Seuraavana päivänä Marco suuntasi aikaisin kaupungille. Remora oli ehkä suuri paikka, mutta kyllä aina nyt yksi hullunkurisen näköinen tyttö sen sokkeloisilta kujilta löytyi.
Rosvoruhtinatar? Mikä ihmeen nimi sekin on? Kuulostaa pahaiselta katuryöväriltä... Mikä hän kyllä onkin meinaan, Marco mietti hiljaa mielessään. Hän kierteli ympäri kaupunkia, etenkin niillä paikoin missä eilinen episodi oli sattunut, mutta varas ei palannut rikospaikalleen. Seuraava päivä kului samaan tahtiin, hän näki kyllä pari sen näköistä lasta, jotka saattaisivat tietää Rosvoruhtinattaresta jotain, mutta he katosivat ennen kuin Marco ehti edes ajatella asiaa sen pidemmälle. Vasta kolmantena päivän hänellä tärppäsi. Lyhyt kaapuun pukeutunut hahmo lähestyi lihakojua ja seisoi sen vierellä aivan hiljaa, tutkiskellen tarjontaa. Sitten hän tarrasi suurimpaan paistiin, jonka vain sai mahdutettua syliinsä ja lähti pinkomaan karkuun. Kaavun huppu lennähti pois ja paljasti räjähtäneen sinisen nutturan.
"Varas! Ottakaa Rosvoruhtinatar kiinni!" lihakauppias karjui hädissään. Marco teki työtä käskettyä ja säntäsi tytön perään. Tämä puikkelehti vikkelästi väkijoukon läpi, vielä nopeammin ja taitavammin kuin rahapussin varastanut poika. Takaa-ajo jatkui pienelle kujalle ja siitä katolle. Marcon kiivetessä katonreunan yli tyttö oli jo hyvän matkaa edellä. Tapojensa vastaisesti Marco päätti hiukan bluffata; hän käytti pirunmarja voimiaan ja lennähti tytön luokse. Eripariset silmät välähtivät Marcon kynsien lähestyessä, mutta sitten tyttö loikkasi kapealle kujalle, josta mahtui kulkemaan hädin tuskin yksi ihminen. Marco laskeutui katon reunalle ja ihmishahmoonsa palanneena hänkin pudottautui kujalle. Tyttö oli kuitenkin jo hävinnyt.
Ei nyt! Näin lähellä meinaan... Hän ei ole voinut ehtiä kauaksi. On kai vain pakko etsiä.
Marco nousi ylös ja lähti kävelemään päämäärättömästi toiseen suuntaan kujaa. Kaupunginosa oli selvästi vaihtunut; täyteensä ahdetut myyntikojut, hyvin pukeutuneet ihmiset ja kaupungin yleinen hälinä puuttuivat. Mosaiikitkin olivat erilaisia, vanhoja ja vähän rupsahtaneita, osasta ei saanut enää mitään selvääkään. Pistävä ja makea jätteen ja eritteiden löyhkä tulvi Marcon nenään. Pari lasta juoksi hänen edestään ja katosi roskaläjien taakse. Marco kuului puhetta samalta suunnalta ja lähti seuraamaan lapsia. Monien hankalien kulkureittien jälkeen lapset tupsahtivat hivenen raunioituneen talon luokse, jota joka suunnalta piirittivät korkeat roskaläjät. Marco kiipesi varovasti yhden päälle ja jäi seuraamaan mitä alhaalla tapahtui. Rosvoruhtinattaren nimeä kantava tyttö istui jalat ristissä nuotion ääressä ja hänen ympärillään keikkui ainakin kaksikymmentä eri ikäistä lasta, jotka kaikki kärsivällisesti odottivat, kun tyttö paloitteli viemäänsä paistia veitsellään. Pienet palaset työnnettiin tikun nokkiin ja nuotioon kypsentymään. Marco kallisti päätään.
"Olkaa vain kiitollisia pennut; tällä kertaa oli käydä köpelösti", tyttö sanoi vakavana. Pienimmät lapsista katsoivat häntä kauhuissaan. Punatukkainen poika virnisti niin, että pari puuttuvaa hammasta näkyivät.
"Mitä tapahtui?" yksi pikkutyttö kysyi. Rosvoruhtinatar hymähti ja leikkasi viimeisen palan itselleen; se oli kaikkein pienin.
"No jaa, alku meni ihan hyvin, mutta lopussa vähän takkusi... Ei sen ihmeempää..." tyttö naukui venytellen.
"Kerro!" punapää poika huudahti.
"Enpä tiedä, ei se nyt niin ihmeellistä ollut..." tyttö nautiskeli tilanteesta.
"Kerro, kerro, kerro!" lapset huusivat jo kuorossa. Tyttö hymähti ja nappasi pienen kepin maasta.
"No. Mä sain paistin siltä itsekin siankyljykseltä näyttävältä kauppiaalta kuten aina ennenkin..." tyttö alkoi kertoa pullistaen poskensa isoiksi kuten lihakauppiaalla. Lapset nauroivat.
"Kaikki sujui niin kuin pitikin, kauppias huusi merivoimia ja maailmanhallitusta apuun; 'Ottakaa kiinni tuo kaupungin riivaaja! Tehkää siitä hakkelusta!'... Niin se mies karjui. Mutta ikävä kyllä..." tyttö piti pienen tauon. Lapset vetivät henkeä. Tyttö piteli keppiään kuin pyssyä.
"Lauma merivoimien sotilaita oli kuin olikin juuri sopivasti partioimassa!" tyttö huudahti ja ampui pari kuviteltua laukausta kepillä, "Ne kohottivat pyssynsä ja ampuivat mua, mutta eksytin ne välittömästi; kuvittelivatko ne todella saavansa Rosvoruhtinattaren kiinni?" tyttö nauroi. Lapsetkin nauroivat ja kuvittelivat mielissään tilannetta. Samassa tyttö vakavoitui.
"Mutta... Sitten kun olin päässyt yhdestä vihulaisesta eroon toinen iski heti kimppuun!" hän levitti kätensä ja osoitti yhtä pojista, sitä samaa, joka oli varastanut rahat.
"Se Rigeliä kovistellut ananaspää tuli vaatimaan revanssia! Ei kai kestänyt ottaa kuonoonsa tytöltä..." tyttö naurahti muistolle. Marco kiristeli nyrkkejään.
"Mitä tapahtui?" yksi pikkutyttö kysyi silmät suurina.
"Sama vanha tumpelo se oli edelleen", tyttö heilautti vähättelevästi kättään, "Olin jo kaukana, ennen kuin se edes pääsi katolle."
Lapset huokaisivat helpotuksesta.
"Mutta yhtäkkiä..." tyttö ei jatkanut. Kaikki odottivat hiljaa.
"Niin?" yksi pojista uskaltautui lopulta kysymään.
"Kyaaaa!" tyttö karjui ja syöksähti ylös kädet kohollaan. Lapset säikähtivät ja kyyristyivät.
"Se kaveri olikin pirunmarjatyyppi! Faunatyypin marja, sen verran mä pystyin päättelemään niistä valtavista kynsistä jotka ilmestyivät silmäkulmaani", tyttö selitti silmät selällään.
"Kuinka isot ne kynnet olivat?" Rigeliksi kutsuttu poika kysyi.
"Niin valtavat ja niin terävät, että niillä seivästäisi pikkulapsen tai kaksi yhdellä kertaa", tyttö iski kätensä yhteen tehostaakseen sanojaan. Lapset odottivat jatkoa henkeään pidätellen.
"Kuolit sä?" joukon kaikkein pienin poika kysyi. Tyttö hymähti ja väläytti kissamaisen virnistyksen.
"No en tietenkään! Nöyryytin kaveria oikein kunnolla; annoin sen uskoa, että se saa mut kiinni ja sitten hyppäsin yhdelle kujalle. Sinnepä jäi lentelemään typertyneenä, kunnes raivossaan törmäsi seinään!" tyttö huudahti ja hyppäsi tynnyrin päälle kohottaen metalliputkensa ilmaan, "Sanokaahan, kuka on Remoran kingi?"
"Asalina!" lapset huusivat kuorossa.
"Mitä? Ei kuulu..."
"Asalina!" lapset huusivat uudestaan ja joku nousi jo oikein seisomaan.
"Siis kuka?!" tyttö huusi yllyttäen.
"No sä tietty Asalina!" Rigel huusi ja nauroi. Tyttö, Rosvoruhtinatar, ilmeisesti oikealta nimeltään Asalina, nauroi ja ulvaisi villisti kohti tummaa taivasta ja siellä kuumottavaa kuuta. Marco virnisti tahtomattaankin. Tarina oli kyllä liioiteltu ja vääristelty, mutta siitä huolimatta hyvä. Marco katseli kuinka Asalina pörrötti Rigelin päätä ja mietti, milloin hänelle itselleen oli viimeksi kerrottu samalla lailla tarinoita. Siitä oli hyvin kauan. Katselleessaan resuista lapsijoukkoa, joka pyöri ja hyöri Asalinan ympärillä, hänen kostonhimonsa laantui. Tyttö oli vain puolustanut omiaan, siinä kaikki. Marco lähti hitaasti peruuttamaan tulosuuntaansa, mutta ei huomannut pientä peltipurkkia. Se kierähti pois paikoiltaan ja putosi kolisten vasten hiukan isompaa purkkia, joka myöskin lähti kierimään alas ja rysähti maahan inhottavan kovalla äänellä. Kaikki liike roskaläjien keskellä lakkasi. Asalina veti hampaansa irveen ja kuulosteli kuin kissa. Sitten hän syöksähti käsittämättömällä nopeudella suoraan kohti Marcon piilopaikkaa. Marco hyppäsi jaloilleen ja otti muutamalla hypyllä etäisyyttä sähisevään tyttöön.
"Kuinka hemmetissä sä tänne löysit?" Asalina ärisi selkä kyyryssä. Lapset tungeskelivat hänen taakseen ja etsivät käsiinsä kaikkea, millä voisi lyödä. Marco nosti kätensä rauhoittelevasti pystyyn.
"Minä en tahdo mitään pahaa meinaan", hän yritti epätoivoisesti. Tyttö hyökkäsi kohti, mutta Marco oli valmiina; hän sieppasi kiinni metalliputkesta ja heitti sen käyttäjineen päivineen olkansa yli. Tyttö äyskähti, mutta onnistui kääntämään itsensä jaloilleen ennen osumistaan maahan. Aivan kuten kissa.
"No jopas. Sähän olet kehittynyt", hän sanoi ja nuolaisi huuliaan.
"Tai sitten en vain näyttänyt kaikkia voimiani viime kerralla", Marco mutisi.
Alkoi omituinen tanssi kahden tappelijan välillä; molemmat iskivät, väistivät, ottivat iskuja vastaan ja taas iskivät. Tanssi jatkui kujalta toiselle, nousi katolle ja laskeutui maan tasoon. Lapset olivat jo pudonneet vauhdista, kun Marco ja Asalina lopulta pysähtyivät hetkeksi. Kuu loisti meren yllä, kun he seisoivat korkean, jo osittain raunioituneen talon katolla.
Melkoinen tyyppi meinaan... Ei omaa liiemmälti auraa, mutta osaa kyllä käyttää sitä hyödykseen... Lisäksi liikkeet ovat nopeat ja ketterät, hän pitää etäisyyttä ja välttää käsikähmää.
Helvetti! Kuka toi tyyppi oikein on?! Hyökkään kuinka nopeasti ja yllättävästi tahansa, sen onnistuu aina väistää tai torjua... Eikä se ole vielä edes käyttänyt pirunmarjavoimiaan.
"Mikä ihme..." molemmat heilauttivat jalkaansa, "...sinä oikein olet?!" Jalat osuivat yhteen ja laittoivat molemmat menettämään tasapainonsa. Marco kierähti kyljelleen ja Asalina heitti itsensä kärrynpyörällä aivan katon reunalle. Kuului risahdus, kun hapertunut laudoitus antoi periksi tytön olemattoman painon alla ja Asalina putosi kirkuen sisälle taloon. Marco kiepsahti kattoon tulleelle aukolle ja pudottautui sisään. Asalina makasi jalkaansa pidellen hajonneiden laatikoiden päällä ja kirosi hiljaa. Marco tuli varovasti lähemmäs.
"Jos aiot tappaa mut, tee se äkkiä", tyttö sihahti ja yritti liikkua.
"En minä sinua ole tappamassa meinaan", Marco kyykistyi tytön silmien tasolle, "Sinä olet siis Asalina?"
"Sulle mä olen Rosvoruhtinatar", tyttö ärähti.
"Ihan miten vain. Jalkasi on loukkaantunut meinaan. Tarvitsetko apua?" Marco kysyi ojentaen kätensä. Asalina huitaisi sen pois.
"Mä en ota apua vastaan vihollisilta. Pärjään kyllä itsekin", hän murahti ja könysi irvistellen toisen polvensa varaan. Siitä huolimatta, että hän otti tukea metalliputkestaan, hän lysähti välittömästi takaisin istumaan pidellen tiukasti toista nilkkaansa. Marco antoi hänen yrittää muutaman kerran.
"Jospa minä kuitenkin autan..."
"Hei!" tyttö älähti, "Päästä irti!"
Marco nosti rimpuilevan Asalinan kevyesti reppuselkäänsä ja väänsi metalliputken tämän kädestä. Asalina sähisi, sylki ja hakkasi Marcon selkää ja päätä pienillä nyrkeillään. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään vaikutusta, joten eripurainen kaksikko lipui ulos Remoran viileään yöhön. Marco muisteli heidän tulosuuntaansa ja lähti päättäväisesti siihen suuntaan kävelemään. Asalina protestoi kiivaasti, hän repi Marcon hiuksia, potki hänen reittään terveellä jalallaan ja jopa puri häntä olkapäähän. Siitä huolimatta Valkoparran ensimmäisen osaston päällikkö ei irrottanut otettaan. Lopulta, mitä lähemmäs lähtöpaikkaansa he tulivat, sitä rauhallisemmaksi Asalina muuttui. Lopulta hän ei enää edes rimpuillut vastaan, kun Marco korjasi hänen asentoaan.
"Minkä takia sä autat mua?" Asalina kysyi. Marco kohautti olkiaan.
"Olet pohjimmiltasi hyvä tyyppi meinaan, siksi kai...", hän mutisi, "ja sitä paitsi ne pennut kaipaavat sinua kotiin, vai kuinka?"
"No joo, "Asalina hymähti, "Me ollaan vähän niin kuin perhettä. Mä olen kai jokin äidin, isosiskon ja pomon sekoitus, en mä tiedä... Äh, et sä taida tajuta..."
"Tajuan itse asiassa oikein hyvin. Minunkin perheeni on meinaan samanlainen; kukaan ei ole verisukua keskenään, mutta olemme silti kaikki yhtä perhettä. Meillä on jopa isä."
"Oikeasti? No, meillä ei ole isää, mutta isoisä kyllä on. Yks vanha ukko laitakaupungilta pitää myös pennuista huolta. Itse asiassa se huolehti mustakin, silloin kun mä olin pentu. Mä suoraan sanottuna uskon siihen, että itse muodostetut perheet pysyvät paremmin kasassa kuin veren yhdistämät. Oikeastaan se on mun mielestä niin, että..."
Marco kuunteli tytön puhetta ja hymyili hiljaa. Äsken Asalina oli pitänyt häntä pahimpana vihollisena, mutta nyt hän jutteli jo kuin pitkäaikaiselle ystävälle. Matka taittui hitaasti kohti rauniotaloa. Juuri kun he olivat kävelemässä roskaläjien läpi kohti vielä hiillostuvaa nuotiota, Marco sai peltipurkin päähänsä.
"Anna meidän pomon olla!" kuului uhmakas huuto jostain roskien seasta.
"Niin, tai muuten tulee turpaan!" hiukan epävarmempi ääni jatkoi. Parikymmentä lasta piiritti heidät ja osoitteli Marcoa uhkaavasti erilaisilla aseillaan; rikottuja pulloja, pieniä metalliputkia, laudankappaleita, kivenmurikoita ja kaikkea muuta roinaa. Pelko paistoi kuitenkin heidän silmistään niin voimakkaana, että Marcon teki melkein pahaa katsoa.
Olenko minä todella noin pelottava meinaan?
"No niin, rauhoitutaanpa nyt... Ensinnäkin, ananaspää osoittautui yllättävän hyväksi tyypiksi. Toiseksi se on sen verran hyvä tappelemaan, ettei teillä ole mitään saumaa voittaa", Asalina sanoi, "ohjatkaapa se sisälle, mulla on nilkka paskana..."
Lapset kuiskivat kiivaasti keskenään, mutta tekivät työtä käskettyä. Marco ohjattiin rispaantuneen oviverhon läpi sisälle rauniotaloon. Sisältä päin se oli olosuhteisiin nähden hulppea; katto, joka oli osittain niin kiveä, puuta, kuin kangastakin, lepäsi lukuisten hiukan kärsineiden mosaiikkipilarien ja vahvojen puutukien varassa. Erilaisia sänkyjä oli viritelty sinne tänne, pehmustettuja laatikoita, säkki- ja tyynykasoja, riippukeinuja... Yksi riippukeinu roikkui jopa aivan katonrajassa, lähellä pientä kankaan ja puun väliin jäävää aukkoa, josta näkyi ulos öiselle taivaalle. Marco laski Asalinan yhden laatikon päälle ja kumartui tutkimaan hänen nilkkaansa.
"Ei murtunut, onneksi, pelkkä pahanlaatuinen nyrjähdys meinaan", Marco sanoi katsellessaan sinipunaiseksi muuttunutta nilkkaa, joka oli hiukan turvoksissa. Sitten hän otti liilan takkinsa pois yltään ja sitoi sillä puisen kepin jalan tueksi. Lapset seurasivat toimitusta äänettömästi vierestä.
"Noin. Sen pitäisi parantua parissa päivässä, kunhan et vain rasita sitä liikaa meinaan", Marco nousi seisomaan ja puisteli käsiään. Hänellä oli yhä valkoinen T-paita yllään, joten Valkoparran merkkiä ei näkynyt. Vaivautunut hiljaisuus laskeutui taloon.
"No...Niin...Minä taidankin tästä lähteä meinaan", Marco sanoi ja kääntyi ympäri lähtien kävelemään kohti oviaukkoa, "Törmäillään taas jossain."
"Joo. Törmäillään", Asalina mutisi hiljaa kohottamatta katsettaan. Marco astui ulos yöhön, jossa leijui jätteen ja jo sammuneen hiilloksen haju. Ilman takkia olo oli hiukan kalsea, mutta Marco tunki kädet taskuihinsa ja lähti päättäväisesti kävelemään kohti satamaa.
Moby Dick oli ankkuroitu hieman sivumpaan muista laivoista, pienen niemenkärjen taakse, ettei siihen kiinnitettäisi niin paljon huomiota. Ruokailutilasta kuului kovaa meteliä Marcon kävellessä sen raolla olevan oven ohi. Oli kuitenkin täysin turha toivoa, ettei kukaan huomaisi.
"Marco! Vihdoinkin kotona! Ajateltiin jo lähteä etsimään sinua, mutta siinähän sinä olet!" Vista naurahti ja viittoi toveriaan liittymään seuraan. Marco käveli hiukan vastahakoisesti sisään ja istuutui samaan pöytään Vistan, Acen, Harutan, Thatchin ja Rakuyoon kanssa.
"No niin, antaas kuulua, missä sitä on oikein oltu koko päivä?" Rakuyoo kysyi viekkaasti.
"Ettei vaan tavernatyttöjen kanssa, häh?" Thatch pukkasi toveriaan nauraen kylkeen. Marco mutisi jotain epämääräistä.
"Minne sä olet muuten takkisi jättänyt?" Ace kysyi suu täynnä ruokaa. Muutkin piraatit tajusivat saman asian; Marco ei ikinä luopunut liilasta takistaan, ei vaikka mikä olisi.
"Älä sure Marco, me voidaan käydä etsimässä sitä huomenna tavernoista!" Haruta naurahti. Marco mutisi nopeasti menevänsä nukkumaan ja häipyi sitten omaan hyttiinsä. Kelmeä kuu loi valoaan ikkunasta suoraan Marcon kasvoihin, kun hän heittäytyi puuskahtaen makaamaan sängylleen.
Raivostuttavaa , kun kaikki kiusoittelevat tuollaisilla asioilla meinaan... En minä edes pidä mistään tyhjäpäisistä tavernatytöistä... Asalina, hänessä on särmää, se täytyy myöntää. Hän ei ole ihan kuka tahansa meinaan. Eripariset silmät, sininen tukka, erikoiset vaatteet, pienet, mutta kovat nyrkit...Marco havahtui ajatuksistaan, Siis hetkinen, miksi minä edes ajattelen häntä? Niin, paitani kyllä jäi hänelle meinaan, mutta... Ei sitä nyt kehtaa mennä takaisinkaan pyytämään. Ostan uuden jostain.
Marco käänsi kylkeään ja yritti nukkua. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Lopulta, vasta kun kaikki äänet laivassa olivat hiljenneet, Marco sai unenpäästä kiinni ja vaikka hän ei sitä aamulla enää muistanutkaan, hän näki unta räiskyvästä tytöstä, joka kantoi metalliputkea mukanaan.
Huom. Niitä, joita kankea rakkaushöttö ällöttää, kehotan lopettamaan lukemisen tähän lukuun.