Tohtori siirsi Tardisin parempaan paikkaan, erään maineikkaan yökerhon ulkopuolelle, ja naamioi aluksen huolellisesti. Sitten hän pakkasi matkaan uskollisen pyyhkeensä ja muutamia muita esineitä, ja sitten hän käynnisti sähköpeukalon.
Viimeaikoina liikenne Maan paikkeilla oli siinä määrin lisääntynyt, että hän arveli saavansa kyydin kohtuullisen odottelun jälkeen, vaikka vielä vähän aikaa sitten jotkut olivat saaneet odottaa vuosikymmeniä kyytiä pois tältä pieneltä siniseltä planeetalta. Kuten tavallista, Tohtori oli oikeassa. Sähköpeukalo oli tuskin ennättänyt käynnistyä, kun alkoi tapahtua.
Tapahtumat eivät vain olleet tarkalleen sellaisia, jollaisiksi ajan herra oli ne kuvitellut. Hän nimittäin huomasi olevansa melko tarkkaan itsensä kokoisessa tiskipöydän alakaapissa, jonka viemäriputki painoi kipeästi hänen selkäänsä.
"Mitä...?"
Tohtori toimi, kuten tuollaisessa tilanteessa yleensä on viisasta. Hän keksi muutaman uuden kirouksen ja kiemurteli pois kaapista vain huomatakseen, että se muuttui hitaasti mutta varmasti hyvinvoivaksi, joskin voimakkaasti lainehtivaksi jukkapalmuksi. Pikainen tilannekatsaus osoitti palmun sijaitsevan Jackie Tylerin keittiössä, joka sekin oli tavallista laineikkaammalla tuulella.
"Ainakin tämä vastaa kysymykseeni", Tohtori sanoi itsekseen, "Ääretön epätodennäköisyysgeneraattori. Hieno laite. Alkukantainen ja aikaansa jäljessä, jos minulta kysytte, mutta aina yhtä hulvaton. Ehdottomasti sen kaiken äärettömien epätodennäköisyyksien kanssa räpeltämisen arvoinen."
Aluksen laitteistot lukivat ääneen epätodennäköisyyslukemia, mutta Tohtori ei kiinnittänyt niihin sen kummempaa huomiota. Hänen jakamattomasta huomiostaan nimittäin nautti Jackien keittiö, joka muuttui muutamien kohtuullisen kiinnostavien välivaihteiden kautta toimituksen eteisaulaksi. Yksi aluksen ulkopuolella parveilevasta äärettömästä määrästä apinoita sulloutui sisään toimituksen eteisaulaan.
"Minä haluan keskustella jonkun kanssa! Jonkun isokenkäisen, kuka hitto tämän puljun pomo oikein on?" apina karjui. "Täällä tapahtuu vääryyksiä! Me kirjoitimme Hamletin käsikirjoituksen, ja joku hiton Shakespeare väittää sitä omakseen. Tämä on oikeusmurha! Rikos! Valitamme tekijänoikeuskomitealle! Vietätte aioneja oikeussaleissa!"
Todistaakseen sanansa apina ojensi paperinipun Tohtorille, joka havaitsi sen toden totta olevan virheetön Hamletin käsikirjoitus. Hän aikoi esittää apinalle muutamia kommentteja teoksesta, mutta ennen kuin hän ennätti saada sanat suustaan, käsikirjoitus oli muuttunut kohtuullisen paksuiseksi nipuksi keskinkertaista modernia runoutta.
"Tämäpä poikkeuksellista", Tohtori totesi apinalle, joka nyt yritti saada häntä kustantamaan runokirjansa. "Ei lainkaan tyypillistä äärettömälle epätodennäköisyysgeneraattorille."
Aikaisemmat tapahtumat huomioon ottaen lausunto saattaa tuntua hieman kummalliselta, mutta sille on täysin järkevä selitys. Nimittäin epätodennäköisyysgeneraattorien luonteeseen kuuluu ominaisuus aikaansaada epätodennäköisiä tapahtumia, juuri sellaisia kuin apinalauman kirjoittama Hamletin käsikirjoitus. Yksittäisen apinan aikaansaama keskinkertainen moderni runous sen sijaan on ennemminkin äärimmäisen todennäköinen kuin epätodennäköinen tapahtuma, joten äärimmäisen epätodennäköisyysgeneraattorin sekaantuessa soppaan tapahtuman tulisi olla äärimmäisen epätodennäköinen.
Tohtori oli lukenut kirjan lähes loppuun siinä vaiheessa, kun se yllättäen muuttui mansikkaleivonnaiseksi. Hän huokaisi pettyneenä – ei siksi että runous olisi ollut erityisen nautittavaa, vaan siksi, että olisi ollut kiinnostavaa saada selville, minkä johdosta tämän nimenomaisen kirjan synty vallitsevissa olosuhteissa oli ollut huomattavan todennäköistä.
Mansikkaleivonnainen sentään näytti maukkaalta, joten Tohtori kohautti olkiaan ja puraisi sitä. Samalla hetkellä leivonnainen muuttui palaseksi huomattavan kovaa tiiliskiveä.
"Umph!" Tohtori huudahti vaimeasti, sillä huomattavan kovan tiiliskiven pureminen teki huomattavan kipeää hänen hampaissaan.
Joku voisi tietenkin arvella, että hampaansa tiiliskiveen iskenyt ajan herran olisi sanonut ennemminkin "auts!" kuin "umph!", ja yleensä hän olisi ollut oikeassa. Ei kuitenkaan tällä kertaa, sillä Tohtorin hampaat olivat jo olleet matkalla leivoksen halki sen muuttuessa, minkä johdosta tiilenkappale oli juuttunut tiukasti hänen hampaisiinsa.
"Nghhr", Tohtori sanoi, ja sitten hän sanoi paljon muutakin, mutta koska mikään siitä ei ollut ymmärrettävää, ja arvatenkin sanojen tarkoitus oli jotakin, joka ei missään olosuhteissa soveltuisi alle kaksisataavuotiaiden korville, voi olla järkevää olla litteroimatta sanoja tai arvailematta niiden merkityksiä liian tarkasti.
Kun alus siirtyi normaaliin avaruuteen, useimmat äärettömän epätodennäköisyysgeneraattorin luomat ilmiöt hävisivät. Valitettavasti tiiliskivenkappale ei kuulunut näihin, ja muutamasta tarkkaan valitusta nghhrr'stä ja mrghfh'stä päätellen Tohtori oli havainnut omakohtaisesti, minkä vuoksi useimmat eivät halunneet matkustaa epätodennäköisyysgeneraattoreilla varustetuilla aluksilla.
Hän poistui huoneesta, joka oli normaaliin avaruuteen siirtymisen myötä palautunut normaaliksi avaruusaluksen huoneeksi, ja löysi itsensä samaisen aluksen ohjaamosta. Ohjaamo näytti siltä, miltä useimpien avaruusalusten ohjaamot näyttävät; se oli valkoinen, soikionmallinen, ja pullollaan videoruutuja, ohjauslaitteita ja seiniin upotettuja tietokoneita. Useimpien alusten ohjaamoista poiketen tämä oli kuitenkin puhdas, mikä Tohtorin arvion mukaan johtui vain siitä, että alus selvästikin oli uusi. Joissakin tuoleissa oli vielä muovisuojuksetkin paikoillaan.
Sen lisäksi, että Tohtori löysi itsensä avaruusaluksen ohjaamosta, hän löysi itsensä myös keskeltä kiinnostavaa, epätodennäköisyyslaskelmia koskevaa keskustelua.
"Joten, kun laskemme kaikki osatekijä yhteen..." sanoi Linnunradan senhetkinen presidentti ja melkoinen konna, Zaphod Beeblebrox. Hänet keskeytti aluksen palvelunhaluinen tietokone, Eddie: "Saamme summaksi epätodennäköisyysarvon, joka on..."
Oli Beeblebroxin vuoro keskeyttää tietokone. "Joka on melko mahtava, mutta ei ääretön. Missä kohtaa tarkalleen poimimme heidät kyytiin?"
Kysymykseen vastasivat yhteen ääneen Eddie ja tähän asti hiljaisena pysytellyt nuorehko nainen, Trillian. "Äärettömällä epätodennäköisyystasolla."
"Joo-o, minusta tuntuu, että meillä on vielä joku pirunmoinen epätodennäköisyystekijä selvittämättä!" Beeblebrox kommentoi. Samalla Marvin, paranoidi androidi, saapui huoneeseen.
"Rohkenen olettaa, että haluatte nähdä ne muukalaiset heti. Menenkö minä nurkkaan ruostumaan, vai haluatteko, että hajoan romuksi tähän paikkaan?" robotti kysyi valittavalla äänellä.
"Ohjaa heidät sisään, ole kiltti", Beeblebrox vastasi kärsivällisyyttä teeskentelevällä äänellä, ja Marvin teki työtä käskettyä. Sisään marssivat Arthur Dent ja Ford Prefect.
"Zaphod! Hauska nähdä sinut taas. Näytät olevan loistavassa kunnossa, ja tuo ylimääräinen käsivarsi pukee sinua! Olet muuten pihistänyt mukavannäköisen aluksen," jälkimmäinen sanoi aluksen kaksipäiselle kapteenille rentoon sävyyn.
Arthur Dent puolestaan ei ollut missään mielessä rentoutunut. "Et kai väitä tuntevasi tätä tyyppiä?" hän kysyi pahastuneelta kuulostaen.
"Tuntevani! Hänhän on..." Prefect aloitti, mutta esittely katkesi, kun Tohtori tunnisti puhujan Dentiksi. "Mmph mmp", hän kommentoi kiinnittäen ryhmän huomion itseensä.
"Kukas hitto sinä olet ja mitä hittoa sinä teet minun aluksessani?" aluksen tämänhetkinen omistaja Zaphod Beeblebrox kysyi pahastuneena.
"Unfuhggu", Tohtori vastasi ja hamuili uskollista soonista ruuvimeisseliään. Hänen oli saatava tiiliskivenkappale oli saatava pois suustaan, mikäli hän aikoi saada yhtä ainoaa sanaa perille näiden tyyppien paksuihin luupäihin, ja se oli mitä suurimmassa määrin hänen aikomuksena.
"Miksi hitossa sinulla on tiiltä suussasi ja mikä tuo sininen valo on? Onko tämä nyt ihan oikea hetki alkaa valaista hampaitaan? Miksi sinä edes valaiset niitä?" Arthur Dent kysyi edelleen hieman pahastuneeseen sävyyn, ja Tohtori tunsi suurta halua pyöritellä silmiään.
Tiiliskivi oli sinnikäs, mutta antoi lopulta periksi. Tohtori liikutteli leukojaan puolelta toiselle ja sylki muutaman tiilenmurun aluksen lattialle. Samalla tälle versiolle ominainen hyväntuulisuus palasi.
"Minä olen Tohtori", hän vastasi. "Näyttää siltä, että poimitte minut kyytiin vahingossa Maasta muutaman kymmenen vuoden päästä... Minä muuten taidan selittää melkoisen osan teidän epätodennäköisyystasolaskuistanne, ehkä vähiten siksi, että tunnen tämän tyypin."
"Mitä?" sanoi Arthur Dent, johon Tohtori viittasi. "Minä en ainakaan tunne sinua. En ole koskaan tavannutkaan!"
"No... Tulet tapaamaan, mutta en ole silloin tämän näköinen. Ei siitä sen enempää kuitenkaan", Tohtori sanoi hymyillen. Hän todellakin oli tavannut Arthur Dentin kerran aikaisemmin, mutta tuolloin Dent oli ollut huomattavasti vanhempi ja kokeneempi liftari. Hän oli ollut eräässä liftareiden suosimassa avaruussatamassa, joka suosiostaan huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi oli yksi alueen pahamaineisimmista, ja vain kokeneimmat ja uskaliaimmat liftarit uskalsivat käyttää sitä. Tuolloin Dent oli vastannut kuvausta.
Mutta mitä Rassilonin nimeen Tohtori oli tehnyt tuolla asemalla? Kerjännyt sääliä porukalta, jolta sitä heikoiten herkisi? Epäilemättä, juuri se olisi ollut yhdeksännen tapaista. Tai ehkä hän oli etsinyt muita koko universumin tai ainakin koko Linnunradan kolhimia ihmisparkoja, joita saattoi käännyttää pois luotaan? Sitten hän oli kohdannut Arthur Dentin, vaihtanut muutamia sanoja kuravesimäistä olutta särpivän miehen kanssa, ja yksi asia oli johtanut toiseen ja toinen kolmanteen.
Tohtori ravistautui nykyisyyteensä. Esittelyjä heiteltiin ilmaan puolin ja toisin, vaikka suurin osa niistä osoittautui turhiksi. Epätodennäköisyysgeneraattori oli luonteensa mukaisesti onnistunut poimimaan alukseen miehistön, joka tunsi toisensa jo ennakolta.
Tilanne oli kehittynyt siihen pisteeseen, jossa Beeblebrox tarvitsi ryyppyä, kun aluksen tietokone puuttui puheeseen: "Moi kaikki, täällä puhuu aluksen tietokone, ja minä haluaisin vain huomauttaa, että olemme juuri siirtymässä kiertoradalle, joka kulkee legendaarisen Magrathea-planeetan ympäri. Anteeksi jos keskeytin illanistujaisenne. Pitäkää hauskaa."
"Ah, Magrathea. Epäilemättä olette menossa sen pinnalle. Minä taidan jäädä tänne odottamaan, menkää te vain. Pitäkää hauskaa", Tohtori sanoi vilkuttaen.
"Jos me menemme tuonne, niin kyllä tulet sinäkin!" Ford Prefect totesi vaativasti ja kyseenalaisti samaan hengenvetoon Magrathean olemassaolon.
"Äh, älä viitsi olla pikkumainen, Ford. Ei siellä mitään ole kuitenkaan – tai jos on, niin jääpähän meille enemmän!" Zaphod Beeblebrox vastasi. "Sitä paitsi sinähän et uskonut sen olevan Magrathea."
Ford Prefect, joka havaitsi totuuden siementen piilevän sukulaisensa sanoissa, myöntyi vastahakoisesti. Ohjusiskun täpärästi väistettyään ryhmä lähti tutkimaan myyttien Magratheaa, ja Tohtori haki Ravintomaatista kupillisen nestettä, joka oli lähes muttei tyystin erilaista kuin tee.
Juomaa nauttien tai ehkä ennemminkin kärsien Tohtori istui alas odottamaan. Hymy kareili hänen huulillaan, ja hänen oli hankala uskoa onneaan. Tosiaan, onnekas, se tämä inkarnaatio oli! Päätyä nyt Kultasydämelle parhaaseen mahdolliseen aikaan, juuri ennen Magratheaa, tuota myyttien planeettaa! Vierailu sen sisäosissa olisi kieltämättä ollut kiinnostava, mutta juuri nyt sisältänyt liikaa hiiriä.
Noin yleisesti ottaen Tohtorilla ei ollut mitään hiiriä vastaan, mutta näissä olosuhteissa ei ollut viisasta kohdata heitä kasvotusten. Arthurilla, Frankiella ja Benjyllä oli historiaa tehtävänään, eikä siihen sopinut sekaantua.
