Luku 2 – Ensijärkytys

Jumalaton päänsärky. Se oli ensimmäinen asia johon Romano heräsi pitkän unen jälkeen. Hän ähkäisi ja nosti haparoiden oikean kätensä takaraivolleen, sihahtaen yhä jomottavasta kivusta. Hetken ajan hän ihmetteli missä oikein oli. Oli pimeää ja kylmää. Sitten tajuttomuutta edeltäneet tapahtumat palasivat hiljalleen Romanon mieleen ja hän avasi silmänsä hitaasti ja pelokkaana.

Hän makasi pienessä sellissä joka oli hiukan kolea. Romano tunsi ihonsa menevän kananlihalle. Lattia jolla hän lojui, oli peitetty ohuella huovalla. Se ei ollut erityisen pehmeä tai mukava. Romano kohottautui istumaan, vilkuillen samalla väristen ympärilleen. Sellin seinässä oli yksi pieni ikkuna, vastapäätä sijaitsi rautainen ovi jossa oli myös kaltereilla peitetty kurkistusikkuna. Romano hoiperteli hitaasti jaloilleen ja pienen epäröinnin jälkeen uskaltautui vilkaisemaan seinän ikkunasta ulos. Hän ei nähnyt muuta kuin loputtoman meren horisontin.

"Ei voi olla totta..." Romano mumisi hammasta purren, tuntien vatsaansa vääntävän pelosta ja epätietoisuudesta. "Missä minä olen...?"

Silloin sellin edestä kuului askeleita. Romano hätkähti ja kääntyi nopeasti ympäri. Oven kurkistusikkunalle oli ilmestynyt joku. Romano nosti kätensä ympärilleen ikään kuin vaistomaisesti suojellen itseään.

"Oh! Olet hereillä!" huudahti tuntematon ääni oven edestä. "Hienoa, aloin jo huolestua sinusta."

"...kuka sinä olet?" Romano kysyi varautuneena, astuen hitaasti pari askelta lähemmäs ovea nähdäkseen tulijan paremmin.

"Minun nimeni on Éliás." oven edessä seisova nuorimies esittäytyi hymyillen. "Hauska tutustua. Mikä sinun nimesi on?"

"Romano..." italialainen vastasi hiljaa ja uskaltautui aivan oven eteen, siristäen silmiään nähdäkseen hämärän läpi. Éliásilla oli metsänvihreät silmät ja todella pitkät, maantien väriset hiukset jotka tämä oli sitonut kiinni poninhännälle. Tämä oli hitusen lyhyempi ja kehonrakenteeltaan hontelompi kuin Romano. Romano siristi silmiään kummissaan. Éliásin kasvonpiirteet olivat hänen mielestään jotenkin erityisen pehmeät ja naiselliset. Erikoista...

"Päästä minut ulos täältä, pahus soikoon!" Romano komensi äkkiä muristen ja potki ovea, tietäen kuitenkin hyvin ettei Éliás aikoisi totella häntä. "Tahdon ulos ja äkkiä sittenkin!"

"Ei onnistu, sori nyt vaan." Éliás vastasi kuulostaen olevansa aidosti pahoillaan, vahvistaen Romanon epäilyn. "Mutta nyt kun olet hereillä, voin ilmoittaa siitä kapulle. Joten pääset varmasti pian pois sieltä."

"Mitä te aiotte tehdä minulle?" Romano kysyi ääni kireänä. Hänen mahaansa väänsi entistä pahemmin monien pelottavien ajatuksien takia.

"Hei, sinua on onnistanut." Éliás sanoi hymyillen lohdullisesti. "Kapu iski silmänsä sinuun heti, joten et joudu orjaksi minnekään markkinoille. Jäät tänne laivalle meidän kanssamme."

"Mitä?" Romano kysyi huudahtaen, löytämättä sanoja hämmästykselleen. "Mutta – en minä... miksi?"

"Olet poissa tolaltasi, se on ymmärrettävää." Éliás keskeytti. "Mutta ota rohkeutta siitä ettei sinulla oikeasti ole juuri nyt mitään hätää."

Romano ei uskaltanut olla siitä ihan niin varma. Hän ei ollut koskaan ennen elämässään pelännyt näin.

"Tässä, toin sinulle ruokaa." Éliás aloitti hymyillen ja kyykistyi alas niin, ettei Romano kyennyt tätä enää näkemään. "Olisin kyllä saanut kaiken itse jos et olisi ollut hereillä, joten kiitä onneasi että olen nyt näin reilu..."

Éliás työnsi pienen tarjottimen oven alakulmassa olevasta luukusta. Romano mulkaisi epäilevästi kuivahtanutta leipää ja vettä ja päätti ettei koskisi niihin pitkällä tikullakaan.

"Minun on mentävä nyt." Éliás huikkasi pirteästi ylös noustuaan ja kääntyi kannoillaan. "Nähdään pian!"

"Ei – odota!" Romano huudahti ahdistuneena ja painautui ovea vasten, tarraten sen ikkunan kaltereihin. "Tule takaisin!"

Hänen huutonsa oli turhaa. Éliás oli jo kadonnut. Romano puri hermostuneena alahuultaan. Tämä ei näyttänyt ollenkaan hyvältä. Hän oli joutunut merirosvojen kaappaamaksi ja vaikka Éliás oli sanonut, ettei hänellä ollut mitään hätää, ei se lohduttanut Romanoa tippaakaan. Mistä hän tiesi mitä ne tyypit, Antonio tai Francis, aikoisivat tehdä hänelle? Romano käpertyi istumaan sellinsä nurkkaan ja kietoi kätensä hytisten ympärilleen.

Toivottavasti Feliciano pääsi karkuun... Romano ajatteli ja tajusi ettei ollut nähnyt oliko hänen veljeään kaapattu. Toivottavasti ei, koska silloin olisi edes yksi joka tiesi mitä hänelle oli tapahtunut. Toisaalta kuuntelisiko kukaan Feliä? Ja vaikka kuuntelisi, kiinnostaisiko ketään että orpo munkkikokelas oli kaapattu? Ei varmaan. Romano hautasi kasvonsa polviaan vasten. Tämä oli toivotonta.


"Jou, nyt ylös!" rääkäisi komenteleva ääni monen sadan desibelin vahvuudella ja Romano pomppasi sen takia varmaan metrin ilmaan lattialta. Italialaisen sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Hän oli nukahtanut...

"Vauhtia nyt." ääni hoputti armotta saksalaisaksentilla. "Hukkaat minun mahtavaa aikaani!"

Romano kompuroi hoiperrellen jaloilleen. Sellin ovi-ikkunaan oli ilmaantunut uusi mieshahmo. Tämä oli melkein päätä pidempi kuin Romano ja tällä oli platinanvaaleat, melko lyhyet hiukset. Miehen silmät olivat Romanosta hiukan pelottavat: punertavan violetit. Mies taisi olla albiino...

"No mikä kestää?" mies kysyi kärsimättömänä, naputellen sormellaan sellin ovea. "Francis nappasi näköjään jonkun vähä-älyisen... ja tietenkin kaikki vaiva kaadetaan sitten minulle. Tyypillistä."

"Ketä oikein kutsut vähä-älyiseksi?" Romano sähähti kiukkuisesti takaisin. "Taidat itse luulla itsestäsi liikoja."

"Se ei ole mahdollista." mies vastasi täysin vakavissaan ja virnisti sitten häijysti. "Sillä minä olen mahtava Gilbert Beilschmidt! Seitsemän meren kauhu! Muistakin se, senkin säälittävä rääpäle."

Romano tuijotti Gilbertiä ilmeettömänä. Sitten hän potkaisi oven luukkua, sitä samaa josta Éliás oli silloin aikaisemmin tarjoillut hänelle ruokaa. Luukku pamahti voimalla suoraan mahtailevan Gilbertin säärille. Gilbert ulvahti kivusta ja valahti kyyryyn pitelemään nyt varmasti jomottavia jalkojaan.

"Gilbert?" huhuili tuttu ääni jostakin kaukaa (Romano tunnisti sen Francisen ääneksi aksentin perusteella). "Enkö sanonut että sinun pidettävä varasi tuon riiviön kanssa? En pysty vieläkään istumaan kunnolla..."

Romano virnisti voitonriemuisesti Gilbertille, joka pakottautui pystyyn kivusta huolimatta.

"Senkin..." platinahiuksinen mies murisi uhkaavasti ja Romano perääntyi pelokkaana pari askelta. "Saat vielä maksaa tuosta... ei mitään kunnioitusta mahtavuuttani kohtaan... toivottavasti Antonio heittää sinut laivan viheliäisimpien töiden pariin..."

Gilbert alkoi kaivaa jotain taskuistaan, ilmeisesti sellin avainta, jupisten koko ajan närkästyneenä itsekseen. Lopulta tämä näytti löytäneen etsimänsä ja astui lähemmäs (tällä kertaa kuitenkin selvästi varovaisemmin). Gilbert avasi sellin oven ja nappasi kovakouraisesti Romanoa rinnuksista, alkaen retuuttaa tätä mukanaan jonkin käytäväntapaisen suuntaan. Tällä kertaa Romano ei uskaltanut vastustella tai kysellä mitään, platinahiuksinen piraatti oli jo valmiiksi ärsyyntynyt. He kulkivat vähän aikaa eteenpäin ja saapuivat jyrkkien puuportaiden juurelle. Gilbert pakotti Romanon kiipeämään niitä, seuraten itse tiiviisti perässä. Lopulta laivan kansi avautui Romanon edessä ja hän siristi silmiään kirkkaanturkoosin meren häikäistessä häntä.

Kannella oli pari muuta merirosvoa täydessä työn touhussa. Romano tunnisti Éliásin kun tämä vilkutti hänelle rohkaisevasti hiukan kauempaa. Hän ei saanut tilaisuutta vastata eleeseen kun Gilbert riuhtoi hänet mukanaan yläkannelle johtaviin portaisiin. Platinahiuksinen mies tyrkkäsi hänet ylös, jääden itse ilmeisesti vartioimaan rappusten sisäänkäyntiä.

"Antaa heittää, eteenpäin." tämä murahti, seisten mahtailevasti pää pystyssä uloskäynnin edessä.

"Minne muka?" Romano intti voimatta enää hillitä itseään.

Gilbert vastasi tönäisemällä Romanoa uudestaan eteenpäin ja italialainen melkein kompastui lentäessään yläkannelle.

"Paskiainen..." Romano mumisi saatuaan tasapainonsa taas hallintaan, mulkaisten kiukkuisesti Gilbertiä joka ei enää huomioinut häntä.

"Bienvenido." aloitti äkkiä liiankin tuttu ääni Romanon takaa.

Romano kääntyi ympäri. Antonio seisoi vähän matkan päässä ruorin äärellä, hymyillen leveästi pilke silmäkulmissaan. Tuuli liehytteli merirosvon hiuksia ja vaatteita, lisäksi merestä heijastuva auringonvalo sai miehen smaragdisilmät liekehtimään. Romano nielaisi kireästi.

"Prinsessa Ruusunen herää viimein." Antonio jatkoi virnistäen ja astui ruorin ääreltä eteenpäin, antaen pitkien sormiensa hyväillä tummaa puuta kevyesti. "Taisin tosiaan vähän liioitella tainnuttamisessasi. Suothan minulle anteeksi jos satutin sinua kohtuuttomasti."

"Mitä ihmettä oikein selität, senkin idiootti?" Romano kysyi silmäkulma nykien, vältellen samalla Antonion intensiivistä katsetta.

"Edelleen töykeänä, eikö olisi ihan kohteliasta esittäytyä ennen kuin alat jälleen riehua?" Antonio hymähti päätään pudistellen. "Tosin pikkulinnut kertoivatkin jo minulle nimesi... Romano, vai? Se on todella kaunis nimi."

"Arvaa kiinnostaako minua tippaakaan onko nimeni sinusta kaunis?" Romano huusi raivostuneena. "Lakkaa selittämästä älyttömyyksiä ja päästä minut heti tällä sekunnilla vapaaksi!"

"Miksi ihmeessä?" Antonio kysyi kummissaan, selvästi myös hiukan harmistuneena siitä kun Romano vain jatkoi huutamistaan. "Minähän pelastin sinut."

"Älä pelleile kanssani!" Romano kivahti ja puristi kätensä nyrkkiin. "Kidnappasit minut!"

"Toteutin suurimman haaveesi." Antonio vastasi pehmeällä äänellä ja siveli jälleen huolimattomasti ruoria sormillaan.

Romano avasi suunsa, mutta ei saanut sanoja tulemaan. Miten...? Kuinka Antonio tiesi hänen unelmastaan? Hän ei ollut koskaan puhunut siitä kenellekään muulle kuin Felicianolle. Hehän olivat ventovieraita toisilleen, pahus soikoon! Ei Antonio voinut mitenkään tietää...

"En ymmärrä mitä oikein tarkoitat..." Romano vastasi lopulta mumisten, kuulostamatta lainkaan vakuuttavalta edes omiin korviinsa. Antonio tuntui huomaavan tämän heti, sillä mies naurahti ja nojautui letkeästi ruoria vasten.

"Minä tunnistan ihmiset joiden sydän kuuluu merelle." espanjalainen jatkoi selventävästi ja nuolaisi mietteliäänä huuliaan. "Sinä kuulut selvästi niihin ihmisiin, aivan kuten jokainen muukin tällä laivalla. Näin kahleet jotka sitoivat sinut maalle ja päätin rikkoa ne puolestasi. Olet nyt osa miehistöäni, halusit sitä tai et."

"M- mutta..." Romano aloitti kangerrellen ja pudisteli epäuskoisena päätään, tuijottaen samalla Antoniota. "Mutta... minä..."

"Olet aina tuntenut olosi syrjityksi maalla." Antonio täydensi Romanon lauseen ja käänsi kaihoisasti katseensa merelle. "Olet aina ollut hylkiö, kukaan ei ole huolinut sinua joukkoon."

"Kuinka voit tietää sen?" Romano kysyi, tuntien olonsa pikkuhiljaa ärsyyntyneeksi kun Antonio tuntui tietävän hänen ajatuksensa sanasta sanaan.

"Vaatteistasi päätellen olet munkkikokelas." Antonio vastasi ja mittaili nyt kiukkuista italialaista tarkasti katseellaan. "Mutta käytöksesi on suoraan sanottuna kuin paatuneimmalla merirosvolla. Enkä laskenut vielä edes mukaan kielenkäyttöäsi. Sinussa ei ole tippaakaan Luojan palvelemiseen kuuluvaa hartautta. Ei siitä voi muuta kuin päätellä ettei se ole todellinen kutsumuksesi. Taisit joutua luostariin koska olet orpo?"

Romano kohtasi nyreästi Antonion katseen, punastuen samalla heleästi. Okei, kaikki espanjalaisen sanoma oli osunut kutakuinkin oikeaan... mutta juuri sen takia se oli äärimmäisen ärsyttävää!

"Siksi tämä laivani on juuri oikea paikka sinulle." Antonio sanoi ja astui nyt pois ruorin ääreltä, kävellen hitaasti Romanon suuntaan. "Me olemme kaikki hylkiöitä täällä. Yhdessä voimme vihdoin kuulua johonkin, voimme antaa hiukan takaisin niille ihmisille jotka maalla kielsivät meidät. Sinä tahdot sitä, etkö tahdokin?"

"M- minä..." Romano aloitti kangerrellen, punastuen entistä kirkkaammin espanjalaismerirosvon lähestyessä häntä määrätietoisesti. "Tämä... tämä tuli liian yllättäen..."

"Ymmärrän kyllä." Antonio vastasi ja pysähtyi aivan Romanon eteen. "Voit puolestani miettiä asiaa yön yli. Mutta varoitan sinua... en voi taata turvallisuuttasi jos vastauksesi on kieltävä. Minun on ajateltava miehistöni turvallisuutta."

"No voi kiitos, onneksi et aseta yhtään paineita tai mitään, pahus soikoon!" Romano murahti takaisin ja työnsi espanjalaisen tieltään kiukkuisesti. "Ei minulla ole tässä mitään valintaa tuollaisten ehtojen kanssa, senkin paskiainen!"

Hän yritti livahtaa Antonion vierestä, tietämättä kunnolla minne olisi edes menossa. Pois espanjalaismerirosvon lähistöltä kuulosti näin alkuun hyvältä. Mutta ennen kuin hän ehti hädin tuskin toista jalkaansa nostaa, tunsi hän Antonion tarttuvan häneen ja paiskaavan seinää vasten. Romano vinkaisi vanhemman miehen vangitessa hänen kätensä tiukkaan otteeseen hänen selkänsä taakse. Hänen naamansa painautui muun kehon kanssa kannen kaidetta vasten. Takanaan Romano vaistosi Antonion kumartuvan lähemmäs, aivan hänen korvansa juurelle.

"Minulla on sinulle vielä paljon käyttöä..." espanjalainen mumisi matalalla äänellä Romanon korvaan ja italialainen värähti. "Riehu niin paljon kuin tahdot, mutta vielä minä sinut kesytän."

Romano nielaisi kireästi ja yritti tuloksetta työntää Antonio päältään.

"Opit pian rakastamaan laivallani oloa." Antonio jatkoi ja kumartui entistä lähemmäs järkyttynyttä italialaista, kuiskaten seuraavat sanat suoraan hänen korvaansa. "Ja opit lopulta rakastamaan minuakin... siitä hyvästä kun vapautin sinut..."

"Mikä ihme sinua oikein vaivaa?" Romano vastasi raivostuneena ja onnistui viimein kiemurtelemaan Antonion otteesta, tuijottaen silmät järkytyksestä laajentuneina espanjalaista. "En ikinä rakastuisi kehenkään sinun kaltaiseesi, senkin paskiainen. En ikipäivänä!"

"Niin..." Antonio myönsi hymyillen hänelle nyt leveästi aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. "Sehän nähdään..."

Silloin yläkannelle juoksi joku. Se oli Éliás. Romano ja Antonio kääntyivät mieheen päin, ensimmäiseksi mainittu kauttaaltaan punastuneena.

"Kapu!" Éliás huudahti saavuttuaan tarpeeksi lähelle. "Kutsuit minua?"

Täh, missä vaiheessa? Romano ajatteli hämmästyneenä ja vilkaisi sivusilmällään Antoniota joka myhäili itsekseen.

"Niin tein." Antonio vastasi ja työnsi Romanoa hellästi selästä alaistaan kohti. "Näytä miehistömme uusimmalle jäsenelle hänen uusi nukkumapaikkansa. Ja anna hänelle uusia vaatteita, nuo vanhat eivät ole käytännölliset laivalla."

"Selvä juttu, kapu!" Éliás vastasi pirteästi ja kääntyi sitten Romanon puoleen. "Tule, tiedän yhden tosi hyvän paikan mikä on vapaana. Varataan se sinulle!"

Romano nyökkäsi epäröivästi ja loi vielä viimeisen katseen olkansa yli Antonioon. Espanjalainen oli palannut takaisin ruorin ääreen, katse intensiivisesti horisontissa. Romano värähti tahtomattaankin.

"Vielä minä sinut kesytän..." Romano muisteli vanhemman miehen puhetta vavisten, alkaessaan seurata Éliásta. Mitä ihmettä se hyypiö sillä oikein tarkoitti...?

Éliás johdatti Romanon mukanaan alakannelle. He törmäsivät matkalla Gilbertiin joka vartioi edelleenkin portaikkoa. Tämän seurassa seisoi myös Francis ja ranskalainen mulkaisi Romanoa hiukan vihaisesti.

"Ai se olet sinä, Éliás." Gilbert aloitti halveksuvalla äänellä, huomatessaan lopulta Éliásin ja Romanon. "No, mitä Antonio määräsi tuolle vihulaiselle? Käymälöiden kuurausta? Perunoiden kuorimista? Vai jotain vielä kamalampaa?"

Romano vavahti kuvotuksesta. Hän inhosi perunoita...

"Kapteenin tuntien työmääräys voisi olla myös jotain ihan muuta..." Francis aloitti merkitsevästi, nostaen samalla kätensä puuskaan. Romano ei ymmärtänyt mitä ranskalainen oikein tarkoitti kommentillaan.

"Kapu ei määrännyt hänelle vielä yhtään mitään." Éliás vastasi selvästikin ärsyyntyneenä. "Etsimme ensin nukkumapaikan ja uusia vaatteita."

"En usko että tuo kestää täällä viikkoakaan." Francis jatkoi ja hymyili pahaenteisesti, saaden Romanon värähtämään pelokkaana. "Itse veikkaan paria päivää ja sekin on yläkanttiin."

"Älä muuta viserrä, Francis." Gilbert tuhahti ja pyöräytti näyttävästi silmiään. "Menkää sitten, hukkaatte mahtavaa aikaani."

"Joo, tosi mahtavaa..." Éliás mumisi itsekseen ja viittilöi Romanon sitten seuraamaan itseään alaspäin johtaviin portaisiin. Italialainen seurasi opastaan vikkelästi, tahtomatta jäädä tästä jälkeen. Varsinkin kun Gilbert ja Francis olivat lähettyvillä... He laskeutuivat alaspäin jonkin aikaa kunnes lopulta saapuivat tasanteelle.

Romano oli tahtomattaankin vaikuttunut. He olivat saapuneen hiukan avarampaan tilaan joka oli täynnä katosta roikkuvia kerrosriippukeinuja. Tämä oli ilmeisesti miehistön nukkumatila. Jokaisessa riippukeinussa oli yksi tyyny ja viltti, joissakin vielä lisäksi pari muuta henkilökohtaista tavaraa.

"Valitse joku missä ei ole tyynyä tai peittoa, se tarkoittaa että paikka on vapaa. Vasemmalla pitäisi olla se hyvä paikka..." Éliás sanoi, suunnistaen itse huoneen kauimmaiselle ovelle. "Käyn hakemassa sinulle sillä aikaa vaatteita."

Romano ei jäänyt mielellään yksin, mutta antoi katseensa kiertää hiukan epäröiden ympäri huonetta. Riippumattojen määrästä päätellen Antoniolla oli aika iso miehistö. Ja nyt hänkin oli osa sitä... Lopulta Romano löysi Éliásin mainitseman paikan vasemman seinän viereltä, katon rajasta. Sinne saisi tosissaan kiivetä...

Kului pari minuuttia ennen kuin Éliás palasi ilmeisesti vaatevarastosta. Tällä oli mukanaan yksinkertainen valkoinen pellavapaita, mustat capri-housut ja liivit sekä punainen liina jolla oli varmaan tarkoitus suojata pää auringolta.

"Anna vanhat vaatteesi minulle." Éliás komensi, heittäen samalla uudet vaatteet Romanolle joka nappasi ne lennosta vain juuri ja juuri. "Ei kannata heittää hyviä kuteita hukkaan, voimme käyttää niitä myöhemmin jossakin operaatiossa."

Romano nyökkäsi vähäeleisesti. Kaikesta huolimatta hänestä tuntui haikealta luopua vanhoista vaatteistaan. Se tuntui ikään kuin virallistavan tämän kaiken. Sen että hän todella liittyisi osaksi merirosvolaivaa ja hylkäisi vanhan elämänsä. Ei niin että hän olisi siitä alun perinkään kamalasti välittänyt... mutta silti...

Tämä ei ollut kokonaan hänen oma valintansa, siksi hän varmaan tunsi olonsa niin lohduttomaksi. Romano irrotti vyönsä, otti stoolansa pois ja veti kaavun yltään. Samoin barettinsa. Hän painoi vaatekappaleet hetkeksi rinnalleen. Hänelle tuli yllättäen Felicianoa kamala ikävä.

"Kyllä tämä tästä." Éliás aloitti myötätuntoisesti, huomaten tarkkasilmäisesti Romanon haikeuden. "Alku on aina hankalin, mutta pian huomaat että sinun on täällä paljon parempi kuin vanhassa elämässäsi. Niin on tapahtunut kaikille muillekin täällä, minulle myös."

"Antonio puhui jotain siitä että kaikki olisivat täällä hylkiöitä..." Romano mumisi ja ojensi vanhat vaatteensa Éliásille, alkaen sitten hitaasti pukeutua uusiin. "Mitä hän tarkoitti...?"

"No esimerkiksi sinä." Éliás vastasi ja sulki Romanon vanhat vaatteet johonkin arkkuun joka näytti olevan täynnä muitakin pukuja. "Antonio osui sinun kohdallasi oikeaan, eikö niin? Oletko oikeasti orpo?"

"Joo..." Romano vastasi hiljaa, napittaen samalla uutta paitaansa kiinni.

"No sittenhän ymmärrät mitä tarkoitan." Éliás jatkoi. "Sinua on koko ikäsi katsottu halveksuen ja minkä takia? Koska sinulla ei ole vanhempia! Se on julmaa. Täällä kukaan ei kuitenkaan tee niin. Me kaikki tiedämme miltä tuntuu olla ulkopuolinen, kaikilla on oma tarinansa."

Romano ei vastannut mitään. Hän tunsi pikkuhiljaa heltyvänsä ja se oli pelottavaa. Hän ei ollut varma halusiko vielä tuntea empatiaa merirosvoja kohtaan, ei kun hänet oli vasta äskettäin kaapattu.

"Antonio, Francis ja Gilbert ovat tunteneet toisensa jo kauan." Éliás selitti ja nojautui seinää vasten. "Francis potkittiin kotikylästään koska hän piti, tai no, pitää naisten lisäksi miehistä. Gilbertin vanhemmat hylkäsivät hänet koska hän on albiino. Antonion syytä ei tiedä kukaan muu kuin Francis ja Gilbert. No, kolmikko päätti haistattaa yhteiskunnalle pitkät ja perustaa oman merirosvolaivan, kerätä sinne muita saman kohtalon kokeneita. He tarkoittavat hyvää vaikka osaavatkin olla aikamoisia idiootteja."

"Entä sinä?" Romano kysyi saatuaan viimeinkin puettua loppuun saakka. "Miksi sinä olet täällä?"

"Se on salaisuus!" Éliás vastasi ja iski hymyillen silmää.

"Epäreilua!" Romano kivahti takaisin. "Sinä tiedät miksi minä olen täällä, pahus soikoon!"

Hän ei kuitenkaan olettanut Éliásin kertovan hänelle enää enempää, joten antoi asian olla. Hän oli liian väsynyt kinaamaan. Romano vilkuili uusia vaatteitaan. Ne istuivat hyvin, paita oli tosin hiukan liian iso ja paljasti hänen rintakehäänsä enemmän kuin mihin hän oli ikinä tottunut. Hän yritti nolostuneena hiukan vetää paitaansa enemmän kiinni, mutta turhaan.

"Romano, yksi juttu..." Éliás aloitti äkkiä, tällä kertaa ääni hiukan vakavampana. "Sinun kannattaa olla varuillasi Antonion läheisyydessä."

"...miten niin?" Romano kysyi, mutta uskoi tietävänsä mitä Éliás olisi kohta sanomassa.

"No, kun sanoin aikaisemmin että kapu on iskenyt silmänsä sinuun, tarkoitin todella sitä." Éliás jatkoi, punniten ilmeisesti tarkasti joka sanaansa. "Hän saattaa yrittää tiettyjä... asioita kanssasi."

Romano tuijotti Éliásta suu tiukkana viivana.

"Ajattelin että olisi ihan reilua varoittaa." Éliás totesi lopulta ja kääntyi taas varaston suuntaan. "Kapu on herrasmies, mutta osaa olla aika vaativa tiettyjen asioiden suhteen. Minulla ei siis ole tästä kokemusta, joten älä yhtään kuvittele mitään. Olen vain nähnyt pari muutakin tapausta..."

"Opit lopulta rakastamaan minuakin..." Romano vavahti itsekseen. Ehei, tähän hän ei suostuisi. Hän vaikeuttaisi Antonion elämää niin, ettei espanjalainen tajuaisi mikä tähän oikein iski. Oppisipa siitä sitten olla yrittämättä mitään Romanon kanssa...

Éliás saapui pian takaisin varustevarastolta mukanaan tyyny ja peitto Romanolle. Italialainen vastaanotti ne ja heitti saman tien huolimattomasti uudelle petilleen. Oli silti kamalan vaikeaa käsittää että tässä olisi nyt hänen uusi kotinsa.

"Pian on illallisen aika." Éliás sanoi ja kääntyi Romanon puoleen. "Tuletko syömään kanssani?"

"Ei kiitos..." Romano vastasi vaisusti. Hänellä ei ollut yhtään nälkä, vaikkei muistanutkaan milloin olisi viimeksi syönyt. Hänen mahaansa väänsi vieläkin kipeästi kaikesta tästä.

"No, jos olet varma." Éliás vastasi ja laski kätensä lohdullisesti Romanon olalle. "Huomenna on varmasti parempi päivä. Usko pois."

Romano ei ollut siitä niin varma, mutta nyökkäsi kuitenkin. Sitten Éliás lähti takaisin kannelle päin ja jätti hänet yksin. Italialainen tuijotti hetken hiljaista huonetta ja laivan tahtiin keinuvia riippumattoja. Lopulta hän huokaisi ja kiipesi omaan petiinsä (hänellä meni siihen ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin hän tajusi oikean tavan kiivetä). Hän veti peiton mytyksi syliinsä ja hautasi siihen kasvonsa, alkaen niiskuttaa vaimeasti. Romanoa pelotti ja hän ikävöi veljeään. Hän oli viimeinkin päässyt merelle josta hän oli unelmoinut palavasti koko ikänsä, mutta oli silti onneton. Ei hän ollut koskaan kuvitellut asioiden menevän näin.

Mutta... se että laiva oli täynnä muitakin hyljeksittyjä ihmisiä... Romano mutristi suutaan. Éliás ainakin oli tosi mukava. Ehkä täältä löytyisi muitakin... jos hän vain antaisi kaikille tilaisuuden. Ehkä hän voisi lopulta sopeutua tänne... Romano ainakin toivoi sydämestään niin, sillä ei hänellä ollut enää muita vaihtoehtoja.

Ja Antonio... Romano värähti muistellessaan miltä espanjalainen oli näyttänyt ohjatessaan laivaansa. Mies oli kyllä äärimmäisen outo tapaus. Romano ei ollut koskaan ennen tavannut ketään samankaltaista henkilöä. Hän halusi kovasti uskoa että vanhempi mies todella tahtoi vain hyvää kaappaamilleen ihmisille (ainakin niille jotka tämä valitsi laivalleen), mutta epäröi silti. Varsinkin Éliásin varoituksen jälkeen. Romano pudisteli päätään ja niiskautti nenäänsä surkeana. Hänen täytyisi vain pitää varansa. Kaikki sujuisi sitten ihan hyvin.

Niin Romano ainakin toivoi.

Deve essere continuata...


Käännökset Italialaisille sanoille:

Deve essere continuata: Jatkuu

Käännökset Espanjalaisille sanoille:

Bienvenido: Tervetuloa

Muuta mukavaa:

Éliásin henkilöllisyyden ei ole tarkoitus olla salaisuus, uskon että te kaikki arvaatte mistä tässä on kyse :D

Tässä luvussa oli haasteelista kirjoittaa Romanon reaktiosta - miten ilmaista hyvin ettei tämä ollut tyytyväinen kaappauksesta, mutta kuitenkin jollakin tasolla mielissään viimeinkin merelle pääsystä. Luvun nimi kuvaa italialaisemme tuntemuksia hyvin :) Antoniossa puolestaan on "vähän" hurmurin vikaa ja halusin tuoda sitä ilmi ;) Ja te jotka jäitte kaipailemaan Gilbertiä viime ficissä... ;D

Hassua muuten, huomasin juuri että täällä on ilmeisesti toinenkin merirosvotarina suomeksi ja vieläpä melko samankaltaisella nimellä! O_o Onneksi ei sentään spamanoa... toivottavasti kukaan ei nyt kuvittele että platigoisin... Ei niin että minun tarvitsisi, kyllä kirjoitustaidot riittävät ihan oman lahjakkuuden ja ideoiden ilmaisemiseen :P

...

Tekopupu: Jesh, hyvä että tykkäsit ideasta ^_^ en tosiaan malttanut pysytellä erossa kirjoittelusta :)

Liibooboo: Yritän parhaani mukaan pitää tarinan jatkossakin kiinnostavana :D kirjoittelen uusia lukuja niin nopeasti kuin voin ^_^

Lovekirppu: Awws, ole hyvä vaan ^_^ tämä luvun Gilbert saattaa tosin olla eri mieltä tästä mahtavuus asiasta ;D

Vilma. N: Noh, oon itsekin aika harvapää et ei mul olis ees varaa valittaa jos jostakin syystä tahtoisin tehdä niin :) Jeps, teen parhaani jatkossakin! ^_^

SorelleItaliane: Olkaapa hyvä vaan ;) en mä mahtavaa huonompaa kirjoitusta itseltäni salliskaan :D

rowr: Kiitos, oon ylittänyt itseni jos saan jonkun kiinnostumaan tästä parituksesta :) toivottavasti lueskelet jatkossakin ^_^