Osa 1.
Olen Yugi Mutou, Duel Monsters Champion, King of Games ja Millenium esineiden valittu. Tai siis olin. Nyt olen vain Yugi, ajattelin ironisesti nojaten keittiön pöytään. Pelaaminen ei oikein innostanut enää ja pakkani keräsi pölyä yöpöydällä.
"Yugi! Sait jälleen paketin!" äiti ilmoitti saapuessaan keittiöön.
"Onko se vaarilta?" kysyin mutustaen paahtoleipääni. Kai se oli, äiti nimittäin hymyili kuin aivoton lammas ojentaessaan sitä. "Avaan sen yläkerrassa", totesin, jotta äiti tajuaisi jättää minut rauhaan. Jep, hän jätti pöydälle sen ainakin pari kiloa painavan laatikon ja lähti keittiöstä hyräillen kehnosti jonkin typerän draamasarjan tunnaria. Kai minun pitäisi olla kiitollinen. Minulla on katto pääni päällä, vaatteita säälle kuin säälle, ruokaa aina kun nälkä yllättää, luotettavia ystäviä, rakastava äiti sekä vaari, joka on huolehtinut minusta ties kuinka monta vuotta. Silti oloni tuntuu kovin tyhjältä. On tuntunut jo pitkään. Siitä asti, kun Yami, ei vaan Atem, lähti. Hapuilin kaulaani. En ollut vieläkään tottunut siihen, ettei arvoitus roikkunut enää siinä. Siivosin pöydän ja rahtasin sen paketin vastentahtoisesti huoneeseeni yläkertaan. Se ei loppujen lopuksi ollut niin painava kuin luulin. Ehkä äiti vain vaikutti niin pieneltä ja heikolta, olinhan minä kuitenkin kasvanut hieman hänen poissa ollessaan.
Laskin paketin pöydälleni. Isoisä oli ilmeisesti löytänyt taas jonkin vanhan pelin jostain päin maailmaa ja lähettänyt sen tänne muiden keräämiensä joukkoon. Ihan kuin niitä ei olisi jo tarpeeksi. Tarkistin vielä postileimankin. Tämän kertainen paketti oli lähetetty Kairosta, Egyptistä. Huokaisin. Halusiko isoisä kääntää veistä haavassa lähettäessään paketin sieltä? Ja ikään kuin mikään peli olisi enää kiinnostanut minua Millenium arvoituksen jälkeen. Mikään peli ei ole ollut enää ratkaisemisen arvoinen. Tällä kertaa kyseessä oli ilmeisesti palapeli. Tavallisesti olisin ratkaissut sellaisen hujauksessa. Nyt ei edes huvittanut yrittää. Paketissa oli myös vaarin lähettämä kirje. Se oli harvinaisesti paljon lyhyempi kuin yleensä. Tavallisesti hän kirjoitti paperille ummet ja lammet siitä millaista muissa maissa on. Kerran hän kirjoitti yli puolet kirjeestä kuinka hän oli saanut ruokamyrkytyksen Intiassa ja ravannut sen vuoksi koko ajan vessassa. Tällä kertaa hän vain lähetti terveisiä äidille ja ilmoitti törmänneensä erääseen vanhaan tuttuun. Lisäksi hän pyysi minua kokoamaan tämänkertaisen palapelin.
"Ahaa, se siis tosiaan on palapeli, mumisin itsekseni. Yleensä vaari ei erikseen pyydä minua pelaamaan lähettämiään pelejä. Vien ne yleensä suoraan kellariin, mutta ehkä vaari ajatteli tämän piristävän minua. Just, ajattelin ja heitin kirjeen takaisin laatikkoon. Mutta ehkä jos kuitenkin.
Aloitin vaivalloisesti tyhjentämään laatikkoa. Jokainen palanen oli erikseen kääritty juolellisesti sanomalehtipaperiin. Turhauttavaa. Vaarin huolellisuus tälläisten asioiden suhteen oli sanoinkuvaamattoman ärsyttävää.
"Yugi! Anzu soittaa!" äiti huusi alakerrasta. Huokaisin. Tämäkin vielä. En halunnut puhua Anzulle, en ainakaan juuri nyt.
"En ehdi puhua nyt!" valehtelin sujuvasti herkkäuskoiselle äidilleni. "Sano, että soitan myöhemmin!" En tietenkään aikonut soittaa. Miksi olisin soittanut? Riittää, että äiti luulee minun aikovan soittaa. Hän uskoo edelleen, että minusta ja Anzusta tulee vielä pari. Typerää. Ehkä joskus ajattelin itsekin, että vau. Anzuhan on nätti ja mukava tyttö, ehkä meistä voisi tulla joskus enemmän kuin vain kavereita. Mutta sitten Atem ilmestyi, ja Anzu alkoi pitämään hänestä. Paljon enemmän kuin minusta. En tiedä vieläkään, kumpi oli pahempi, se, että hän piti Atemista, vai se, ettei hän pitänyt minusta.
"Sillä sehän ei ole sama asia", mutisin repiessäni edelleen sanomalehteä ensimmäisen palan ympäriltä ja yrittäessäni karistaa mielestäni sekä Anzun että Atemin. Yllätyin hieman nähdessäni häivähdyksen kultaa sanomalehden alta. Ja vielä enemmän nähdessäni palasen kokonaisuudessaan. Enää en ihmetellyt miksi palaset oli paketoitu niin huolellisesti. Se oli joko todella hyvä kopio tai alkuperäinen. Ja mielessäni pyöri vääjäämättä ajatus, ettei se todellakaan voi olla alkuperäinen.
"Palanen Millenium arvoituksesta", kuiskasin ääni vavahtaen. Käteni tärisivät. Palanen Atemin Millenium arvoituksesta, minun Millenium arvoituksestani. Tunsin sen paremmin kuin kukaan. Tunsin Atemin sielun jäljen siinä. Sen saman tulen lämmön, jonka Atem, ja pelkästään hänen ajattelimisensa, sai aikaan sisälläni. Se ei ollut mikään kituva liekki, vaan polttava roihu. Ja se paloi loistokkaana. Tämä ei ollut mikään taidokas jäljennös, vaan alkuperäinen, Kul Elnassa valmistettu Millenium arvoitus. Se todella oli alkuperäinen! Koetin koota itseni. Millenium esineet hautautuivat raunioihin! Miten vaari oli sen saanut käsiinsä? Ei hänen kunnollaan enää ryömitty raunioissa! Avasin hermostuneesti muutkin paperiin käärityt palaset, ja pala palalta, vähän kerrallaan, huolimatta epäonnistumisista ja ajankulusta, kokosin Millenium arvoituksen uudelleen. Eheäksi, kokonaiseksi. Se tunne, kun sain ensimmäisen kerran koottua arvoituksen ensimmäisen kerran ei ollut mitään verrattuna tähän kertaan. Kävin laatikon läpi uudelleen, tarkasti, ja löysin pohjalle jätetyn toisen kirjekuoren. Räpäytin silmiäni. Lentolippu. Vaari oli lähettänyt minulle lentolipun Egyptiin. Vaari haluaa minut Egyptiin? Oliko jotain sattunut ja Millenium arvoitus oli siksi lähetetty takaisin minulle? Nousin tuoliltani ja etsin kaapistani matkalaukkua. Tämä ei voisi odottaa.
"Yugi-kulta, Anzu soittaa taas", äiti mutisi saapuessaan huoneeseeni. Hän katsoi minua yllättyneenä. "Mitä sinä teet?" hän kysyi, ihan kuin se ei olisi ollut itsestään selvää. Hän piti puhelintaan niin, ettei linjan toisessa päässä ollut Anzu kuulisi vastaustani. Lisäksi hän tuijotti riipustani. "Pakkaatko sinä?"
Nyökkäsin katsomatta häneen ja jatkoin vaatteiden sullomista laukkuuni. "Vaari pyysi minut Egyptiin", sanoin. Äiti henkäisi ja mumisi Anzulle jotain puhelimeen, lopettaen sen jälkeen puhelun.
"Onko Sugorokulla kaikki kunnossa?" hän kysyi, ollen edelleeen järkyttynyt siitä, että olin lähdössä vaarin luokse. "Onko hän sairaalassa? Vai joutunut vankilaan? Pitäisikö minun tulla mukaan?"
"Ei!" kivahdin hähes vahingossa. "Pärjään itse, eikä vaarikaan sanonut olevansa pulassa! Hän vain kutsui minut sinne! Seuraksi kai, tai jotain...!"
"Ja siitä, että vaari sinut sinne kutsuu, sinä saat ajatuksen lähteä ihan yksin!" äiti huusi takaisin. Toki äidille oli kerrottu, että olin jo aiemminkin käynyt Egyptissä, mutta sillä ei ilmeisesti juuri nyt ollut juurikaan painoarvoa. Hipaisin arvoitusta äidin nähden ja sain vastaukseksi kipakan katseen.
"Arthur on Egyptissä vastassa lentokentällä", ilmoitin. Se oli pieni valkoinen valhe, mutta sain äidin ilmee muuttumaan hieman. "Ja minä olen muutenkin melkein aikuinen... äiti." Lisäsin viimeisen sanan hieman viiveellä. Äiti ei ei hymyillyt.
"Entä Anzu?" hän kysyi ojentaen puhelinta. Pidin toisella kädelläni kiinni arvoituksesta. Yritin pukea ajatukseni sanoiksi. Kertoa äidille sen, mitä todella ajattelin. Sen, minkä olin tähän asti pitänyt piilossa kaikilta, vain ajatuksissani.
"Minä en", aloitin varovasti. "Minä en rakasta Anzua." Kuinka edes voisin. Ei Anzu ole minun tyyppiseni. Anzu ei ymmärrä minun ajatusmaailmaani. Mäidän välillämme ei ole yhteyttä.
Yhteys, sielunveljeys. Se oli jotain, mikä oli minun ja Atemin välistä. Se oli enemmän kuin ystävyyttä tai luottamusta. Eikä Anzulla ollut siihen väliin mahdollisuutta astua. Ei ollut silloin, ei ole nyt. Äiti tuijotti minua järkyttyneenä, pettyneenä.
"Oletko sinä sitten rakastunut johonkuhun muuhun?" hän kysyi hiljaa, miettien. "Rebeccaan kenties?" En vastannut, kysymys oli mielestäni typerä. Suljin laukkuni, pakattuani sinne viimeiset tavarat, jotka halusin ottaa mukaani ja joita tulisin tarvitsemaan. Rahat, passin, vaarin lähettämän lentolipun. Sekä korttipakan. Sen, jolla Atem pelasi, ja jota säilytin Millenium arvoituksen rasiassa. Muistin päällimmäisenä olleen hymyilevän Dark Magician Girlin. Hymyilin sille takaisin mielessäni. Äiti alkoi menettää malttiaan. Kuulin hänen mumisevan jotain, mihin en todellakaan halunnut vastata. Otin laukkuni ja marssin alakertaan, äiti kipittäen perässäni. Hän taisi vihdoin tajuta, että olin tosiaan lähdössä.
"Yugi, mieti nyt vielä", hän sanoi, kun laitoin kenkiä jalkoihini. "Mitä järkeä sinun nyt on lähteä?" Niin, mitä järkeä lähteä. Olen ollut jumissa tässä pelikaupassa melkein vuoden, yksin. Eiköhän minun ole jo korkea aika lähteä? Huokaisin ja käänsin katseeni äitiin.
"Mitä järkeä siinä oli, kun sinä päätit lähteä aikoinaan mitään sanomatta ja jätit minut ja vaarin tänne kahdestaan?" kysyin retorisesti. Sen lauseen oli vain tarkoitus herättää äiti ajattelemaan, ei saada itkemään. Kurkkuani kuristi hieman, kun näin kyyneleiden kihoavan hänen silmiinsä ja valuvan hiljalleen pitkin molempia poskia. Hänen alahuulensa vavahti. "Älä huoli, en kanna kaunaa", jatkoin. "Toivon vain, että ymmärrät. Ei vaari minua turhaan olisi kutsunut."
"Se liittyy tuohon helyyn, eikö?" äiti mutisi surun ja vihan sekaisella äänellään, osoittaen kaulassani roikkuvaa arvoitusta.
"Se ei ole hely", totesin kylmästi. "Se kuului eräälle minulle hyvin tärkeälle... ihmiselle." Äiti pyöräytti vetisiä silmiään. Ei ihme, Atemista ei juurikaan kerrottu äidille. Hieman kyllä, mutta suutuin, kun yritin joskus selittää. Hän ajatteli Atemia vain sieluna, henkenä. Minulle hän oli todellinen, äidille kuin hullujen houretta. Raotin ulko-ovea. "Tulen kotiin, kun olen puhunut vaarille." Lähdin odottamatta vastausta äidiltä. Tärkeintä olisi nyt päästä lentokentälle.