A Pov

Olin jännittynyt. Kaiken piti mennä suunnitelman mukaan, joka ikisen yksityiskohdan oli onnistuttava. Olin suunnitellut Bellan häitä jo monta kuukautta, kuukauden täysipäiväisesti yrittäen epätoivoisesti saada itseni samalla unohtamaan. Mitään ei ollut tapahtunut, olin uneksinut kaiken ja sen unen takia Bella oli joutunut tulemaan asuntooni avaimilla, jotka olin joskus lainannut hänelle, enkä ollut koskaan muistanut pyytää niitä takaisin. Hän herätti minut, eikä unestani ollut jäänyt minulle mitään jälkeen. Se olikin ollut liian hyvä ollakseen totta.
Lopulta häät olivat ovella ja minun oloni oli huono. Morsian ei ollut innoissaan, hän olisi halunnut pienet häät Vegasissa, jossa hän olisi pystynyt käyttämään farkkuja ja mukavaa hupparia, mutta olin pistänyt vastaan. Kaikki oli menossa pieleen.
Minun olisi pitänyt olla auttamassa Bellaa, joka oli ollut paras ystäväni päiväkodista saakka, eikä vaikeroida mielessäni vatsassa mylläävää huonoa oloa. Olin 90% varma, että kaikki johtui eilen tekemästä ruoastani, jonka olin unohtanut pöydälle liian pitkäksi aikaa ennen kuin söin sen lopulta. Henkäisi syvään ja unohdettavien asioideni lista piteni.
"Bella, oletko valmis?" huhuilin, kun avasin hänen huoneensa oven. Löysin hänet istumasta sängyltään valkoinen puku päällään outo ilme kasvoillaan. "Mikä hätänä?"
Kiirehdin hänen luokseen huolestuneena ja istuin viereen varoen kuitenkin valkoista kangasta.
"Ei mikään", hän käänsi katseensa minun ja huomasin hänen silmissään hämmennyksen. "Rose on tulossa."
Tieto sai minutkin hämmästymään. Rose oli ennen ollut paras ystävämme, kunnes oli Bellan kanssa ihastunut Edwardiin, mieheen, jonka kanssa Bella tulisi menemään naimisiin alle tunnin sisällä. Olin joutunut silloin kahden tulen väliin heidän tapellessa Edwardista, tai oikeastaan Rose tappeli ja Bella katseli vaitonaisena sivusta, kun Rose yrittämällä yritti saada Edwardin huomion itseensä. Se ei onnistunut kovinkaan hyvin. Lopulta Edward valitsi Bellan ja Rose siirtyi opiskelemaan toisaalle
"Oikeastiko?" hämmennys kuuluu vielä selvemmin äänestäni. Olin kyllä lähettänyt hänelle kutsun, mutta en ollut uskonut hänen todella tulevan.
"Hän soitti juuri. Sanoi tulevansa kymmenen minuutin sisällä", Bella piteli käsissään punaista kännykkäänsä.
Minä en olisi juuri tälläistä kaivannut kaiken päälle. En todellakaan. Ainoa paikka mihin pystyin Rosen näin äkkiseltään sijoittamaan varsinaisessa juhlatilaisuudessa sijaitsi minun ja Edwardin parhaan ystävän ja bestmanin, Emmettin pöydässä. Rosen tuntien hän toisi kuitenkin mukanansa avecin ja ainoastaan meidän pöydässämme oli kaksi paikkaa vapaana, eikä Rose olisi varmasti suostunut eroamaan avecistaan. Joten ainoa vaihtoehto oli alistua ja kestää, vaikka minua Rosen tuleminen ei eniten koskettanutkaan.
"Sepä hienoa", sain takelletuksi ja unohdin hetkeksi huonon oloni. Vedin hymyn kasvoilleni ja näyttelin pirteää, vaikka uutinen oli saanut minut tolaltani. "Nouseppa nyt ylös, niin laitetaan sinut kokonaan valmiiksi."
Bella nyökkäsi ja minä autoin hänet pystyyn, muuten hän olisi heti ylös päästyään kaatunut rähmälleen maahan kenkiensä korkojen takia. En ollut koskaan tuntenut yhtä kömpelöä ihmistä kuin Bella, enkä edes uskonut koskaan tapaavan ihmistä, joka ylittäisi hänen tasoaan. Se oli aika ilkeästi sanottu, mutta tiesin, ettei Bella pahastunut, koska ajatteli itse samoin.
Sängyn toisessa päässä lepäsi Edwardin isoäidille kuulunut tiara, jonka olimme Esmen, Edwardin äidin kanssa huomanneet sopivan täydellisesti Bellalle ja Bellan pukun. Tiarassa oli kiinni kaunis huntu, jonka Bellan äiti, Renee oli antanut tyttärelleen omasta puvustaan. .
Jouduin hieman kurkottelemaan saadakseni tiaran kunnolla Bellan päähän kiinni, mutta onnistuttuani edessäni seisoi taivaallinen ilmestys. Bella näytti uskomattoman kauniilta.
"Ette ikinä arvaa..." Renee astui koputtamatta sisään, mutta hänen lauseensa loppui kesken, kun hän näki Bellan. "Voi, Bella!"
Renee kapsahti Bellan kaulaan ja minä varoitin häntä katseella ja pienellä yskähdyksellä. Bellan puku ei missään tapauksessa saanut mennä syttyyn, eikä siihen saanut tipahtaa yhtäkään kyyneltä, muuten koko puku olisi pilalla.
"Ilmeisesti tuo tarkoittaa, että sisään voi tulla", tyrmäävän kaunis, punaiseen pukuun pukeutunut vaaleaverikkö astui sisään.
"Rose", tuijotin häntä suu auki. En ollut uskoa silmiäni, hän oli tullut sittenkin ja entistä kauniimpana. Tunsin hänen kätensä ympärilläni ja hienoisen hajuveden hajun, josta en pitänyt ollenkaan.
"Alice, ihana nähdä sinua ja kiitos kutsusta", halasin häntä pikaisesti takaisin, ennen kuin hän käänsi huomionsa Bellaan ja Reneen, jonka silmät olivat täynnä kyyneleitä.
"Bella, sinä näytät upealta!" Rose sanoi ja tervehti häkeltyneen oloista Bellaa. "Olen pahoillani, että käyttäydyin hutsumaisesti silloin, vaikka näin teidät kuuluvan yhteen. Annathan anteeksi?"
Räpyttelin hetken kiivaasti silmiäni. Puhdasta Rosalie Halea, suorasukaista, mutta silti kaunopuheisesti esitettyä. Katsahdin Bellaa ja huomasin hänen jäätyneen järkytyksestä, kun Rose halasi häntä.
"Bella, oletko kunnossa?" Rose huomasi, ettei kaikki ollut kohdallaan, kun Bella ei kietonut käsiään hänen ympärilleen. Kysymys sai Bellan havahtumaan.
"Olen kunnossa. En vain pysty kävelemään näillä kengillä", Bella huokaisi saaden Rosen naurahtamaan.
"Sama vanha Bella", Rosen kasvoille nousi hymy, ennen kuin hän vakavoitui taas. "Saanhan anteeksi, Bella? Olen kaivannut ystävyyttämme."
Suhdauduin varauksella Rosen sanoihin, en luottanut häneen. Äänensävy, jolla hän lausui anteeksipyyntönsä oli jotenkin liian täydellinen. Katumuksen ja surun pystyi kummakin kuulemaan liiankin hyvin.
"Tietenkin saat. Me olemme kaivanneet sinua", Bellan kasvoille nousi pieni hymy, kuten myös Rosen. Minua teki pahaa katsoa koko kohtausta.
"Hienoa!" Rose halasi Bellaa uudestaan, tällä kertaa paremmalla menestyksellä. "Minun täytyy mennä. Jätin Jazzin alakertaan odottamaan. Raukkaparka on varmasti ihan hukassa vieraiden ihmisten keskellä."
"Minunkin täytyy mennä. Lähetän Charlien tänne hakemaan teitä", Renee kuivasi kyyneleensä ja poistui Rosalien mukana alakertaan.
Katsoin huolestuneena Bellaa, joka näytti tavallista kalpeammalta, enkä tiennyt johtuiko se häistä vai Rosalien tapaamisesta.
Hän nyökkäsi minulle pienesti ja rentouduin hieman.
"En ole ainakaan juoksemassa karkuun tai oksentamassa", hän otti yhden horjuvan askeleen, mutta päätti sen jälkeen odottaa viisaasti isänsä tuloa.
Paha olo iski juuri silloin, kun sitä vähiten odotin. Minua kuvotti ja jouduin juoksemaan vessaan. Onneksi se ei ollut kaukana, muuten olisin sotkenut Culleneiden lattian.
"Alice, oletko kunnossa?" kuulin huolen Bellan äänestä, kun oksensin aamiaiseni ulos ja huuhdoin sen pois. Suussani tuntui ikävä maku, joten otin hanasta vettä ja yritin huuhdella sen pois.
"Olen. Söin vain eilen pilaantunut ruokaa", selitin nopeasti. Paha olo oli hieman laantunut oksentamisen jälkeen, vaikka tunsin sen silti odottavan uutta vuoroa iskeä.
"Bella, Alice, oletteko valmiit?" Charlie tuli huoneeseen ja kuulin hämmästyneen äänen, kun hän näki Bellan. Olin mielissäni, vaikka en osoittanutkaan sitä mitenkään, koska minun ansiotani kaikki tämä oli.
"Olemme", minä kiirehdin vessasta pois ja nappasin kukkapuskani sängyltä. Charlie ei edes katsonut minuun, niin lumoutunut hän oli tyttärestään. "Minä menen edeltä. Laskekaa kymmeneen ja tulkaa sitten perässä."
Charlie tarttui Bellaa kädestä ja minä huokaisin syvään astuessani ulos. Kävelin rauhallisella tahdilla portaat tyylikkäästi alas, vaikka ketään ei ollut näkemässä. Kuulin Bellan ja Charlien tulevan takanani juuri oikean välimatkan päässä, kun astuin itse Culleneiden valtavaan olohuoneeseen, joka oli muuttunut käsissäni upeaksi vihkiäissaliksi. Musiikki alkoi soimaan ja kaikkien katseet kääntyivät minun suuntaani. Hymyilin itsekseni kun kuulin ihailevat huokaukset ja käänsin katseen kohti alttaria, jossa Edward ja Emmett odottivat. Iso, nallekarhumainen Emmett väläytti minulle hymyn, johon vastasin. Jostain syystä Emmett löysi aina jostain jotain hauskaa, eikä kukaan koskaan täysin ymmärtänyt häntä.
Nyökkäsin Edwardille, joka hymyili hermostuneesti minulle ja otin oman paikkani, josta näin koko huoneen ja siellä istuvat ihmiset. Huomasin Rosen istuvan takarivissä. Hän loisti väkijoukon keskeltä, mutta huomasin Bellan kuitenkin vievän voiton. Rosen seuralainen oli hänen vieressään kasvot piilossa minulta. Näin ainoastaan vaaleat lyhyet hiukset.
Käänsin katseeni nopeasti pois, jottei kumpikaan huomaisi tuijotustani, ja huomasin Bellan tulleen jo alttarin eteen. Charlie ojensi hänen kätensä Edwardille. Katselin hetken kuinka rakastavaiset viestivät silmillään toisilleen jotain ja Charlie meni omalle paikalleen. Vihkiminen alkoi.
Kuuntelin ensin tarkkaavaisena, enkä kiinnittänyt mihinkään muuhun huomiota. Sanat, jotka pappi lausui kuvasivat täydellisesti Edwardia ja Bellaa. En voinut olla miettimättä löytäisinkö minä koskaan mitään samanlaista. Hetken huumaa ehkä, muttei mitään muuta.
Harhauduin hetkeksi kuulemasta ja huomasin Emmettin hymyilevän minulle. Hymyilin takaisin ja hankin huomioni takaisin, mutta tunnen jonkun tuijottavan minua. Vastustan kiusausta kääntyä ja katsoa kuka se oikein on, koska kaiken järjen mukaan kukaan ei katsoisi minua tälläisessa tilaisuudessa.
Uteliaisuus vei kuitenkin lopulta voiton ja käännyin hiljaa katsomaan kuka minua oikein tuijotti. Katseeni harhaili hetken ihmisten keskellä, kunnes huomasin hänet. Rosen mystisen seuralaisen, "Jazzin."
Juuri minun tuuria, se mitä tulisesti yritin unohtaa ilmestyi yhtäkkiä muistuttamaan itsestään. Cowboy tuijotti minua häpeättömän avoimesti outo ilme kasvoillaan. En tajunnut miksi, koska hänhän se jätti minut, enkä minä häntä. Yö tulvi muistiini, enkä saanut sitä muuttumaan uneksi, vaikka kuinka olisin halunnut. Minä en tavallisesti tehnyt mitään sen tyylistä.
Ajatukseni olivat hetkessä sekaisin. Minä vain tuijotin Cowboyta ja hän tuijotti minua. Hän oli leikkauttanut hiuksensa lyhyiksi, mikä sai minut haluamaan pyöritellä sormiani niissä. Ravistin hetken päätäni, yrittäen unohtaa sellaiset ajatukset. Cowboy ei kuulunut minulle, hän oli Rosen seuralainen ja sellaisena pysyikin, enkä ollut antanut hänelle edes anteeksi. Käänsin huomioni päättäväisesti takaisin vihkimiseen, joka oli jo loppusuoralla.
Sen päätyttyä Bella ja Edward lähtivät ensimmäisinä ulos ja juhlakansa seurasi heidän perässään. Oli kättelyiden vuoro, mutta minun piti varmistaa pari asiaa keittiöstä, joten lähdin toiseen suuntaan kuin kaikki muut. Näin Rosen ja Cowboyn väkijoukon keskellä, he pitivät toisiaan kädestä. Käänsin nopeasti pääni pois ja keskitin ajatukset häihin.
Keittiössä oli kaikki hyvin, mutta viivyttelin siellä silti. Katselin ikkunasta, kun vieraat hiljalleen valuivat paikoilleen ja juttelivat keskenään. Astuin ulos vasta, kun olin varmasti varma, että pystyin kohtaamaan Cowboyn.
He istuivat jo pöydässämme, kukaan ei puhunut mitään tuijottelivat sinne tänne. Tajusin kuinka Rosen näkeminen voisi oikeasti vaikuttaa Emmettiin, joka oli ollut häneen ihastunut ala-asteen ensimmäiseltä luokalta asti, mutta ei ollut koskaan tuonut esille tunteita. Minä ja Bellakin olimme huomanneet ne vasta Rosen lähdön jälkeen, kun Emmett yhtäkkiä oli muuttunut synkäksi, eikä lähtenyt meidän kanssamme mihinkään. Se oli pelottavaa aikaa, ja mietin tosissani miten nyt kävisi.
Emmett nosti katseensa minua kohti ja huusi silmillään apua. Ilmeisesti tilanne oli jatkunut hänen mielestään liian pitkään.
"Hei!" tulin pöydän luo ja Emmett nousi antamaan minulle tuolin, jolle istuutua.
"Alice!" Rose huudahti ilahtuneena. "Saanko esitellä sinulle Jazzin?"
"Jazz" yskäisi ja Rose katsoi häntä kummastuneena.
"Anteeksi, Jasperin", Rose muljautti silmiään. Ojensin käteni Jasperille ja leikin, etten ollut koskaan tavannut häntä. Hän ryhtyi leikkiin mukaan ja kohdatessani hänen silmänsä niissä oli ärtymystä.
"Alice", me ravistelimme käsiämme. Tunsin sähköiskun kaltaisen kipinän, joka levisi koko ruumiiseemme. En olisi halunnut päästää irti, mutta Rose ja Emmett katsoivat meitä ihmeissään. Päästimme irti ja pöytämme vajosi epämiellyttävään hiljaisuuteen. Toiset pöydät puhuivat niitä näitä Edwardin ja Bellan kuherrellessa omissa oloissaan.
Minä ja Emmett pidimme puheemme, jonka jälkeen istuimme takaisin ja vajosimme hiljaisuuteen. Tanssin alkaessa Jasper katosi jonnekkin ja Rosalie sai monta hakijaa. Emmett katsoi minua kysyvästi ja minä suostuin.

Tanssimme hiljaisuuden vallitessa välillämme, kumpikaan ei oikein osannut sanoa mitään. Minä mietin mitä mietin ja Emmett mietti Rosea, joka tanssi vieressämme uskomattoman sulokkaasti. Paha oloni iski jälleen, mutta sinnittelin kappaleen loppuun asti, ennen kuin ryntäsin sisälle. Emmett jäi katsomaan sanattomana perääni.
Ehdin vessaan asti ennen kuin oksensin taas. Tänään ei todellakaan ollut minun päiväni. Jostain minulle iski halu vain käpertyä sänkyyni nukkumaan, mutta tiesin, etten voinut tehdä sitä. Kokosin itseni ja siistin pahimmat epäkohdat, sekä kurlasin suuni vedellä.
Olin menossa jo takaisin ulos, kun näin kirjaston oven olevan kutsuvasti raollaan. Ei kukaan pahastuisi, jos kaaso olisi hetken aikaa poissa. Olisin voinut käpertyä yhteen kirjaston mukavista nojatuoleista ja lukea jonkun sopivan kirjan. Astuin sisään ja suljin oven perässäni. Hengitin keuhkoihini vanhojen kirjojen hajua. Suljin silmäni ja istahdin lähimmälle tuolille. Olin täysin rauhallinen.
Joku tuijotti minua, tunsin sen. Kuulin sivun kääntyvän, ja tajusin, etten ollut huoneessa yksin. Avasin silmäni.
"Päivää", Cowboy tuijotti minua täysin käsittämätön ilme kasvoillaan. En vastannut hänelle mitään. "Pixie?"
"Mitä sinä täällä teet, Cowboy?" kysyin herttaisesti ja hän kohotti kirjaansa. "Tarkoitan yleensäkin Edwardin ja Bellan häissä."
"Sinä kutsuit Rozin ja minä tulin hänen mukanaan. Yksinkertaista", Cowboy sanoi. Olisin voinut kuunnella hänen ääntään pitkään ja hartaasti. "Miksi sinä et soittanut?"
"Mitä?" olin kummissani. Miksi minun olisi pitänyt soittaa? Hänhän se jätti minut.
"Niin. Minä jätin sinulle numeroni, mutta sinä et missään välissä antanut minulle omaasi", Cowboy katsoi minua kysyvästi. En osannut sanoa mitään. Olin täysin ymmälläni. "Jätin yöpöydällesi lapun, jossa selitin kaiken, etkö saanut sitä?"
Bella! Hän oli tullut asuntooni ja herättänyt minut kompuroimalla yöpöytääni vasten. Lappu oli kai pudonnut sänkyni alle, koska olin heti sen jälkeen ottanut kuukauden loman töistäni ja tullut tänne suunnittelemaan Bellan häitä. Minun oli etsittävä Bella, en pystynyt ajattelemaan muuta. Minun unohtamisyritykseni olivat siis hänen syyntänsä.
"Anteeksi, minun täytyy mennä", sain sanotuksiksi. Poistuin kirjastosta, enkä katsonut lähtikö Cowboy perääni. Minun oli etsittävä Bella.