VAROITUSVAROITUSVAROITUS! Tässä luvussa nähdään luultavasti koko ficin raa'in kohta. Älkää syyttäkö minua jos näette painajasia... (Itse nimittäi näin!) Tämä lukun on K15. Sisältää edelleen sitä (perhe)väkivaltaa sekä yhden hahmon kuoleman.

Tässä luvussa esiintyvät Ivanin ja Yaon lisäksi Ivanin siskot, Natalia/Valko-Venäjä ja Katyusha/Ukraina.

Ivan nosti postipinkan laatikosta. Aina samaa. Laskuja, mainoksia, lisää laskuja... Ja kirje.

Puna lehahti Ivanin kylmille kasvoille. Hän tiputti muut postit kuraiseen maahan ja juoksi sisälle kallisarvoisen kirjeen kanssa.

Siinä ei ollut mitää erityistä. Tavallinen, valkoinen kirjekuori, tavallinen maisemapostimerkki... Mutta kirje oli leimattu Kiinassa. Ja Ivanin nimi oli kirjoitettu käsialalla jonka mies tunnistaisi missä vain. Yao. Vihdoin. Ivan ei meinannut saada kuorta avattua käsiensä vapinalta. Lopulta hän sai sen repäistyä veitsellä auki.

Sisältä vierähti valokuva ja koneella kirjoitettu lyhyt kirjelappu. Valokuva lennähti pöydälle kuvapuoli alapäin. Ivan ei välittänyt siitä. Hänen täytyi lukea se kirje.

Hän luki sen kolmesti. Mies ei voinut uskoa silmiään.

Kolmannen kerran jälkeen kyyneleet tulvahtivat Ivanin silmiin ja hän repäisi kirjeen kahtia. Hän nosti valokuvan pöydältä vapisevin sormin. Kyllä. Hän se oli. Yao... "Minun Yaoni", Ivan ajatteli. Ei. Se ei voinut olla totta. Mutta kuva ei valehdellut.

Ivan repi kuvan pieneksi silpuksi ja tallasi sen huolellisesti maahan. Samoin hän teki kirjeenpuolikkaille. Lopuksi hän kaivoi kuopan routaiseen maahan ja tiputti palaset sinne.

Se ei auttanut. Kuva välkkyi Ivanin mielessä ja kirjeen lauseet pyörivät päässä lähes tukkien korvat. Hän muistaisi sen ikuisesti.

"Tervehdys, Ivan. Oletko odottanut kirjettä? Typerä kysymys, tietenkin olet. Sinä odotit aina turhuutta. Uskoit minua. Uskoit rakkauteen.

Minä en rakasta sinua. En ole koskaan rakastanut. Et tainnut tajuta että vain pilailin kanssasi? Voi, olit niin helposti uskoteltavissa. Heikko ja typerä.

Olet kenties kuullut juoruja minusta. Ne ovat totta. Minulla on toinen. Ei, ei toinen. Ensimmäinen. Sinä olit vain leikkikalu. Et tiedä kuinka nauroin lapsellisuudellesi. Juuri niin. Olit kuin pieni lapsi kun roikuit minussa.

En voi sanoa edes vihaavani sinua. Minä halveksin sinua. Et ole vihani arvoinen. Et ole kukaan. Olet yksin. Sinulla ei ole ketään.

Toivottavasti vihaat minua. Olisi mielenkiintoista nähdä mitä yrittäisit silloin.

Wang Yao

P.S. Kuvasta näet että tämä kirje on totta. En kerro kuka hän on. Voit pohtia sitä tuhat vuotta muttet arvaa koskaan."

Kirje alkoi yhä uudelleen alusta Ivanin mielessä. Hän kuuli sen Yaon äänellä lausuttuna. Ja kaiken taustalla näkyi valokuva. Kuva jossa Yao suuteli Ivanille tuntematonta nuorukaista.

"Ei...", Ivan vaikersi murtuneena. Hän istui polvillaan lumihangessa pää käsiin haudattuna. "Se ei ole totta..."

"Et ole vihani arvoinen... Et ole kukaan..."

Ivan kohotti kasvonsa taivaalle.

"Minä vihaan sinua, Wang Yao!", hän karjahti.

Taivaalta alkoi hiljalleen leijailla valkeita, puhtaita lumihiutaleita. Ne peittivät mutaisen maan ja Ivanin kaivaman kuopan valkealla hunnullaan. Ivanin tuskaisille kasvoille laskeutuneet hiutaleet sulivat hiljaa ja vierivät poskia pitkin kuin kyyneleet.

Yao makasi kippurassa kotonaan. Hän ei ymmärtänyt. Miksi Ivan oli tehnyt sen? Miksei hän ollut vstannut kirjeisiin?

Yao oli kirjoittanut satoja kirjeitä. Hän oli luovuttanut kaikki tietylle postin työntekijälle, joka oli luvannut huolehtia ne perille. Ivan ei ollut vastannut kertaakaan.

Ja lopulta Yao ei ollu enää kestänyt jatkuvaa hiljaisuutta. Hän oli matkustanut Venäjälle ja juossut ensi töikseen Ivanin talolle...

Yao vetäisi syvään henkeä ennen kuin koputti.

Hän järkyttyi nähdessään oven avaavan Ivanin. Venäläisen silmät verestivät, hiukset roikkuivat likaisina ja leikkaamattomina päästä ja hengitys lemahti vahvalle vodkalle.

"He-hei, Ivan", Yao sanoi hiljaa.

Ivanin silmissä leimahti viha.

"Yao.", hän sanoi kylmästi. Ei mitään muuta. Ei edes tervehdystä...

"Minä...", kiinalainen aloitti kun Ivan tarttui hänen käsivarteensa.

"Tule", tämä sanoi tyynesti ja johdatti Yaon ulos, tyhjälle hiekkakentälle.

"Ivan?", Yao kuiskasi. Hän yritti olla myöntämättä pelkoaan itselleen.

Ivan seisoi selkä Yaoon päin. Nyt hän kääntyi mielipuolinen kiilto silmissään.

Hän puristi kätensä Yaon kaulan ympäri ja kohotti tämän ilmaan. Hitaasti hän alkoi puristaa lujempaa.

Yao potki, rimpuili, raapi ja korahteli muttei päässyt irti ennen kuin Ivan yht' äkkiä irrotti otteensa ja päästi Yaon lysähtämään maahan.

"Sinä teet vielä niin kuin sanon", hän ärähti ja potkaisi Yao kylkeen. Kiinalainen älähti ja sykertyi kerälle. Ivan laskeutui polvilleen Yaon viereen ja iski tätä nyrkillä poskelle.

"Riittääkö?", hän kuiskasi mielipuolisesti hymyillen.

Yao pakotti muiston loppumaan. Jatkon hän oli muistellut läpi jo aiemmin... Hän ei aikonut käydä sitä läpi taas uudelleen.

Miksi niin oli tapahtunut? Mitä Yao oli tehnyt? Mikä oli saanut Ivanin vihaamaan häntä noin?

Pahinta oli, että Yao tunsi Ivanin vihan aina. Se kaiversi reikää hänen sydämeensä, siihn kohtaan joka oli kuulunut Ivanille – ja kuului yhä.

Hän näki vihan jäljet aina kun katsoi itseään. Ivan ei ollut katsonut tarkkaan mihin ruoskansa iski; Yao oli täynnä arpia. Selässä, jaloissa, kyljissä, käsissä, jopa kasvoissa... Yksi selkeä jälki kulki oikean silmän nurkasta posken poikki leukaan saakka. Yao joutui lainaamaan siskonsa meikkejä saadakseen arvet piiloon, ja silti ne tunsi. Arpi kiristi poskea ja esti kunnon hymyilemisen. Vaikka eipä Yaoa ollut juurikaan hymyilyttänyt sen jälkeen.

Miksi? Miten kukaan voitiin pakottaa kärsimään tälläistä tuskaa? Yao halusi kuolla. Mutta hän ei kyennyt tappamaan itseeän. Se olisi vain pako, hän pakenisi tätä kaikkea kuoleman valtakuntaan. Mutta pakeneminen oli heikkoutta.

Varmin tapa päästä hengestään olisi matkustaa uudelleen Ivanin luo.

Yaon teki mieli hymyillä. Ajatus nosti erään muiston esiin. Hän ja Ivan olivat silloin vain kymmenvuotiaita...

"Oletko sinä koskaan halunnut kuolla?", Yao kysyi yllättäen. Hänen silmänsä olivat osuneet lehtiotsikkoon itsemurhaiskusta.

Ivanin ilme synkkeni.

"Olen. Monta kertaa. Kun minun is... Tai siis... Olen toivonut vaikka kuinka usein että voisin tappaa itseni. Mutta en ole onnistunut...", Ivan mutisi enemmänkin itsekseen.

"Ivan", Yao saoi pohtivaan sävyyn, "sovitaanko ettemme koskaan tee kumpikaan itsemurhaa? Jos jompikumpi haluaa kuolla, tapetaan toisemme."

"E-en minä haluan tappaa sinua!", Ivan vastusteli.

"Juuri niin! Voisimme auttaa toisiamme... Eikä tarvitsisi kuolla ennen aikojaan..."

"Hyvä on... Jos lupaat tappaa minut heti jos vain pyydän."

"Jos sinulla on hyvä syy! Sovittu!"

Yao hymyili niin paljon kun arpi antoi myöten. Nyt Ivan tuskin kieltäytyisi tappamasta häntä. Oli oikeastaan ihme että hän oli hengissä viime kohtaamisen jälkeen... Nyt Ivan saisi hoitaa työnsä loppuun. Yao halusi kuolla. Hän näppäili lentoyhtiön numeron ja nosti puhelimen luurin korvalleen.

"Haloo? Haluaisin varata lennon Moskovaan mahdollisimman nopeasti."

Ivan tuijotti tyhjin silmin eteensä. Hän muisteli kurjan elämänsä jokaista hetkeä.

Ensimmäiset neljä vuotta olivat melko tavallisia. Ei erityisiä iloja muttei sen puoleen surujakaan. Tavallista pikkupojan elämää vanhempien ja kahden siskon kanssa.

Ivanin ollessa neljä hänen äitinsä kuoli. Isä sanoi että se oli onnettomuus, mutta äidin kuolemaan liittyi jotakin salaperäistä... Mutta ei Ivan sitä vielä ymmärtänyt. Hän suri yhdessä siskojensa kanssa ja he sitoutuivat toisiinsa. Elämä saattoi jatkua vaikka kuolema oli sen hetkeksi pysäyttänyt.

Kaikki muuttui Ivanin viisivuotissyntymäpäivänä.

Ivan avasi oven varovasti. Hän oli ollut pihassa leikkimässä 3-vuotiaan siskonsa Natalian kanssa.

Jostain kuului läjähdys ja tukahdutettua nyyhkytystä. Toinen läjähdys ja sammaltavaa karjuntaa.

"Natalia, odota tässä", Ivan käski. Hän lähti juoksemaan äänien suuntaan.

Näky oli karmiva. Ivanin isä seisoi huoneen keskellä selvästi humalassa. Hänen silmänsä harittivat, puheesta ei saanut selvää, hän huojui seistessään ja lemahti vahvalle viinalle.

Hänen toisessa kädessään oli puolityhjä viskipullo ja toisessa ruoska.

Kaikkein kamalinta oli se mikä makasi lattialla. Hahmo oli tuskin tunnistettavissa ihmiseksi; niin silvottu ja verinen se oli. Silti Ivan tunnisti tytön heti. Sillä lattialla makaava olento oli pieni tyttö, Ivanin toinen sisko Katyusha.

Tyttö huomasi Ivanin – hän oli yhä tajuissaan.

"И-Ив... Брат..."[I-iv... Veli...], hän yritti sopertaa.

Ivanin isä heilautti ruoskaa uudelleen ties kuinka monetta kertaa. Ruoskan osuessa Katyushan suusta pullahti verta ja hän korahti viimeisen kerran. Pieni tyttö kuoli isänsä ja veljensä jalkojen juureen. Isä aikoi jatkaa pienen ruumiin hakkaamista yhä ja kohotti kätensä.

Ruoska osui. Mutta ei Katyushan rääkättyyn ruumiiseen. Se osui Ivaniin, joka oli rynnännyt kuolleen siskonsa suojaksi. Iskun voima sai kyyneleet kihoamaan pojan silmiin.

"Иван?"[Ivan?], hänen isänsä kysyi hämmästyneenä. "Что вы делаете?" [Mitä sinä teet?]

"Не прикасайтесь к ней!" [Älä koske häneen!], Ivan huusi. Hän pelkäsi enemmän kuin koskaan mutta kieltäytyi näyttämästä sitä.

Isä näytti yllättyneeltä.

"Что..."[Mitä...], hän mutisi. Hän heilautti ruoskaa kuin testatakseen mitä tapahtuu. Ruoska napsahti Ivanin selkään jättäen verisen viirun jälkeensä.

"Перейти."[Siirry], isä sanoi kylmästi.

"Не! Вы не трогайте его!" [Ei! Et koske häneen!]

"Мой выбор. " [Oma valintasi] Ivanin isä kohotti ruoskan ja iski sen kaikin voimin Ivanin selkään. Hän jatkoi ruoskimista puhuen samalla.

"Это..." [Näin...]

Isku.

"Он тоже..." [Hänkin...]

Isku.

"Умер" [Kuoli.]

Isku.

"Он не послушался меня!" [Hän ei totellut minua!], isä karjahti. Hän pysähtyi hetkeksi huohottamaan. "Он страдал. Никто не оставляет меня ослушаться без боли!" [Hän sai kärsiä. Kukaan ei jätä tottelematta minua ilman tuskaa!]

"Кто?" [Kuka?], Ivanin onnistui inahtaa. Kipu oli karmiva, jokainen haava oli kuin tulessa ja näkökenttä hämärtyi välillä.

Isku.

"Вы..." [Sinun...]

Isku.

"Твоя мать." [Äitisi.]

Mies poistui jättäen poikansa lattialle verissään. Ruumiillisia haavoja vielä pahemmat olivat kuitenkin kuitenkin mielessä. Isä oli tappanut äidin.

Ivan nousi irvistellen tuskasta. Hän itki; ei tälläistä ollut tarkoitettu lapsen silmille tai mielelle. Hän nosti siskonsa varoen käsivarsilleen ja kantoi tämän puutarhaan. Siellä oli hänen äitinsä hauta.

Ivan kaivoi sen viereen kuopan. Se ei ollut siisti eikä edes kovin syvä, mutta siskon pieni ruumis mahtui siihen hyvin. Ivan kasasi mullan takaisin haudan päälle ja upotti siihen hetken mielijohteesta taskussaan kantamansa auringonkukansiemenen jonka hän kasteli kyynelillään.

Siitä eteenpäin Ivan ruoskittiin lähes päivittäin. Nataliakin olisi pitänyt, mutta Ivan otti yleensä hänen iskunsa vastaan. Vähintään kerran viikossa heidän isänsä kuitenkin pakotti myös tytön ruoskittavaksi.

Ivanin mieli kovettui samaa tahtia kuin selkänahka. Natalia sen sijaan ei kyennyt kestämään sitä. Lopullisesti hänen mielensä pirstoutui Ivanin ollessa yhdeksän. Kahden viikon päästä siitä Nataliasta tuli Moskovan mielisairaalan nuorin vanki.

"Ei vierailuja. Ei edes perheenjäseniltä. Se on liian vaarallista."

;(

(Laitoin Ivanin puhumaan perheensä kanssa venäjää, Yaon kanssa hän puhuu nyt leikisti vaikka englantia. Repliikkien pitäisi olla oikein koska kaverini löysi koulun ATK-ajokorttikurssilla nerokkaan kääntäjän joka osaan kääntää kokonaisia lauseita!)

Kiitokset Pippuri-chanille kommentoinnista :3 Ja anteeksi, lupasin kirjoittaa tämän perjantaiksi mutta kello on jo 00.12 eli lauantai... No tuskin kukaan kuitenkaan tätä yöllä lukisi :P Kommentoikaa vaan kaikki jotka ovat lukeneet, haukkukaa vaikka minut lyttyyn kun tapoin pienen Katyusha-paran... Tai kertokaa mitä ajattelette Yaon lähettämästä kirjeestä! Ja kertokaa mikä tämän ikärajaksi oikein pitää laittaa...!