Gilbert hymähti itsekseen katsellessaan pikkuveljeään istumassa yksin nurkkapöydässä tuoppi olutta edessään. Ludwigin katse oli naulattuna tanssilattialla hyörivään italialaiseen. Feliciano pyöri ja jutteli moneen suuntaan, vallaton hymy ruskettuneilla kasvoillaan ja sormuksin täytetyt sormet viinilasin ympärillä. Ludwig seurasi tarkasti miehen liikkeitä tämän kääntäessä päätään kuullakseen keskustelukumppaninsa sanat paremmin, heilauttaen samalla ruskeita kiharoitaan.

Gilbert päivitteli mielessään pikkuveljensä saamattomuutta, sillä olihan se ilmiselvää, että pieni italialainen oli sekoittanut Ludwigin pasmat lopullisesti. Gilbert muisti elävästi sen päivän, kun heidän isoisänsä Aldric oli saapunut kotiin mukanaan kaksi italialaista poikaa. Pojat olivat olleet tuolloin 16-vuotiaita pilalle hemmoteltuja kakaroita, joiden kasvatuksessa Romulus Vargas oli ollut ehkä turhan lempeä. Temperamenttisten italialaisten itkuisat riidat ja ainainen huuto olivat tuoneet väriä saksalaisten elämään, mullistaen heidän harmaan arkensa. Kankea ja vanha Aldric oli ollut monta kertaa sydänkohtauksen partaalla italialaisten takia, sillä etenkin Lovino osasi halutessaan olla hyvinkin hankala ja pojan tulinen luonne oli monta kertaa testannut Aldricin kärsivällisyyttä. Ajan myötä pojat olivat onneksi sopeutuneet saksalaisten kanssa elämiseen, Feliciano hieman nopeammin kuin kaksoisveljensä. Miellyttävä ja eloisa Feliciano oli samantien kiintynyt Ludwigiin, joka oli aluksi hieman hämmillään italialaisen tarrautumisesta häneen. Ludwig oli kuitenkin ottanut nopeasti asiakseen pitää huolta hajamielisestä ja joka paikkaan rönsyilevästä Felicianosta. Gilbert vain toivoi, että joskus Ludwig yrittäisi pitää hauskaa Felicianon kanssa, eikä vain katsella Felicianon pitävän hauskaa muiden kanssa. Hänen veljensä oli niin jähmeä, että käyttäytyi nuoresta iästään huolimatta kuin vanha mies.

Gilbert havahtui tilanteen koomisuuteen. Mitä hän teki vakoilemassa ja analysoimassa veljensä säälittävää rakkauselämää? Hän naurahti itselleen, ja päätti lähteä kohti ravintolan puolta. Vaikka Gilbert oli nuori mies, vasta 25 vuoden ikäinen, niin monien vuosien runsas ja railakas juhliminen oli hieman heikentänyt hänen sietokykyään teknomusiikkia ja neonvärisiä diskovaloja kohtaan. Ei sillä, että hän sitä kellekään tietenkään myöntäisi, mutta hän kaipasi pois musiikin pauhusta ravintolan puolelle. Albiino riisui aurinkolasinsa, jotka suojasivat hänen herkkää näköään, ja tunki ne povitaskuunsa. Hän loi viimeisen katseen veljeensä, jonka huulilla kareili pieni hymy hänen kuunnellessaan innokkaan italialaisen höpötystä.

Gilbert huokaisi helpotuksesta päästessään ravintolan himmeään valotukseen. Ravintolan puolella puhe oli hiljaisempaa ja hillitympää, musiikki kaunista pianomusiikkia ja huone oli täynnä vanhoja rikollisen maailman konnia rupattelemassa toisilleen niin bisneksestä kuin huvista. Gilbert huomasi isoisänsä istumassa yksin muhkeassa nojatuolissa, tuijotellen mietteliäästi edessään lepattavaa kynttilänvaloa. Gilbert ei ollut kuitenkaan tullut ravintolan puolelle etsimään isoisäänsä, vaan hänellä oli muuta mielessään. Niinpä hän pälyili ympärilleen, kunnes löysi etsimänsä. Tätä hän oli odottanut koko illan ja päivän.

Hän käveli itsevarmasti kohti kohdettaan, tyytyväinen hymy huulillaan. Hän sukaisi valkeita hiuksiaan siistimmin ja suoristi ryhtinsä.
"Gil, täällähän sinä!"
Gilbert huokaisi pettyneenä kuullessaan espanjalaisystävänsä pirteän äänen, mutta kääntyi silti ympäri leveä virne huulillaan.
"Toni, miksi et ole suojelemassa italialaista ystävääsi?" Hän ivaili ystävälliseen sävyyn. Antonio naurahti hieman ja rapsutti kiusaantuneesti niskaansa.
"Lovi oli hieman äkäisellä tuulella, joten hän karkasi ottamaan happea", Antonio selitti.
"Ja sinä päästit hänet menemään?" Gilbert kysyi epäuskoisesti. Antonio oli yleensä hieman suojelevainen nuoren italialaisen suhteen, peläten tämän joutuvan rikollisten ja perverssien käsiin. Oli epätavallista, että hän oli antanut Lovinon mennä itsekseen rauhoittumaan.
"No, miksipä ei tällä kertaa. Hän tulee kyllä pian takaisin", Antonio vakuutteli. Gilbert näki kuitenkin huolen tämän vihreiden silmien syvyyksissä.
"En luottaisi siihen kakaraan hetkeäkään, ei hän osaa pitää itsestään huolta. Minä en sitten suostu kostamaan sen vittupään kuoleman puolesta."
"Kyllä Antonio tuntee Lovinon, älä huoli Gillie", Francis ilmaantui Gilbertin selän takaa omahyväinen hymy kasvoillaan. Gilbert mulkaisi ranskalaista. Eivätkö hänen ystävänsä keksineet yhtään parempaa aikaa keskustella?
"Niin, Gilbert. Luottaisit minuun", Antonio murahti ja tuijotti Gilbertiä mustunut katse silmissään. Francis tiesi molempien miesten olevan itsepäisiä jääriä, joten hän katsoi parhaaksi vaihtaa aihetta. Gilbert ja Antonio olivat molemmat intohimoisia tappelijoita, ja Francis oli joutunut liian monta kertaa todistamaan heidän välisiä otteluitaan.
"Hmm, Gilbert, miksi näytät niin pettyneeltä meidän seurassamme? Oliko sinulla parempia suunnitelmia?"
Välillä Gilbert vihasi parhaita ystäviään, Antonion jääräpäisyyttä ja Francisin kirottua tarkkasilmäisyyttä. Hän loi ärtyneen katseen ranskalaismieheen, jonka siniset silmät välkkyivät ilkikurisesti, eikä vastannut mitään. Albiinon haluttomuus vastata vain lisäsi Francisin uteliaisuutta.
"Kuka on tämä onneton sielu, joka on joutunut sinun silmätikuksesi?" Francis kiusoitteli, mutta Gilbertiä ei naurattanut.
"Niin, Gil. Kuka hän on?" Antonio liittyi mukaan Francisin juoneen. Hän oli vielä hiukan katkera Gilbertin aikaisemmasta hiillostuksesta, mutta tunsi raivonsa laantuvan uteliaisuuden takia. Antonio oli tunnettu tulisuudestaan, mutta hän ei onneksi ollut kovinkaan pitkävihainen ja antoi nopeasti anteeksi.
"Äsh, mistä te saatte näitä juttuja päähänne?" Gilbert tyytyi tuhahtamaan, koittaen virnuillen peittää kiinnijäämistään. Hän yritti pälyillä kohdettaan, jota ei kuitenkaan näkynyt enää.

….

Francis jäi viimeisten joukkoon kasinolle. Italialaiset olivat poistuneet aikoja sitten Antonion ja saksalaisten kera, eikä kasinolla norkunut enää kuin muutama humalainen ja osa vanhimmista rikollispomoista. Kasinon tunnelma oli yhtä alhainen kuin Francisin mieliala, jota ajatus kotona odottavasta kylmästä ja yksinäinestä sängystä ei nostanut. Francis huokaisi, tuijottaen viinilasinsa pohjaa. Hän oli työskennellyt muutaman vuoden ajan Aldrich Beilschmidtille, hoitaen sekalaisia tehtäviä. Hän oli kiitollinen tälle asemastaan ja ansaitsemistaan tuloista, luonnollisesti, mutta aika ajoin hän antoi itsensä muistella hartaasti rikollisuransa alkutaipaletta ja teinivuosiensa rikoskumppania Arthuria.

"Arthur, oletko varma tästä?"
"Näytänkö minä typerykseltä? Totta kai olen varma tästä."
Kaksi nuorta teinipoikaa kuiskivat toisilleen kaupungin yössä korukauppa Margalitan edessä. Kello läheni aamuneljää, ja kaupunki tuntui olevan kohmeisessa unessa. Toinen pojista tiirikoi keskittyneesti ovea kieli keskellä suuta. Pojan vieressä seisoi toinen poika hermostuneen oloisena, vaihtaen painoaan jalalta toiselle. Hetken kuluttua oven lukko naksahti ja ovea tiirikoinut poika hymähti voitonriemuisesti.
"Mitä minä sanoin, Frannie?"
Frannieksi kutsuttu poika hymähti ja veti mustat hansikkaat käteensä. Hän ja toinen poika loivat toisiinsa pitkän katseen ja hymyilivät ylpeinä itsestään. Heidän ensimmäinen murtonsa.
"Olit oikeassa, epäilin sinua turhaan", Francis totesi ja sipaisi hellästi ystävänsä kättä, katsellen ihastellen helmiä ja jalokiviä samettipedeillään.
"Niin tasan tarkkaan epäilitkin, sammakko", Arthur tuhahti tuohtuneena, mutta vastasi eleeseen samalla hellyydellä.

Francis tunsi katkeransuloisen nostalgian valtaavan itsensä ja pyöräytti vaistomaisesti sormessaan komeilevaa helmisormusta. Liian monina iltoina vastaavanlaiset muistot valtasivat hänen mielensä, muistuttaen menetetystä ajasta. Vaikka hänellä oli nyt kaikki tarvitsemansa, oma asunto ja rahaa, niin aina välillä hän toivoi pystyvänsä palaamaan ajassa taaksepäin. Takaisin niihin huurteisiin öihin, kun hän ja englantilaispoika istuivat sen erään huoltoaseman katolla, pohtien tulevaa halvat viinipullot käsissään, haaveillen rikkauksista. Kaksi poikaa kaupungin huonoista osista, tavoitellen parempaa elämää. Tavoitellen luksusta ja ylellisyyttä, joka oli heille niin vierasta.

Hän havahtui muistelmistaan kasinon vartija tökkäistessä häntä olkapäähän.
"Aika lähteä kotiin?"
"Anteeksi, en huomannut ajan kulkua", Francis selitti ja työnsi viinilasinsa syrjään. Niin, aika lähteä kotiin.
Ulkoilman raikkaus tuntui epätodelliselta hänen lievässä humalatilassaan. Kylmä tuuli riepoitteli hänen vaaleita kiharoitaan ja viileä ilma tuntui selkäpiissä asti. Kaupungin unisuus toi kipeitä muistoja hänen mieleensä. Sellaisia muistoja, jotka hän halusi työntää pois mielestään.

Hän hapuili avaintaan taskustaan ja käänsi vapisevin käsin avainta lukossa. Häntä odottava asunto oli ylellinen, mutta tyhjä. Kun Francis kaatui sänkyynsä, mieli täynnä kipeitä muistoja, joita hallitsivat myrkynvihreät silmät, hän antoi muistojen jälleen kerran vallata itsensä ja kyynelten valua poskiaan pitkin. Mitä iloa ylellisyydestä oli, jos sitä ei pystynyt jakamaan kenenkään kanssa?