Marilla tuli ripeästi vastaan, kun hänen veljensä avasi oven. Hänen arvosteleva katseensa osui pitkään ja laihaan poikaan, ja muuttui hivenen ystävällisemmäksi.

"Siinähän sinä nyt olet... Mikä sinun nimesi on?" kysyi Marilla, ei niin kovin töykeästi.

Poika kohtasi Marillan katseen kirkkain silmin. "Nathan Chase. Tai, no, Jonathan, minun isoisäni mukaan, mutta kaikki kutsuvat minua pelkäksi Nathaniksi, neiti Cuthbert."

Marilla tarttui teekannuun ja samalla kun Matthew lähti laittamaan tammansa talliin. Kun Matthew'n askeleita ei enää kuulunut pihamaalta, Marilla kääntyi taas kohti hieman avuttoman näköistä Nathania.

"Otahan hattusi päästäsi ja vie se ja matkalaukkusi eteisen pöydälle."

Nathan totteli hyvin kuuliaisesti. Hetken kuluttua Matthew tuli takaisin ja he kolme asettuivat illallispöytään. Nathan nakersi voileipää innokkaasti, yrittäen kuitenkin selvästi käyttäytyä mahdollisimman kohteliaasti.

Marilla katseli pää hivenen kallellaan, kuinka poika maisteli hitaasti metsäomenahilloa. Ainakaan hän ei ollut ahne, Marilla pani merkille. Luojan kiitos, ahneet lapset olivat yksi pahimpia asioita jonka hän tiesi.

"No niin, Nathan, kerrohan kuinka vanha olet", Marilla sanoi hetken kuluttua.

Nathan kohotti katseensa, ja Marilla tunsi olonsa hetken epämukavaksi tämän savunharmaan tuijotuksen alaisena. "Minä olen yhdentoista, neiti Cuthbert."

"Vai niin", oli ainoa, joka Marillasta irtosi vastaukseksi. Illallinen jatkui hiljaisuuden vallitessa, sillä Matthew ja Marilla eivät kumpikaan olleet kovin puheliasta tyyppiä, ja Nathan näytti päättäneen, ettei tekisi yhtään mitään mikä saattaisi saada Cuthbertit lähettämään hänet takaisin lastenkotiin. Niinpä hän istui kiltisti hiljaa aloillaan ja mutusti voileipäänsä.

"Hän on kai väsynyt", sanoi hiljaa Matthew, joka oli ollut hiljaa koko illallisen ajan. "Parempi antaa hänen mennä nukkumaan, Marilla."

Marilla ei vastannut mitään, nyökkäsi vain Nathanille käskyksi seurata häntä ja sytytti kynttilän. Ensin Marilla johdatti hänet pieneen ja äärettömän siistiin eteiseen, jonka pöydältä Nathan otti hattunsa ja matkalaukkunsa. Sitten he suuntasivat takaisin kohti keittiötä. Nathan seurasi kiinnostuneena Marillan perässä kohti keittiökamaria, jonne Marilla oli laittanut hänelle vuoteen.

Marilla laski kynttilän kädestään nelikulmaiselle, pienelle pöydälle, kääntäen sitten peitettä ja päällyslakanaa.

"Sinulla on varmaankin yöpaita", hän puolittain kysyi, puolittain totesi.

Nathan nyökkäsi. "On, kaksikin kappaletta. Ne ovat molemmat hirveän ahtaita ja lyhyitä, ja lastenkodin johtajatar ompeli ne minulle itse. Hän sanoi, että minun ei pitäisi olla näin pitkä, koska minuun menee enemmän kangasta kuin lyhyempiin, mutta eihän se minun vikani ole."

"Niin niin, riisuuduhan nyt sukkelasti ja kömmi vuoteeseesi. Tulen takaisin viiden minuutin kuluttua ja noudan kynttilän – en uskalla luottaa siihen että sammutat sen. Voisit vaikka polttaa koko talon, ja siitäkös Rachel riemastuisi."

Marilla meni tiehensä ja jätti Nathanin tutkimaan uutta huonettaan hivenen kaipaavasti. Keittiökamari oli ylettömän siisti, aivan niin kuin koko Vihervaara näytti olevan. Nathanilla ei suinkaan ollut mitään puhtautta vastaan, mutta tämä huone oli niin lannistavan siisti, että hetken hän kaipasi takaisin lastenkotiin.

Seinät olivat valkoiset ja alastomat, aivan niin kuin lattiakin, jolle oli aseteltu yksi pieni räsymatto. Tavallisesti Nathanin mielestä ne piristivät huonetta, mutta miten yksi pieni väripilkku saattoi tehdä huoneesta viihtyisän?

"Ryhdistäydy, Jonathan", hän mutisi itsekseen, niin kuin aina silloin kun kaipasi rohkaisua. "Tämä on hurjan paljon parempi paikka kuin lastenkoti koskaan oli."

Nathan kiskaisi nopeasti vaatteet yltään, ennen kuin pujahti toiseen ahtaaseen yöpukuunsa. Hänen laihat, valkoiset nilkkansa vilkkuivat housujen lahkeista, mutta Nathan ei huomannut sitä, vaan viikkasi vaatteensa niin siististi kuin osasi punaiseksi maalatulle tuolille ja asettui sitten sänkyynsä, vetäen peitteet melkein korviinsa asti.

Hetken kuluttua Marilla palasi huoneeseen. Hänen katseensa vaelsi ensin kehnoihin vaatekappaleisiin, jotka viruivat joten kuten viikattuna tuolilla ja sitten sänkyyn, joka näytti hirmumyrskyn riepottamalta. Marilla viikkasi Nathanin vaatteet uudelleen, huomattavasti siivommin kuin niiden omistaja itse oli tehnyt. Sitten hän meni vuoteen ääreen.

"Hyvää yötä", hän toivotti kömpelösti, muttei epäystävällisesti.

Peitteet laskeutuivat hivenen ja kaksi suurta harmaata silmää katsoivat revähtämättä Marillaan. "Hyvää yötä, neiti Cuthbert." Sitten peitteet nousivat jälleen ylöspäin ja Nathan katosi näkyvistä.

Marilla palasi keittiöön ja alkoi pestä illallisastioita, varoen aiheuttamasta liikaa melua. Matthew istui yhä pöydän ääressä.

"Totisesti eriskummallinen otus", sanoi Marilla veljelleen. "Mutta eiköhän hänestäkin hyvä mies tule, jos vain kasvatamme hänet oikein. Ja ainakaan hänen kielensä ei ole koko aikaa käynnissä."

Matthew hymyili hieman muistellessaan ajomatkaa. Hän tiesi kyllä, että viimeistään seuraavana aamuna Marilla huomaisi olleensa väärässä Nathanin kielen suhteen.