatko taas joutua eturiviin?"

Naruto pyöritteli silmiään, mutta ei vastannut mitään. Kun Sasuke kääntyi takaisin kuuntelemaan Irukan horinoita, Naruto näytti ystävälleen salaa kieltä ja ampui yhden purukuminpalasen tämänkin hiuksiin.

Iruka jaaritteli jotain Konohan historiasta. Jostain syystä sana historia toi Narutolle mieleen kolmannen hokagen ryppyisen naaman. Papparainen oli ulkonäöstään päätellen varmasti vähintäänkin satavuotias. Poika tirskahteli itsekseen. Pian Naruto kuitenkin havahtui siihen, että koko luokka oli hiljentynyt – ja kaikki tuijottivat häntä.

"Mikäs Narutoa nyt noin naurattaa?" Iruka kysyi ja katsoi Narutoa tuimasti kulmiensa alta.

Naruto hieroi hiuspehkoaan hetken aikaa ja koetti miettiä vastausta, joka liittyisi oppitunnin aiheeseen siinä määrin, ettei Iruka tajuaisi pojan tehneen kaikkea muuta kuin kuunnelleen opetusta. "Öö, mietin vain kuinka vanha se kääkkä – tai siis Kolmas – mahtaa olla." Iruka kohotti toista kulmaansa. "Tai siis kun se oli hokagena niin kauan", Naruto kiirehti lisäämään.

Irukan kasvoille levisi tyytyväinen hymy. "Loistava kysymys, Naruto. Herra Kolmas…" Ja niin mies aloitti maailman tylsimmän ja pisimmän sepustuksen vanhan kääkän elämäntarinasta, teoista ja urasta hokagena. Naruto ehti opettajansa tarinoinnin aikana useaan otteeseen toivoa, ettei olisi mennyt sanomaan yhtikäs mitään. Hänen olisi pitänyt vain myöntää, ettei ollut kuunnellut, ja pakata sitten kimpsunsa ja kampsunsa ja marssia vakiopaikalleen eturiviin.

Poika alkoi aikansa kuluksi paukutella rystysiään (eivät ne kyllä äännelleet mitenkään, mutta Naruto oli nähnyt isänsä tekevän niin usein ja se näytti tosi siistiltä) ja muisteli eilisiltaa. Oli hankala uskoa, että se päivä tulisi olemaan hänen viimeinen koulupäivänsä pitkiin aikoihin.

Isä oli ilmoittanut Naruton lähtevän suorittamaan Jiraiyan kanssa jotain todella tärkeää ja huippusalaista toimeksiantoa, josta ei saanut hiiskua kenellekään. Narutoa harmitti, ettei hän ei saanut kertoa tulevasta matkasta ystävilleen, sillä Kiba ja Sasuke sekä kaikki muutkin pojat Shikamarua ja Choujia lukuun ottamatta olisivat varmasti muuttuneet kateudesta vihreiksi kuullessaan Naruton lähtevän suorittamaan ihan oikeaa ninjatehtävää. Ja Sakurakin olisi saattanut ehkä viimeinkin palavasti rakastua häneen.

Vaikka Naruto olikin innoissaan tulevasta matkasta, se jännitti häntä hieman. Poika ei nimittäin koskaan ollut käynyt Konohan rajojen ulkopuolella saati sitten ollut erossa vanhemmistaan. Hän ei ollut vielä edes oikea ninja, eikä ollut ikinä suorittanut minkäänlaista toimeksiantoa. Silti hän oli ylpeä siitä, että hänen isänsä oli päättänyt lähettää juuri hänet niinkin tärkeälle matkalle. Ja koska Naruto tulisi olemaan kummisetänsä Jiraiyan seurassa, joka – vaikka pervo erakko olikin – oli varsin kyvykäs ninja (vaikka ei tietenkään yhtä mahtava kuin hänen isänsä), hänellä ei varmasti ollut minkäänlaista hätää.

Silti eräs asia vaivasi Naruton mieltä. Äiti ja isä olivat eilen ilmiselvästi riidelleet jostain ennen kuin Naruto oli palannut koulusta, ja vaikka loppuilta olikin ollut suhteellisen rauhallinen - vaikkakin hirvittävän hiljainen - Naruto oli kuullut vaimeaa torailua vanhempiensa huoneesta mentyään nukkumaan. Olivatko isä ja äiti riidelleet siitä matkasta? Äiti halusi varmasti vain olla ilonpilaaja, koska Naruto joutui matkan takia olemaan pois koulusta. Mutta ei tämä voinut matkaa estääkään, sillä Naruton isä oli sentään hokage.

Naruto havahtui ajatuksistaan Irukan ilmoittaessa välitunnin alkavan.


Koulupäivän jälkeen Naruto kiirehti hokagetornille aivan niin kuin hän oli edellisiltana isänsä kanssa sopinut. Poika juoksi nopeasti siihen kerrokseen, missä hokagen työhuone sijaitsi, ja hyökkäsi ovelle.

Naruton käsi oli jo lähes koskettamassa ovenkahvaa, kunnes hän veti sen yhtäkkiä takaisin. Poika pystyi kuulemaan – ja sielunsa silmin myös näkemään – isänsä kysyvän "Naruto, mikä unohtui?" syyttävä katse naamallaan.

Se oli oikeastaan aika hauska juttu. Nimittäin se, että aina kun Naruto oli tekemässä jotain luvatonta, laitonta, typerää tai tavalla tai toisella paheksuttavaa, hän kuuli päänsä sisällä jonkin isänsä vakiotokaisuista (Mitä ihmeen järkeä, voi jestas sentään, enkö minä ole sanonut sinulle, oivoi…) tai toivottoman voihkaisun. Yleensä enää vain sen voihkaisun.

Naruto koputti oveen. Ei tosin liian voimakkaasti, sillä siitäkin oli joskus tullut sanomista. Sisääntulokehotusta ei kuitenkaan kuulunut, ja vaikka Naruto yritti uudelleen, huoneesta ei kuulunut pihaustakaan.

"Isä?" poika huhuili ja painoi korvansa ovea vasten. Ei mitään. Omituista! Isä oli käskenyt hänen tulla työhuoneelleen heti koulun jälkeen mutta ei ollut itse paikalla. Naruto vilkuili ympärilleen ja tarkisti vielä, ettei isä ollut tulossa portaita pitkin ylemmästä tai alemmasta kerroksesta ennen kuin meni sisään huoneeseen omin lupinensa.

Huone oli yhtä siisti kuin aina ennenkin. Ainoastaan työpöydällä oli enemmän ja vähemmän jonkin sortin paperiasiakirjoja, mutta nekin suorissa pinoissa ja ehdottomassa järjestyksessä. Naruto vilkaisi vielä käytävään varmistaakseen, ettei kukaan varmasti ollut tulossa ennen kuin sulki oven perässään. Sitten poika käveli isänsä työpöydän taakse ja istahti tuolille.

Naruto nojasi kyynärpäillään työpöytää vasten ja risti kätensä leukansa alle samalla tavalla kuin hänen isällään oli tapana tehdä ja otti kasvoilleen samanlaisen, keskittyneen ilmeen. Vihdoinkin hänellä oli mahdollisuus leikkiä hokagea hokagen työhuoneessa!

Yhtäkkiä oveen koputettiin ja Naruto säpsähti. Sitten poika virnisti ilkikurisesti ja päätti matkia isänsä ääntä – ja onnistui omasta mielestään täydellisesti – vaikka ulkopuolisen korvissa se kuulosti lähinnä niin möreältä örinältä kuin sen ikäinen lapsi pystyi saamaan aikaan. "Sisään."

Hänen isänsä avustaja Aiko kurkisti oven takaa. Nainen oli pieni ja pyöreä, hieman vanhempi naishenkilö, josta Naruto piti kovasti. Poika oli yllättynyt kuultuaan, ettei nainen ollutkaan kunoichi – Naruto kun ei ollut koskaan ennen tuntenut ketään, joka ei olisi ollut ninja – mutta se suotakoon Aikolle anteeksi, sillä tämä oli muuten todella kiva. Nainen oli Narutolle aina niin ystävällinen ja teki kaiken mitä poika käski (tai siis pyysi) tehdä.

Poika pisti merkille, että nainen oli harmaantunut reippaasti – ja ehkä hieman laihtunutkin – sitten viime näkemän. "Naruto-sama?" Aiko katsoi Narutoa yllättyneesti mutta hymyillen. "Saanko tulla sisään?"

"Tule vain", Naruto totesi nauraen. Poika päätti viedä isänsä imitoinnin vieläkin pidemmälle ja tarttui pöydällä lojuneeseen lähes täyteen teekuppiin juodakseen siitä niin kuin hänen isänsä aina teki.

Aiko kalpeni saman tien. "Ei!" nainen huudahti hätääntyneesti, ja Naruto melkein kaatoi teet syliinsä säikähdettyään niin kovasti. Aiko asteli hänen luokseen nopein askelin. "Älkää juoko sitä, se on, se on jo kylmää!" nainen ojensi kätensä, mutta Naruto ei ojentanut teekuppia. Aiko alkoi näyttää entistä säikähtäneemmältä.

"Mä tykkään kylmästä teestä", Naruto ilmoitti ja nosti kupin uudestaan huulilleen.

"Ei!" Aiko parahti. "Mi-minä voin hakea teille uuden teen", nainen totesi nopeasti ja kurkotteli uudelleen kuppia, jota Naruto yritti kaikin keinoin pitää tämän käden ulottumattomissa. "Vai haluaisitteko sittenkin mehua?" Aiko ehdotti hermostuneesti.

"Joo!" Naruto huudahti innoissaan. Mehu voitti teen milloin vain. "Ja keksejä!" poika lisäsi ja ojensi juomatta jääneen teen naiselle. Sitten Naruto tajusi, ettei ollut kuulostanut lainkaan isältään. "Tai siis", hän korjasi möreällä äänellä, "kupillinen mehua ja keksejä, kiitos."

Aiko naurahti ja näytti hyvin helpottuneelta. Oliko nainen jokseenkin virkaintoinen vai miksi tämä oli ollut niin hermostunut yhdestä kylmettyneestä teestä? No, Naruto ei jaksanut vaivata päätään moisella. Oli hän ennenkin hörhöjä nähnyt ja vielä ihan perhepiirissä.

"Tulen ihan kohta takaisin", Aiko totesi ennen kuin lähti huoneesta ja Naruto jäi taas ihan yksin.

Yksinäisyys ei kuitenkaan kauaa kestänyt, sillä ovi aukeni jonkin ajan päästä uudelleen, ja tällä kertaa tulija oli hänen isänsä.

"Terve iskä!" Naruto huikkasi iloisesti pöydän takaa, kunnes muisti olevansa hokage. Poika loihti kasvoilleen äkkiä vakavan ilmeen, juuri sen saman, mikä hänen isällään oli aina kun Naruto unohti koputtaa. "Mikä unohtui?"

"Ai, sinä oletkin täällä jo", Minato naurahti kävellessään peremmälle huoneeseen ja pörrötti poikansa vaaleaa hiuspehkoa päästyään työpöytänsä taakse. "Vaikka ethän sinä oikeasti saisi tulla tänne omin nokkinesi. Hmm?"

Naruto pyöritteli silmiään. "Itse olit kadonnut jonnekin, vaikka me nimenomaan sovittiin että minä tulen tänne heti koulun jälkeen!" poika nosti kätensä puuskaan ja katsoi isäänsä jokseenkin syyttävästi. "Enkö minä nimenomaan ole sanonut-" poika aloitti möreällä äänellä ja sai isänsä naurahtamaan uudelleen. Ennen kuin Naruto ehti päättää lausettaan, Aiko kiirehti takaisin huoneeseen tarjotin käsissään.

"Hokage-sama, ajattelinkin, että olisitte jo palanneet. Toin teille lisää teetä", nainen totesi ja ojensi teekupin Minaton käteen. Naruto huomasi kuinka huonovointisesti hänen isänsä teetä katsoi ja ihmetteli miehen reaktiota, koska yleensä tämä piti teestä – oli ainakin ennen ollut siitä melkein riippuvainen! Mies kiitti ja otti kulauksen juomastaan.

"Ja tässä teille, Naruto-sama", Aiko totesi ja laski tarjottimen pöydälle. Naruton silmät loistivat, kun hän sai eteensä ison lasillisen rakastamaansa mansikkamehua ja lautasellisen suklaakeksejä. Poika nappasi heti yhden keksin käteensä ja oli juuri laittamassa sen suuhunsa, kunnes kuuli isänsä äänen:

"Naruto, miten sanotaan?"

"Kiitos", Naruto huikkasi nopeasti ja puraisi keksistä palasen. "Tämä on hyvää!" Hän melkein tarjosi keksejä isälleenkin, mutta päätti kuitenkin loppupeleissä olla tarjoamatta, jotta saisi itse syödä kaikki. Eikä hänen isänsä edes ollut makean perään.

Aiko nyökkäsi hymyillen ja poistui huoneesta.

"Miksi mun piti tulla tänne suoraan koulusta?" Naruto kääntyi takaisin isänsä puoleen suu täynnä keksejä.

"Ajattelin, että voisimme viettää aikaa yhdessä ennen kuin lähdet. Mitä haluaisit tehdä? Käydäänkö vaikka ramenilla?"

"Joo!" Naruto huudahti ja hypähti tuolillaan niin, että keksinpalat vain lentelivät. Poika söi loput keksinsä ennätysnopeudella, joi mehunsa, nousi isänsä tuolilta ja tarttui tätä kädestä ja lähti vetämään tätä määrätietoisesti ovea kohti.


Se iltapäivä oli ollut hauskin pitkään aikaan. Naruto oli käynyt Ichiraku Ramenilla isänsä kanssa ja oli saanut syödä niin monta annosta kuin oli vain jaksanut. Sitten hänen isänsä oli vielä ostanut hänelle jälkiruoaksi todella ison jäätelöannoksen ja he olivat kävelleet pitkin kylän katuja ihan kahdestaan niin kuin isän ja pojan kuuluikin aina silloin tällöin tehdä. Isä oli ollut jo pitkään kovin kiireinen, joten Naruto totta kai oli innoissaan saadessaan viettää tämän kanssa kahdenkeskistä aikaa pitkän tauon jälkeen.

Ilo loppui kuitenkin kuin seinään sillä hetkellä, kun he saapuivat kotiin.

"Äiti, me ollaan kotona!" Naruto huudahti, riisui kenkänsä ja rynnisti sisään. Äiti oli keittiössä tiskaamassa, ja Naruto juoksi halaamaan tätä takaapäin. "Arvaa mitä äiti, me käytiin iskän kanssa syömässä ramenia ja sitten iskä osti mulle jäätelön ja uuden lompakon matkaa varten ja antoi mulle sinne vähän rahaakin!" poika selitti innoissaan ja päästi äidistään irti.

"No sehän kuulostaa hauskalta", nainen totesi vakavasti tiskaamisen lomasta. Naruto oli näkevinään tämän mulkaisevan isää vihaisesti silmäkulmastaan. Eilisillan painostava ilmapiiri lankesi huoneen ylle jälleen. Vieläkö äiti jaksoi kiukutella Naruton matkasta?

Poika katsoi vuoroin isäänsä, vuoroin äitiään, kunnes totesi: "Joko mun tavarat on pakattu?"

"Kyllä", Kushina totesi, nosti kätensä tiskivedestä ja kääntyi Minaton puoleen: "Aivan niin kuin hänen korkeutensa toivoi." Nainen katsoi miestään kaventunein silmin.

Naruto katsoi äitiään ihmeissään. Hän ei ollut koskaan nähnyt tätä sellaisena. Katse, jonka tämä oli isään luonut, oli ollut kylmä, halveksuva – sellainen, joka sai kylmät väreet liikkeelle ja ihon kananlihalle. Isä ei kuitenkaan näyttänyt pelkäävän.

"Kiitos, Kushina", mies hymyili pienesti ja nosti kätensä Naruton olkapäälle. "Kaikki alkaa siis olla valmista. Käyn vielä hoitamassa pari asiaa tornilla ja tulen hakemaan sinut kohta. Odota täällä äidin kanssa."

Kun isä oli lähtenyt, Naruto suunnisti omaan huoneeseensa varmistamaan, että äiti oli varmasti pakannut mukaan kaiken tarpeellisen. Poika avasi sängyllä lojuneen repun ja kurkisti sisään: vaatteita, hammasharja – kaikkea tylsää siis. Naruto avasi yöpöytänsä laatikon, nosti sieltä isältänsä varastamansa heittoveitsen ja sujautti sen reppuun. Sitten poika vilkaisi olkansa yli ja tarkisti, ettei äiti varmasti ollut näköpiirissä, ennen kuin veti tyynynsä alta sammakkopehmolelunsa ja tunki senkin laukkuun.

Sitten Kushina ilmestyi huoneen ovelle.

"Muista sitten vaihtaa puhtaat alushousut joka päivä."

"Joo."

"Ja peseytyä joka päivä."

"Joojoo." Naruto yritti väkisin sulkea vetoketjun. Sammakko saattoi sittenkin olla liikaa. Olisikohan hänen pitänyt heittää muutama vaatekappale menemään?

"Et kai ottanut sieltä repusta mitään pois?"

"En tietenkään! Katsoin vain, mitä siellä on." Poika sai vetoketjun viimeinkin kiinni ja huokaisi helpotuksesta.

Kushina katsoi poikaansa epäillen. Nainen oli hetken hiljaa, kunnes totesi: "Tule tänne."

Naruto kääntyi katsomaan äitiään, joka oli levittänyt kätensä. Poika tiesi, mitä se tarkoitti, ja juoksi halaamaan tätä.

"Minulla tulee niin ikävä", Kushina totesi ja kietoi kätensä tiukasti poikansa ympärille. "Äiti rakastaa sinua niin paljon."

"Minäkin sinua äiti", Naruto totesi. "Mutta ei sinun tarvitse olla huolissasi, kyllä minä pärjään."

Kushina hymyili surullisesti. Nainen niiskaisi ja pyyhkäisi nopeasti silmiään. "Minä olen tehnyt sinulle mukaan vähän eväitäkin. Mitä, jos mentäisiin pakkaamaan nekin?"

"Teithän sinä niitä suklaakeksejäkin?" Kushina nyökkäsi, ja Naruton ilme kirkastui. "Mutta pervo erakko ei sitten saa kyllä yhtäkään!"


Kun isä oli palannut hokagetornilta, tämä oli ilmoittanut heidän lähtevän hetimiten. Naruto oli hyvästellyt äitinsä, jonka jälkeen isä oli tarttunut häntä kädestä ja sitten he aivan yhtäkkiä olivat jossain. Narutolla ei ollut hajuakaan missä, mutta epäilemättä metsässä jossakin päin maailmaa. He olivat saarroksissa keskellä tiheää kuusistoa, jonka oksien välistä juuri ja juuri erotti auringonlaskun oranssiksi värittämän taivaan.

Naruto painautui isäänsä vasten: paikka oli aika pelottava, sillä se oli niin tiheä ja synkkä. Poika oli kuulevinaan nälkäisten villieläinten ulvonnan.

"Jou."

"Ää!" Naruto huudahti kauhistuneena ja tarttui isäänsä vyötäisiltä. Linnut lähtivät äänekkääseen lentoon läheisistä puista.

Poika tunsi isänsä käden olkapäällään. "Naruto, ei hätää. Se on vain Kakashi."

Naruto avasi silmänsä – hän ei ollut edes huomannut sulkeneensa niitä – ja kurkisti suuntaan, josta ääni oli kantautunut. Ja siinähän Kakashi seisoi, aivan heidän edessään. Mies nojaili puuhun ja sulki kirjan, jota oli kai ollut lukemassa ennen heidän saapumistaan.

"Kakashi…?" Naruto tunsi, kuinka hänen poskiaan punotti. Voi kuinka noloa, hänhän oli kiljunut kuin pikkutyttö!

Kakashi hymyili maskinsa takaa ja nousi seisomaan vähän ryhdikkäämmin.

"Aikaa ei ole paljon", isä totesi ja irrotti Naruton kädet vyötäisiltään. Mies vilkaisi ympärilleen aivan kuin varmistaakseen, ettei paikalla ollut ketään ylimääräistä, mutta kuka olisi edes halunnut tulla vapaaehtoisesti siihen hirveään metsään? "Haluan, että pääsette määränpäähänne mahdollisimman pian. Kakashi tietää, minne teidän on mentävä." Kakashi nyökkäsi.

Sitten isä kyykistyi Naruto eteen: "Olehan reippaana, Naruto."

Mies hymyili ja veti poikansa nopeaan halaukseen, joka Naruton puolelta oli varsin vastahakoinen: hän ei pitänyt siitä, että hänen vanhempansa halailivat häntä muiden ninjojen nähden, ja vaikka Kakashi olikin perhetuttu, tämän ei tarvinnut nähdä enää yhtään noloa kohtausta, jossa Naruto esitti pääosaa. "Ja muista pitää hauskaa", Minato lisäsi ja pörrötti Naruton hiuksia.

Naruto virnisti. "Voit luottaan minuun, iskä! Mä pistän pervon erakon ruotuun ja me suoritetaan se tehtävä alta aikayksikön!"

Isä naurahti ja nousi takaisin seisomaan. Naruto katsoi, kuinka mies kääntyi Kakashin puoleen ja oli jo sanomassa jotain mutta sulki kuitenkin suunsa ennen kuin ehti sanoa yhtään mitään. Isä loi vielä katseen poikaansa ja pörrötti tämän hiuksia viimeisen kerran ennen kuin totesi: "Kakashi, tule takaisin niin nopeasti kuin vain suinkin pääset. Tarvitsen sinua mahdollisimman pian kylässä."

Sitten isä katosi keltaisen väläyksen saattelemana.


Palatessaan kotiin Minato ei ollut lainkaan yllättynyt siitä, että hänen peittonsa ja tyynynsä olivat ilmestyneet olohuoneen sohvalle. Hän tiesi että se, miten hän oli Kushinaa kohtaan käyttäytynyt, oli saattanut muuttaa (tai pahimmassa tapauksessa tuhota) heidän avioliittonsa lopullisesti. Mutta Minaton oli kuitenkin täytynyt ottaa se riski. Kun hän aikoinaan oli ottanut hokagen tittelin vastaan, hän oli sitoutunut laittamaan kylän tarpeet kaiken, jopa perheensä, edelle – sillä hokagelle koko kylä oli perhe. Hän oli luvannut toimia vain ja ainoastaan Konohan parhaaksi ja suojella kylää ja sen asukkaita viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hänellä ei siis ollut vaihtoehtoja.

Sisällissota oli lähempänä kuin suurin osa konohalaisista saattoi arvatakaan, ja Minato aikoi keskittää kaikki taitonsa ja voimavaransa konfliktin ratkaisemiseksi. Neuvosto epäili hänen pätevyyttään, Danzou vaati Uchihoita tuhottavaksi ja ennen pitkää kylässä tulisi tapahtumaan jotain. Lähettämällä Naruton Jiraiyan luokse Minato oli varmistanut, ettei hänen poikansa henkeä tultaisi vaarantamaan missään tilanteessa.

Mutta voi kuinka hän kaipasi poikaansa jo nyt. Hän oli Narutosta huolissaan, vaikka kaikella järjellä ajateltuna poika oli paremmassa turvassa Jiraiyan kanssa kuin isänsä seurassa. Mutta silti hänen sydämeensä sattui tietää, ettei hän tulisi näkemään Narutoa pitkään aikaan.

Minato riisui viittansa nojatuolin karmille ja kaatui sohvalle makaamaan. Mies loi kaihoisan katseen hänen ja Kushinan yhteisen makuuhuoneen ovelle ja huokaisi syvään. Vaikka Minato kuinka olisi halunnut, hän ei voinut kertoa tilanteesta Kushinalle. Totta kai nainen tiesi, että Minato salaili jotain ja tällä oli hyvä syy olla Minatolle vihainen: olihan hän lähettänyt heidän lapsensa pois kylästä vähät välittämättä Kushinan mielipiteestä. Sellainen salailu ja kunnioituksen puute, jota Minato oli Kushinaa kohtaan osoittanut, oli kaukana siitä, mitä hän oli vihkivalassaan aikoinaan luvannut.

Minaton päätä särki sekä kuvainnollisesti että oikeasti. Mikä oli se omituinen tunne, joko oli jo jonkin aikaa vellonut hänen sisällään? Hän oli ollut väsynyt ja pahoinvoiva lähes päivittäin. Hän ei kyennyt syömään saati juomaan, liikkumaan saati lepäämään ilman että se omituinen heikottava olo hiipi hänen yllensä. Ja se yökötys tuntui päivä päivältä vain lisääntyvän. Naruton vieminen hiraishinilla Konohan ulkopuolelle ei olisi pitänyt olla hänen tasoiselleen ninjalle kummoinenkaan juttu, mutta silti Minatosta tuntui kuin se olisi kuluttanut suunnattomat määrät chakraa. Hän oli ollut melkein hengästynyt.

Olivatko ne joitain orastavia keski-iän oireita vai oliko hän vain tulossa kipeäksi? Tuskinpa. Kyse oli hyvin todennäköisesti vain stressistä. Hän oli joutunut stressaamaan lähiaikoina niin paljon, että oli alkanut oireilla fyysisesti. Niin sen täytyi olla. Pari hyvin nukuttua yötä ja muutama ylimääräinen kuppi teetä ja hän olisi jälleen entisensä. Nyt ei ollut varaa olla huolimaton, vaan Minaton täytyi olla täysissä sielun ja ruumiin voimissa vuorokauden ympäri.

Minato kuuli, kuinka Kushina laittoi valot pois päältä makuuhuoneessa. Voi, kuinka hänen olisi tehnyt mieli mennä naisen luokse ja kertoa tälle kaikki. Kaikki, mikä Minaton mieltä vaivasi. Kaikki, mitä Konohassa oli meneillään. Sen jälkeen hän olisi kaapannut naisen syleilyynsä ja kertonut kuinka paljon rakasti, arvosti ja kunnioitti tätä ja pyytänyt anteeksi käytöstään ja sanojaan ja vannonut yrittäneensä vain suojella Narutoa, Kushinaa ja koko kylää.

Mutta Minato ei voinut tehdä niin. Sen sijaan hän tyytyi vain huudahtamaan "Hyvää yötä!" mutta ei saanut minkäänlaista vastausta.

Loppuyön ajaksi hokage vaipui niin syvälle ajatuksiinsa, ettei aamun valjetessa osannut sanoa, oliko viettänyt yön valvoen vai nukkuen.