2.luku

Fortimo

Minä heräsin kauheaan nälkään, päänsärkyyn ja suonenvetoon. Ei mikään ihana yhdistelmä, eihän? Vaikeroiva, uninen ääni pääsi suustani kun yritin löytää parempaa asentoa että suonenveto lakkaisi, turhaan. Lopulta aukaisin silmäni, ainoastaan nähdäkseni kahden kissan silmän tuijottavan minua tiiviisti . Hyvä etten hypännyt nahoistani ulos! Tämä kissa silmäinen olento oli valkoinen tiikeri, joka näytti vahtivan minua... Aivan kymmenen sentin päästä! Ihme ettei ole jo syönyt minua ! Onneksi en maistu niin hyvältä, ajattelin melkein paniikin omaisesti, tai sitten se on vain odottanut että herään.. Tai , tai..

Ajatukseni taisivat lentää hieman yli äyräiden, sillä kissapeto ei tuntunut välittävän minusta tippaakaan. Se enemmänkin torkkui tyytyväisenä suurella, melkein kuninkaallisella sängyllä, jonka se jakoi minun kanssani. Valko turkkinen peto tietenkin vei suurimman osan sängystä.

Olin perääntynyt jättimäisen sängyn kauimmaiseen nurkkaan päästäkseni mahdollisimman kauas kissapedosta, mutta kissa taisi olla toista mieltä. Se oli havahtunut hieman kun olin lähtenyt kömpimään, tajuten minun olevan hyvä kädellinen, eli oiva rapsutus kapine! Peto lähti tulemaan minua kohti leikkisä ilme naamallaan, innostuen vain enemmän kun yritin husia sitä kädelläni kauemmas.

"Kiltti pieni kisu-misu.. Ethän sinä mitään pahaa voisi tehdä pienelle Venarosalle, ethän??!", kysyin tiikeriltä, joka rämähti syliäni vasten kehräämään. Eihän tämä mikään peto ole, tämähän on piiiiieni kissanpentu, ajattelin. Varovasti kosketin pedon hopean hohtoista turkkia, mutta lopulta rapsutin sitä jo kunnolla. Suuri kokoinen eläin kehräsi tyytyväisen oloisena, siniset silmät viiruina.

"Fortimo taisi saada rapsuttajan, vai? Et ikinä pääse siitä enää eroon kun olet kerran sitä rapsuttanut." sanoi ääni huoneen nurkasta. Minä lopetin rapsuttamisen ja kohdistin katseeni äänen tulo suuntaan.

"Eikö sinulla ole käytöstapoja? Kuinka kauan olet tuijottanut minua sieltä?" kysyin ääni sähisten. Peto, eli toisin sanoen Fortimo maukaisi äänekkäästi kun olin lopettanut rapsuttamisen. Jatkoin tietenkin hajamielisen oloisena kissan rapsuttamista, vaikka katseeni olikin aivan muualla.

"Ah, suothan anteeksi töykeyteni. En vain ole nähnyt nukkuvaa ihmistä pitkiin aikoihin. Näytät paljon enkelimäisemmältä kun nukut. Painaakohan jokin mieltäsi valveilla..?" pehmeä ääni kysyi.

Äkkiä ääni sai kasvot kun puhuja tuli pois huoneen nurkan pimeydestä ja paljasti kasvonsa. No, olisihan se pitänyt arvata että se on hän, the suuri pelastaja!

Kosketin automaattisesti kasvojani, jolla oli kuin olikin side. Näytin varmaankin siltä kuin olisin vasta saanut muistoni takaisin kyseisestä "metsästys-retkestä". Toisen käden sormia koristi sideharso. Sen on täytynyt sattua kun nuo on laitettu pakoilleen, ajattelin synkästi, no, onneksi minä en ollut silloin tajuissani.

Siirsin katseeni takaisin pelastajaani, silmäni yhtä viiruina kuin nautinnosta kehräävän Fortimon. Minun silmäni taisivat kylläkin olla häijymmän näköiset, enkä minä ollut hyvällä tuulella.

"Voisitko herra Pelastaja kertoa, mitä minä teen tässä yli suuressa sängyssä, ja miksi minulla on yllä yli tyttömäinen yöpuku?!" kysyin tuohtuneena. Toden totta, minun ylläni oli mustasta silkistä tehty yöpuku joka tuntui paljastan liian paljon. Sen takia nyinkin peittoa lähemmäksi ruumistani, ettei tuolle yhdelle tulisi mitään ihmeellisyyksiä mieleensä.

"Anteeksi, mutta minun nimeni ei ole herra Pelastaja, se on Kraven. Tällä hetkellä nukut vieras huoneessa, ellet halua nukkua minun vieressäni," sanoi tuo musta hiuksinen mies viekas ilme kasvoillaan, "mutta jos kysyt yleisemmin, niin olet täällä hoidettavana. Jos nyt enää muistat Spriman, hänen hampaansa, Danielin?"

"Totta kai minä muistan! Mutta kuka on kysynyt että haluanko minä apua! Yhtä hyvin olisin voinut jäädä siihen makaamaan ja kuolemaan! Tajuatko että se, se otus tappoi rakkaani!" sanoin yli-hysteerisellä äänellä.

Hyvä on, taisin hieman liioitella, mutta sehän on tehtäväni? Olin taasen lopettanut Fortimon rapsuttamisen, minkä myötä se katsoi syyttävästi Kravenia, aivan kuin se olisi hänen syynsä kun en enää rapsuttanut. Mutta olihan se! Miehellä ei tainnut olla hääppöiset oltavat kun me kummatkin katsoimme sitä vihaisena, vaikkakin eri syistä.

"Minä en satu jättämään neitoa pulaan, joten saat tappaa itsesi silloin kun minä en ole paikalla. No niin, muihin asioihin. Sinulla taitaa olla nälkä? Pian joku palvelustytöistä tuo sinulle ruokaa ja puhtaita vaatteita. Entiset vaatteesi ovat.. hmm, takan lämmikkeenä." Kraven sanoi kuin asia olisi sillä leimattu. Minä rakastin vaatteitani! Saamarin sika uskalsi kajota niihin, katotaan mitä herralle käy jos minä upottaisin veitsen noihin nahka kenkiin, ajattelin murhaavasti.

"No, voisitko selittää mitä oikein tapahtui? Oikeasti?", kysyin hamapideni välistä. Sappeni pian alkaisi kiehua yli äyreiden.

"Ruuan jälkeen neiti Venarosa. Hyvää päivän jatkoa." mies sanoi kumartaen ja lähtien niin äkkiä että hyvä että änkyttämään kerkesin.

Ruoka, mitä olin saanut syötyä oli hyvää, mutta vaatteet.. jos niitä vaatteiksi voi kutsua. Ne näyttivät muotojani paikoista mistä en halunnut sen näyttävän yhtään mitään. Hyvä etteivät rintani pursunneet ulos korsettimaisesta yläosasta. Ja sekin oli ihme etten ollut vielä pyörtynyt. Palvelustyttö, joka tässä tilanteessa oli yli keski-ikäinen, ronski nais ihminen oli kyllä tehnyt kaiken erittäin hyvin, mutta mekko tämä musta mekko! Yritin joka polvillani pyytää häntä antamaan minulle kunnollisia vaatteita, mutta ei. Nainen vain ja ainoastaan laittoi hiukseni nutturalle, käski "Lady Venarosan" olla valittamatta ja hoputti minut ulos huoneesta. No, yllätys oli koko talon suuruus. Ei, ei se ollut talo, se oli suuri palatsi! Fortimo seurasi perässäni melkein lauhkean oloisena, jos mukaan ei lasketa yrityksiä leikkiä mekkoni laahuksen kanssa. Se taisi olla aika huvittava näky, kun suuri, minua vyötäisille oleva peto leikkii laahuksella? Ainakin ihmiset katsoivat tapahtumaa hullunkurinen ilme kasvoillaan kun kävelin palvelustytön ohjeiden mukaiseen suuntaan. Lopulta päädyin kuin päädyinkin suureen, keskiajalla tehtyyn saliin.

Sali oli sisustettu koreilevaan tyyliin. Ikkunoita koristivat raskaat, mustat samettiverhot ja lattialla oli veren punainen matto. Mietitte varmaankin miten minä suhtauduin täällä vieraiden keskellä olemiseen? Minä otin sen mielestäni hyvin. Purin ainoastaan kieltäni etten olisi kääntynyt ja juossut takaisin vierashuoneeseen. Pidin ryhtini suorassa ja yritin näyttää niin ylhäiseltä kuin mahdollista, tämän kaiken ylellisyyden keskellä.

Muistatte varmaankin ne vampyyri puheet? En uskonut niihin vieläkään, vaikka kasvoillani olikin tällä hetkellä arpi ja kaulassani kaksi reikää. En halunnut uskoa, sillä jos olisin uskonut, olisin tällä hetkellä ollut keskellä vampyyri laumaa. Enkö?

Katseeni kiisi tämän "ihmis massan" yli, pysähtyen lopulta siihen henkilöön joka minun oli pitänyt etsiä.

Kraven.