Envy nurisi itsekseen yrittäessään kaivaa pienen vankilakupunsa pohjassa olevaa ilmareikää suuremmaksi. Materiaali reiän ympärillä oli liian kovaa, jotta sen olisi voinut läpäistä helposti. "Hitto, minun piti mennä etsimään lisää niitä aivottomia mannekiinisotilaita", ajatteli Envy ja lopetti pakenemisen yrittämisen. "Voisin vielä tappaa itseni. He viettäisivät ikuisuuden etsiessään minua, heh heh... mutta sitten en näkisi heidän ilmeitään. Mikä tuo ääni on?" Envy kuuli seinän sisältä rapinaa ja kipitystä. "Rottia. Voi kun mahtavaa. Juuri kun asiat eivät olisikaan voineet muuttua pahemmiksi. Mutta mutta, ehkä voin päästä täältä ulos käyttämällä niitä!" Envy alkoi tunnustella seinää. Jos hän kuuli rottien liikkuvan seinän sisällä, se oli välttämättä heikko. Seinässä tuntui olevan rakoja ja muita rakenteellisia vaurioita, mutta ei mitään aukkoa, josta olisi mahtunut läpi. Envy kiipesi seinälle tunnustelemaan korkeammalla olevia osia, joskin hänen täytyi olla hyvin varovainen pysyäkseen kiinni karkeassa pinnassa.

Envyä ilahdutti suuresti, kun hän löysi seinästä reiän, josta hän juuri ja juuri mahtui läpi. Hän tunki itsensä ulos vankilastaan seinän sisään ja joutui heti nokikkain vihaisen rotan kanssa. Se ei arvostanut mitään tunneleissaan tunkeilevaa ja iski hampaansa yhteen Envyn neljästä pienestä käsivarresta. "Aiiih! Senkin surkea loinen!" huusi Envy ja väänsi itsensä rotan päälle ottaakseen sen hallintaansa. "Vapauuuuus!" Sen tehtyään Envy kiirehti edessään aukeneviin rottien käytäviin.

Envyltä meni pitkä aika ennen kuin hän pääsi pois rottatunneleista. Häntä häiritsi yhteensä viisi rottaa, jotka kaikki vihasivat häntä ehdoitta. Kun hän lopulta löysi suuret ihmisten rakentamat tunnelit, hän vietti kauan aikaa etsiessään mannekiinisotilaita, mutta suuri rottalauma ajoi hänet ulos ja ylemmille tasoille. Samalla hän sai selville, että rottien käytävien yksi hyvä puoli oli se, että ne ulottuivat useammalle tasolle.

Ylemmällä tasolla Envy viimein löysi mannekiinisotilaita. Hän hylkäsi rotan ja nappasi yhden mannekiinisotilaan. Heti sen tehtyään hän sulautti toisen kehoonsa. Enempää ei ollut näkyvissä ja Envy ihmetteli, mitä voisi tehdä vain kahdella nukella. Hän ei pohtinut asiaa turhan pitkään, vaan pinkaisi juoksuun löytääkseen lisää.

Envy löysi vielä muutamia muista eksyneitä mannekiinisotilaita ja sulautti ne kaikki omaan kehoonsa. Niiden vähäiset määrät viisasten kiveä eivät olleet tarpeeksi palauttaakseen Envyn oikean muodon suurinta kokoa, mutta nyt hän pystyi ainakin muuttamaan muotoaan helposti, joten hän teki niin ja muuttui omaan ihmismuotoonsa hymyillen tyytyväisesti. Envy jatkoi etsintöjään, mutta vaikutti siltä, että kovin moni mannekiinisotilas ei ollut eksynyt polultaan. Lopulta Envy tuli siihen tulokseen, että oli parasta mennä poimimaan ne hädin tuskin elossa olevat mannekiinisotilaat, joita Mustang oli polttanut. Hän oli päätynyt aika kauas siitä huoneesta, jossa ne olivat, joten hänen piti kääntyä takaisin. Onneksi hän tunsi tunnelit hyvin, vaikka jotkin niistä olivat nyt romahtaneet.

Jonkin aikaa kääntymisensä jälkeen Envy tunsi oudon energia-aallon virtaavan Isän huoneen suunnasta poispäin ja aiheuttaen pienen vetämisen tunteen hänen juuri täydennetyssä viisasten kivessään. Hän virnisti mahtipontisesti, sillä tunne tarkoitti sitä, että Isän oli täytynyt onnistua suunnitelmassaan. Hän jatkoi Isän huonetta kohti kiirehtimistä.

Lopulta Envy pääsi huoneeseen, jossa jalattomat mannekiinisotilaat ryömiskelivät ympäriinsä. Jotkut niistä olivat tilastaan huolimatta yrittäneet jatkaa matkaansa ja luikerrelleet tunneleihin. "Aa, teillä raukoilla on parempi olla minun kanssani." Sen sanottuaan Envy veti kaikki huoneessa olevat mannekiinisotilaat omaan kehoonsa ja lähit vielä käytäviin etsimään lisää paenneita. Kun hän oli laskeutunut kuiluun, jonka pohjalla oli läjä mannekiinisotilaita, hän tunsi toisen energia-aallon leviävän. Tällä kertaa Envy ei ollut varma, mitä aalto merkitsi, mutta se tuntui hyvin samankaltaiselta kuin ensimmäinenkin aalto, sillä erolla, että nyt energiaa tuntui vapautuvan. Oliko Isä jotenkin menettänyt amestrislaisten sielut?

Envy oli saanut sulautettua kaikki löytämänsä mannekiinisotilaat ja suuntasi maan pinnalle tukikohtaan. Matkalla sinne hän sai selville, että suuria osia rakennuksesta oli romahtanut, joten hänen oli käytettävä aikaa löytääkseen reitin ulos. Ennen pitkää hän kuitenkin pääsi ulos kiipeämällä rikkinäisen rakennuskasan päälle ja näki suuren pihan toisessa päässä massiivisen taistelun. Hän muutti silmänsä erittäin kaukonäköisiksi nähdäkseen tapahtumat selvemmin ja järkyttyi.

Vaikka Isällä oli uusi muoto, Envy tunnisti sen. Isä yritti epätoivoisesti imeä Greedin viisasten kiveä ja näytti onnistuvan. Jostain syystä Isä ei kuitenkaan pitänyt siitä ja sylki Greedin ulos. Greedin ruumiiton muoto ja energia haihtui savuna ilmaan. Envyn järkytys vain kasvoi. Isän keho mureni, ja Edward iski nyrkkinsä suoraan hänen rintansa läpi. Teräsalkemisti oli saanut oikean käsivartensa takaisin!

Isä vain jatkoi murenemistaan kaatuessaan maahan. Hän käänsi päänsä Envyn suuntaan ja tuijotti suoraan viimeiseen jäljellä olevaan lapseensa silmin, jotka ilmaisivat hyvin selkeästi hänen himonsa Envyn viisasten kiveen. Pitkät mustat lonkeromaiset kädet luikertelivat ulos Isän rinnassa olevasta suuresta reiästä ja vetivät häntä sisään. Hän suorastaan räjähti sisään päin ja katosi lopulta itseensä. Näky oli jokseenkin häiritsevä.

Koko lyhyt tapahtumaketju oli ohi niin nopeasti, että Envy uskoi, että ei olisi ehtinyt auttaa saati yrittää sulauttaa Isää itseensä. Nyt hän ei voinut tehdä muuta kuin tuijottaa suu apposen auki. Hän putosi istualleen maahan ja nojasi johonkin vielä pystyssä olevaan pilariin, joka piilotti hänet uteliailta katseilta. Miten ihmeessä näin oli päässyt käymään? Mitä hän nyt tekisi?

Envyn ensimmäinen katkera oivallus oli, että jos hän ikinä tahtoisi yhtään enempää viisasten kiveä, hän tarvitsisi sen tekemiseen ihmisten apua. Jo tämä ajatus oli tarpeeksi kääntääkseen Envyn mietteet taas itsemurhaan, mutta hänen halunsa selviytyä oli vielä suurempi; hänellä kuitenkin oli kunnollinen määrä viisasten kiveä nyt ja hän eläisi siis pidempään kuin nykyiset valtiot, tai ainakin pidempään kuin kymmenet ihmissukupolvet, jos ei käyttäisi kivensä energiaa yhtään sen enempää kuin oli pakko. Mutta jotta Envyn ei tarvitsisi käyttää kiveään, hänen olisi sekä tehtävä yhteistyötä ihmisten kanssa että varmistettava, että he eivät yrittäisi tappaa häntä. Ihmiskunta tuottaisi vääjäämättä jäseniä, jotka olisivat tarpeeksi epätoivoisia tehdäkseen viisasten kiveä, mutta juuri päättyneen luvatun päivän välikohtauksen painuminen historian hämäriin veisi varmasti paljon aikaa.

Envy ajatteli ongelmallista tilannettaan niin kauan, että hyöriminen päämajan pihalla alkoi asettua. Hän ei tietenkään juuri seurannut mitä siellä tehtiin. Seuraava asia, joka tuli esiin hänen omien ajatustensa ulkopuolelta oli hahmo, joka näytti melkein täsmälleen Isältä, ja sekunnin murto-osan ajan hän luuli miestä Isäksi.

"...Ei, sinä olet se toinen", hän sanoi pettyneesti ja etäisenä.

"Ahaa, ja sinäkö olet yksi hänen 'aspekteistaan'? Mikä olisi jäljellä... Envy?" Envy ei vastannut. "Olen hieman utelias tietämään, mitä olet tekemässä."

"Mietin, että pitäisikö sinut päästää hengiltä."

"Öh, se olisi... aika merkityksetöntä, oikeastaan. En minä enää kauaa elä. Viisasten kiveni on kulunut loppuun."

Mies todellakin näytti kuluneelta. Hänen ihossaan oli selvästi alkemiallisia vikoja ja halkeamia. "No viihdytä sitten minua tai jotain. Mitä minun pitäisi tehdä? Ja sinä olet Van Hohenheim, ja Teräspätkä poikasi. Vieläkö hän vihaa sinua?"

"Niin taitaa tehdä, vaikka toivoisin, ettei asia olisi niin. Minulla oli mahdollisuuteni onneen, mutta se meni sivu suun. Ja sinulla ei luullakseni ole muuta vaihtoehtoa kuin elää näiden kaikkien vihaamiesi ihmisten kanssa, eikö?"

Envy oli ensin hiljaa, mutta jatkoi sitten keskustelua toisesta aiheesta, sillä häntä kiinnosti tietää, mitä Isän kaksoisolento sanoisi. "Se röyhkeä äpäräpoikasi selvitti Envyn salaisuuden. Eihän sitä nyt ole mitään syytä edes salata. Se tumppi kuitenkin lavertelee, tai sitten ne muut. Inhottavaahan se on myöntää, mutta hyvä on sitten: olen kateellinen siitä, miten nuo ihmisimbesillit unohtavat erimielisyytensä, luottavat toisiinsa ja ystävystyvät. Minäkin haluan." Vaikka hänen oli hankala puhua aiheesta, ja se tuntui nöyryyttävältä, oli se silti helpompaa kuin kuulla totuus vihollisiltaan. Hän tuijotti Hohenheimia ja lisäsi lopusta katkeavan ukaasin. "Ja uskallakin sanoa, että me homunculukset emme muka pystyisi..."

"En minä usko, että homunculukset olisivat kykenemättömiä ystävyyteen. Olin lähistöllä, kun se lapsi Pride söi Gluttonyn, joka oli hyvin peloissaan ja huusi Lustia apuun. Jopa Ed sanoi, että he olivat läheisiä." Envy käänsi katseensa pois ja vaikutti vihaiselta. "Sinäkin taisit välittää Lustista ja Gluttonysta. Olet kuitenkin nyt ainoa jäljellä."

Hohenheimin toteamus vihjasi, että Lustin, Gluttonyn ja Greedin lisäksi myös Pride, Wrath ja Sloth olivat kuolleet. "...Mitä? Onnistuitte tappamaan heidät KAIKKI?" hän kysyi uhkaavasti ja halveksuntaa tihkuen. Hän oli todella hämmästynyt, vaikka ei ollutkaan koskaan juuri pitänyt Pridesta tai Wrathista ja Sloth oli ollut vain tylsä.

"No, en minä sitä tehnyt, mutta niin minulle kerrottiin."

"Tosi kaunista tuhota sekin pieni perhe mitä minulla oli." Envy tajusi, että jos hän todella oli ainoa jäljellä oleva homunculus, hänen olisi pakko hyväksyä ihminen luotettavaksi ystäväkseen, jos hän aikoi koskaan saavuttaa sen mitä halusi. Tämä paljastus sai hänet miettimään tavoitettaan uudelleen, mutta hän ei kyennyt tekemään sen suhteen mitään päätöstä. Hänen oli todistettava olevansa parempi kuin ihmiset, mutta sen todistaminen ihmisen avulla olisi kamalaa ja nöyryyttävää. Hän peitti kasvonsa käsillään, nojasi niihin ja huokaisi.

"Isäsi aikoi tehdä niin tämän maan ihmisille. Totuus ja sen vaihtokaupan laki ovat karmisia kusipäitä, eivätkö olekin? Minulla on viimein tilaisuus viettää edes vähän aikaa poikieni kanssa, ja tässä minä vain olen matkalla heidän äitinsä haudalle. Mutta tarpeeksi minusta. Sinulle pitäisi siis keksiä jotain tekemistä. Kunhan et loukkaannu, jos tällainen vanha melkein-ihminen jakelee neuvoja."

"Ihan sama."

Hohenheim vilkaisi Envyyn. "No, hyvä on sitten. Oletetaanpa aluksi, että yrittäisit elää ihmisten kanssa..."

Jo pelkkä aiheen alustus sai Envyn ajattelemaan. Oliko hänen ainoa vaihtoehtonsa elää näiden inhottavien ihmisten kanssa? Jos hän pakenisi, se kirottu Tulialkemisti tulisi kuitenkin hänen peräänsä hakemaan kostoa tai lähettäisi typerät partiolaisensa tekemään homman puolestaan. Hänen alaisensa eivät tosin pystyisi tekemään Envylle mitään – vai pystyisivätkö? Kaikkia todennäköisyyksiä vastaan ihmiset työskentelivät nyt yhdessä ja olivat onnistuneet nujertamaan Isän, joka oli homunculuksista voimakkain. Envylle valkeni, että homunculukset eivät koskaan olleet toimineet oikeana ryhmänä, ainakaan tappelussa. Lähimmäksi olivat päässeet Lust, Gluttony ja hän itse, mutta vain hän oli nyt jäljellä.

Sillä aikaa Hohenheim jatkoi puhumista. "On aika selvää, että te homunculukset vihaatte ihmisiä syystä tai toisesta, tai pidätte heitä vähintäänkin merkityksettöminä. Olisihan se hyödyllistä päästä siitä yli, mutta ei se ole ainoa keino. Ei sinun tarvitse lopettaa ihmisten vihaamista, jos teeskentelet olevasi vihaamatta heitä. Jotkut varmaan näkisivät sellaisen valheen läpi mutta eivät kaikki, ja heistä voit olla välittämättä. Ja tämä on yksi hupsujen ihmisten parhaimpia puolia: joskus heitä ei harmita niin pahasti mikään muu kuin se, että heidät jättää huomiotta. Jos heidät huomioi ja heitä loukkaa, se johtaa vain kiivastahtiseen loukkausten orgioihin, joka ei voi loppua kuin huonosti. Piiloloukkaukset kuten välittämättömyys ja viisastelu toimivat paremmin. Sinähän olet vanha ja tiedät paljon asioita? Hyvä, hyvä. Piiloloukkausten ja välittämättömyyden mielenkiintoinen puoli on se, että vastapuolella ei ole silloin oikeastaan mitään konkreettista, josta voisi suuttua."

Hohenheimin idea ihmisten suututtamisesta olemalla välittämättä heistä ei ollut Envylle mitään uutta. Sen sijaan Envy tarttui ajatukseen, että tällä hetkellä hän ja Hohenheim olivat todellakin vanhimmat ihmisenkaltaiset olennot maailmassa. Kun Hohenheim kuolisi, Envy olisi vanhin, mikä kuulosti joltain, josta ihmiset voisivat olla sille kateellisia. Hän lopetti aktiivisen kuuntelun ja mietti ideaa pidemmälle. Hän voisi kääntää koko asetelman päälaelleen, jos onnistuisi saamaan ihmiset kadehtimaan itseään. Hänestä sen saavuttaminen olisi hyvin toivottavaa.

Hohenheim ei tuntunut välittävän siitä, että Envy ei kuunnellut; hän tiesi, että sanat jäisivät pyörimään homunculuksen mieleen. Toisaalta, nyt kun hän tiesi, että Envy ei kuunnellut kovin tarkasti, hän puhui suoremmin. "Mitä sinä halusitkaan... saada ystävän, joka oikeasti luottaisi sinuun? Nyt sinun pitäisi tyytyä ihmiseen, ja heidän kanssaan ystävystyminen on vähintäänkin työlästä. He voivat olla todella pikkumaisia ja tuntua siltä, etteivät he ansaitse mitään huomiota. Mutta hyvän ystävän avulla he voisivat tietysti muuttua! Heidän huono asenteensa vain työntää potentiaalisia ystäviä pois heidän läheltään. Ihmiset ovat yleensä heikkoja yksinään, ja ryhmässäkin tanssivat usein tyhmimmän pillin mukaan, mutta joskus joku järkevämpi onnistuu ottamaan ohjat, ja silloin asiat alkavat edistyä ja ihmiset ystävystyä. Joka tapauksessa, ihmisiä on niin paljon, että luulen, että sinäkin löydät muutaman, joista voisit pitää. On varmaan hankala kuvitella, että voisit pitää jostain ihmisestä, mutta kyllähän sinäkin voit kehittyä ja muuttua paremmaksi kuin ne ihmiset, jotka tekivät yhteistyötä erimielisyyksistään huolimatta. Noin sitä olisi kai paras ajatella. Ja vaikka pitäisit heitä alempina elämänmuotoina, voit arvostaa heitä sellaisina, vähän niin kuin ihmiset arvostavat elämiä, joita syövät. Tai niin kuin heidän pitäisi arvostaa. Eihän se tietenkään ole hyvä idea toitottaa ihmisille, että pidät heitä alempina elämänmuotoina. Jotkin heistä ovat kovin herkkänahkaisia. Heidän on parempi antaa olla epäluulossa."

Envy jumitti kuvitellessaan, kuinka hän ikinä voisi elää ihmisten kanssa ja kestää heitä ja heidän vastenmielisiä tapojaan. Olihan hänellä tapansa aiheuttaa vahinkoa ja pitää hauskaa ilman kummoistakaan kiinnijäämisen riskiä, mutta se tarkoitti, että hän ei voisi ikinä kerskua tekemisillään. Nyt kun hän oli tullut sitä ajatelleeksi, hän tajusi, että suurin osa hänen epäonnistumisistaan johtui siitä, että hänellä oli tapana nautiskella liian pitkään ihmisten surkeassa tuskassa paistattelusta. Kun hän oli napannut Marcoh'n, hän olisi vain voinut lyödä miehen tajuttomaksi, juosta läiskimään ishvaalislummin maan tasalle ja poimia muutamat lapset viisasten kiven ainesosiksi. Ja Mustangin tapauksessa hän olisi voinut syyttää ketä tahansa muuta Hughesin murhasta, vaikka hänen iso paljastuksensa olikin ollut uskomattoman tyydyttävää. Jos hän aikoisi vielä joskus iloita ihmisten tuskasta, hänen olisi oltava täydellisen varma siitä, että kyseisillä ihmisillä ei olisi mitään tapaa satuttaa sitä, ja hänen olisi hankkiuduttava pysyvästi eroon silminnäkijöistä. Ongelmia tuskin esiintyisi, jos hän voisi jotenkin lamaannuttaa ne saastaiset ihmiset.

"Ja eri ihmiset tietysti pitävät aivan erilaisista asioista, joten voisit aivan hyvin löytää ihmisen, jonka suurin nautinto on riidellä kuin heikkopäinen tai tulla kohdelluksi alempana elämänmuotona. Tunsin sellaisia ihmisiä; he olivat sieluja sisälläni. Ja nyt kun se tuli puheeksi, en voi tietää mitä viisasten kivellesi kuuluu, mutta minä kykenin puhumaan oman kiveni sieluille ja saamaan ne eräällä tapaa puolelleni. Ehkä se ei olisi sinulle mahdollista, mutta en keksi, miksi ei olisi, paitsi jos ne ovat vain epämääräinen läjä itsetiedotonta energiaa, mutta sitten voisit ehkä järjestellä ne. Ehkä, jos pystyisit tekemään sen, voisit siten pidentää elämääsi vielä enemmän, koska sinun ei tarvitsisi ottaa energiaa väkisin. Voimasikin saattaisivat tehostua. Sinähän muutat muotoa? Hei, sain juuri hassun ajatuksen. Ihmiset saavat käyttämänsä energia ruoasta, ja sinäkin varmaan kykenet siihen, mutta voisit myös muokata ruuansulatuselimistöäsi ja tehdä sillä jotain jännää, kuten vaikka esineitä. Voisit vain syödä kasan metallia ja muovata sen kehossasi vaikka teräksi tai jotain." Nyt Envy vain kyyläsi Hohenheimia, joka näytti mietteliäältä. "Äh, unohda, tuo oli liian paksua jo minunkin biologiantiedoilleni. Ehkä se olisi liian hyvää toimiakseen."

"No on sinulla kyllä ideat, kääkkä."

"Niin, ideoin tässä vain ääneen. Minulla on ollut liian paljon aikaa miettiä näitä juttuja. Luuletko, että mistään sanomastani olisi mitään hyötyä?"

Envy halusi sivuuttaa Hohemheimin neuvot hölynpölynä, mutta jokin rationaalinen osa hänen mielestään sanoi, että miehen sanoissa saattoi ehkä olla jotain järkeä. "Se jää nähtäväksi."

"Se oli hyvä vastaus. Uskoisitko, että pystyt saavuttamaan tavoitteesi ja pääsemään eroon kateellisuudestasi?"

Envyn mielestä luottavaisen ystävän hankkiminen olisi aika yksinkertaista mutta todella pitkäjänteisyyttä vaativaa – ongelma oli, että ihmiset ja heidän onnistumisensa harmittivat häntä. Silloin hän tuli ajatelleeksi, että voisi soluttautua ihmisten joukkoon ja ottaa johtoroolin jossakin heidän yrityksessään saavuttaa jotain suurta. Kun tavoite olisi täyttynyt, ihmisten olisi tunnustettava hänen osansa, kiitettävä häntä ja todettava, että he eivät olisi kyenneet tekemään sitä ilman häntä. Ihmisten olisi oltava kateellisia hänestä ja hänen kyvyistään. Envy oli nyt tarpeeksi tyytyväinen löyhiin suunnitelmiinsa ja väänsi suunsa leveään virnistykseen. "Älä edes epäile."

"Miksi tuo hymy saa minut niin vaivaantuneeksi?"

Virne pysyi Envyn kasvoilla, kun hän vakuutti itselleen, että oli aivan tarpeeksi hyvä kaikesta tapahtuneesta riippumatta. "Kun saavutan tavoitteeni, olisi outoa kutsua minua Envyksi."

"Kas, olet oikeassa."

"No, äijä, haluatko keksiä minulle uuden nimen, jota voin käyttää, kun niin käy?"

"No tämähän on jännittävä kehä. Tiesitkö, että kun olin nuori ja Isäsi oli vielä pikku kääpiö pullossa, kerroin hänelle, että minulla ei ollut nimeä, ja hän nimesi minut Van Hohenheimiksi?"

"Ai jaa?"

"Niin. Mutta voinhan minä antaa sinulle nimen. Jos et pidä siitä, unohda se ja keksi parempi. Eihän ole mukavaa olla sidottu nimeensä tai olla täysin sen mukaan määritelty, vai mitä? Hmm... Miten olisi Lang?"

"Mitä se tarkoittaa?"

"En tiedä!" hihkaisi Hohenheim. "Ei se varmaan tarkoita vielä mitään. Eikö se olekin hienoa? Voit antaa sen tarkoittaa pelkästään sinua. Voit kyllä kysyä muiden maiden ihmisiltä, jos se tarkoittaisi jotain."

Envy ei vielä luopunut virnistyksestään, vaikka se ei enää ollut yhtä leveä kuin äsken. "Heh heh. Ei se kai ihan huono nimi ole."

"Mukava kuulla. No, minun täytyy mennä, että kerkeän ajoissa." Hohenheim lähti kävelemään rauniokasaa alas. Envy vilkaisi häneen lyhyesti mutta palasi sitten omien ajatustensa pariin.

Hän ei uskonut, että olisi mitään järkeä palata paikkaan, jonne Edward ja muut olivat hänet jättäneet. Totuuden kertominen toimisi luultavasti parhaiten, joskin hän tietysti jättäisi pois ne kohdat, joissa hän oli juonitellut heidän tappamistaan ja Isän auttamista. Ja oliko hän oikeastaan halunnut auttaa Isää? Hän ei tietenkään ollut aikonut auttaa ihmisiä, mutta olisiko Isän auttamisessa ollut sen enempää mieltä? Todisteet puolsivat lopultakin sitä, että Isä ei ollut oikeastaan välittänyt luomuksistaan. Envy tunsi edelleen uskollisuutta Isää kohtaan, mutta ainoa yhteinen asia heidän välillään oli ollut oli se, että he molemmat halusivat viisasten kiveä, Isä saadakseen Jumalan voimat ja tiedot ja Envy selvitäkseen saastaisista ihmisistä. Olisiko Isä ottanut kaiken viisasten kiven itselleen? Tapa, jolla hän oli yrittänyt sulauttaa Greedin itseensä ja sitten tappanut tämän oli testamentti hänen itsekkyydelleen. Greedin tuho ei ollut edes Envystä kovin positiivinen asia, vaikka hän piti Greediä petturina. Lisäksi, eikö Isä viimeisinä hetkinään ollutkin katsonut Envyä pelkkä viisasten kiven himo jo lähes tyhjissä silmissään? Koska Isän suunnitelma ei ollut toiminut, se oli ollut huono. Senkin jälkeen, kun hän oli onnistunut tekemään Mustangista viidennen ihmisuhrin ja saamaan Totuuden voimat, hän oli kaatunut.

"No, Isä, olen nyt vapaa ja iloitsen siitä, että SINÄ epäonnistuit ja minä olen vielä elossa, vaikka olisin halunnut sinun onnistuvan", ajatteli Envy. "Minä en aio epäonnistua."