AN:Moi taas! Anteeksi kun kesti niin kauan.

Tosiaan huomaa, että olen alloittelija. Unohdin heti kaikkea tärkeää. Eli hahmot esiintyvät ihmisnimillä (kuten varmaan huomasitte) ja Norja on Lukas ja Islanti on Emil.

Unohdin myös laittaa käänökset.

"God morgen" on norjaksi "Hyvää huomenta"

"lille bror" on norjaksi "pikkuveli"

"Min kjære sønn" on norjaksi "Rakas poikani"

"Góðan daginn litli bróðir." on islanniksi "hyvää huomenta pikkuveli" Kaikki käännökset ovat Google-Kääntäjä tasoa ja jos on jotain korjattavaa niin kerrothan.

Kiitos kiitos kiitos kaikille, jotka ovat lukeneet ja kiitos kiitos kiitos kommentoijille! Olette ihania!

Varoitukset: Väkivaltaa ja kiroilua

Hetalia ei kuulu minulle!

Nauttikaa uudesta luvusta!

Lukas nousi pöydästä tarjottimineen.

"Nähdään kotona lille bror", hän sanoi ja kääntyi ympäri.

Hän käveli jo hieman tyhjentyneen ruokalan läpi tarjotinkärrylle. Lukas asetti tarjottimensa tyhjälle hyllylle ja häipyi ruokalasta.

Lukas alkoi kävellä pihan poikki takaisin kohti päärakennusta. Taivaalta putoili kylmiä vesipisaroita hänen niskaansa. Sade ei parantanut jo valmiiksi huonolla tuulella olevan teinipojan mielentilaa. Ennen kuin Lukas ehti avata koulun sivuseinässä olevan ulko-oven, hän tunsi jotain märkää varpaissaan. Hän katsoi alas ja huomasi seisovansa oven edessä olevaan asfaltin halkeamaan syntyneessä vesilätäkössä. Sekin tästä vielä puuttui.

Lukas huokaisi syvään ja avasi oven. Nyt olisi oltava koko loppupäivä märissä kengissä.

Lukas jatkoi matkaansa puolitäyttä käytävää pitkin kohti englanninluokkaa jättäen samalla jälkeensä märän vanan kuraa.

Englannintunnin loputtua Lukas alkoi kulkea kohti maantiedon luokkaa. Ensimmäinen tunti oli kulunut melkein kokonaan siihen, että opettaja oli huutanut yhdelle oppilaalle, tämän onnettoman unohdettua läksyt. Toinen tunti oli ollut normaalia opiskelua. Maantiedonluokan luo ei ollut pitkä matka. Se oli vain muutaman käytävän päässä englanninluokasta. Hänellä oli viisitoista minuuttia aikaa. Lukas toivoi, ettei hänen ruokatunnilla saamansa paha aavistus kävisi toteen. Hän kuulosteli, jos kuulisi takaansa neljät tutut askeleet.

Lukas oli puolimatkassa maantiedonluokalle, eikä ollut kuullut askeleita vielä kertaakaan, hän näki harmaan olennon käytävän nurkassa. Lukas katsoi otusta tarkemmin. Hän huomasi sen olevan pieni peikko. Hän oli nähnyt samanlaisia peikkoja ennenkin. Niitä asui koulussa muutama. Peikot olivat noin puolenmetrin mittaisia harmaita, ja kiharahiuksisia. Niillä oli pienet silmät, jotka kiiluivat ruskeina ja sekalaisten hampaiden täyttämä ilkikurinen hymy. Peikkojen hännät olivat melko lyhyet ja hädin tuskin hipoivat lattiaa.

Lukas hymähti itsekseen. Peikot saattoivat vaikuttaa hauskannäköisiltä ja melko kilteiltä, mutta tosiasiassa ne olivat vahingoniloisia ja rakastivat ongelmien aiheuttamista ja pilojen tekemistä oppilaille. Hän oli usein nähnyt pienikokoisen peikon varastavan oppilaalta kynän tai pyyhekumin ja sen jälkeen piilottavan sen tai heittävän sillä sitten opettajaa. Joskus harmaat peikot myös täyttivät oppilaitten reppuja ja laukkuja kaikenlaisilla iljetyksillä, kuten ruokalan jäteastian sisällöillä.

Lukas oli joskus jutellut näitten pienten otusten kanssa. Ne olivat nauraneet hänelle ja yrittäneet varastaa häneltä tavaroita. Niiden kanssa ei vain voinut saada aikaan keskustelua. Sen yhden kerran jälkeen hän ei ollut enää edes yrittänyt.

Lukas katsoi käytävän seinäkelloa. Tunnin alkuun oli vielä kymmenen minuuttia. Hän ei tiennyt mitä tekisi. Askelten aiheuttajat eivät ilmeisesti aikoneet toteuttaa suunnitelmiaan tällä välitunnilla. Onneksi. Hänellä ei tosiaankaan ollut tekemistä. Häneltä menisi maantiedonluokalle kävelyyn kaksi minuuttia ja loppu aika jäisi vapaaksi. Ehkä hänen pitäisi yrittää jutella peikolle, vaikka viime kerta oli ollut pahasti epäonnistunut. Olisiko se hyvä idea? Käytäväkin oli muuten tyhjä, eikä hän keräisi kummastuneita katseita, jotka sanoisivat "ihan hullu, kun puhuu itsekseen". Lukas tiesi, ettei kukaan muu voinut nähdä peikkoja. Yksi asia, joka liittyi hänen uniinsa. Ollessaan hereillä hän pystyi näkemään olentoja, jotka kuuluivat uniin ja satuihin.

Lukas teki päätöksensä. Hän kokeilisi jutella peikon kanssa. Hän käveli peikon luo ja tervehti: "Hei trollet."

Peikko katsoi Lukasta. Se nyökäytti päätään sivulle ja hymyili ilkikurisesti. Se vastasi Lukaksen tervehdykseen: "Hei Lukas Bondevik." Peikko nauroi ja astui lähemmäs Lukasta. Se naulitsi katseensa pojan olkapäällä roikkuvaan reppuun.

Lukas huomasi peikon katseen ja ilkikurisen hymyn. Tämä ei tainnutkaan olla hyvä idea. Peikot eivät muuttaneet tapojaan niin nopeasti.

"Mitä asiaa sinulla oli? Mitä asiaa?" peikko kyseli nauraen samalla.

"Ajattelin jutella kanssasi, kun minulla on vapaata aikaa ja satuit seisomaan siinä", Lukas vastasi.

"Jutella pienen peikon kanssa? Hahahaahaha", kysyi peikko ja nauroi entistä enemmän.

Lukakselta alkoi jo mennä hermot. Peikko oli ärsyttävämpi kuin hän muisti.

Peikko nauroi kokoajan vain enemmän ja hyppäsi nopeasti Lukaksen selkään. Se yritti avata repun vetoketjua. Lukas puuskahti. Hänen ei todellakaan olisi pitänyt edes yrittää. Kaikki meni samaa rataa kuin edelliselläkin jutteluyrityksellä. Hän yritti kahmaista peikon niskastaan. Peikko vain röhötti ja takertui reppuun tiukemmin. Lukas nappasi repun pois selästään peikon roikkuessa siinä. Hän onnistui irrottamaan peikon ja jatkoi nopeasti matkaa.

Maantiedonluokan edessä oli muutamia ihmisiä. Heti Lukaksen saavuttua monet käänsivät hänelle selkänsä ja muodostivat pieniä rinkejä ystäviensä kanssa sulkien hänet ulkopuolelle.

Lukas asettui nojaamaan selkäänsä luokan oven vastapäiseen seinään. Hän katsoi kelloa oven yläpuolella. Se näytti tunnin alkuun olevan vielä kaksi minuuttia. Hän katsoi viisarin tikitystä eteenpäin ja kuulosteli askelia.

Kahden minuutin kuluttua kello soi ja opettaja avasi luokan oven.

Lukas astui maantiedon luokkaan hiljaa. Hän käveli toiseksi takimmaiseen riviin omalle paikalleen muiden hälistessä äänekkäästi ympärillä. Hän istui alas ja alkoi kaivaa koulukirjojaan repusta. Silmäkulmastaan Lukas näki kolmen tutun hahmon lähestyvän häntä. Kolme poikaa otti paikat hänen oikealta ja vasemmalta puoleltaan ja hänen takaataan. Lukas tuhahti itsekseen. Oliko niiden pakko painostaa häntä joka ikinen tunti tällä tavoin, kun heillä oli samaa oppiainetta? No, luulisi, että hän olisi tottunut siihen kahden vuoden aikana.

"No niin. Hyvää päivää", tervehti maantiedon opettaja. Opettaja oli kalju ja hänellä oli mustasankaiset silmälasit. Herra Åberg näytti olevan myös erittäin tykästynyt mustaan Adidas-huppariinsa, sillä aina, kun Lukas näki hänet, hänellä oli se päällään.

"Tänään meillä on aiheena mannerlaatat. Teidän pitäisi kaikkien muistaa niistä jotain."

Luokka mumisi hiljaa epäselvän vastauksen. Puolilla ei tainnut olla pienintäkään muistikuvaa mannerlaatoista.

"Tietääkö herra Tomas Björklund?" tiedusteli opettaja hymy huulillaan painottaen sanaa "tietää".

Lukaksen vasemmalla puolella istuva poika nosti päätään ylemmäs kuullessaan nimensä.

"Mannerlaatat…?"Tomas toisti hieman hölmistyneenä. Hän oli keskittyneempi tutkimaan edessään istuvan pitkähiuksisen tytön selkää.

"Niin. Mannerlaatat. Osaatko selittää, mitä se tarkoittaa?" herra Åberg toisti kysymyksensä hieman närkästyneenä. "Mutta taitaa olla nuori herra Björklund kiinnostuneempi Ingridistä", lisäsi opettaja hymyillen vinosti.

Tomas punastui vähän. Hän haroi miettiväisenä sormiaan vaaleanruskeiden hiuksiensa läpi. "Eikös ne oo niitä juttuja, jotka liikkuu…?"

Muutama tyttö kääntyi Ingridin puoleen kuiskuttamaan jotain. Ingrid punastui hieman ja kikatti.

Herra Åberg katsoi Tomasta hieman säälivästi. Miten joku saattoi olla niin tyhmä? Lukas arvasi opettajan ajatukset. Hänestäkin Tomas oli idiootti, varmaan vähä-älyisin ihminen, jonka tunsi. Mutta vähäjärkisyys ei tarkoittanut, ettei ihminen voisi olla ilkeä.

"Kyllä herra Björklund, mannerlaatat ovat liikkuvia juttuja. Tarkemmin sanottuna maankuoren osia, jotka liikkuvat magman mukana", opettaja korjasi Tomaksen vastausta ivallisesti hymyillen. "Taitaa olla vielä vähän opiskeltavaa, vai kuinka?"

Tomaksen katse synkkeni. Lukas tiesi, ettei Tomas pitänyt siitä, että häntä pilkattiin. Lukaksen kannalta ei tiennyt hyvää, jos Tomas suuttuisi.

Lukaksen takana istuva melko pitkä, vahvarakenteinen ja tummanruskeahiuksinen poika raapusti jotain paperilapulle. Hän kurottautui pöytänsä yli ja koputti Tomasta selkään.

"Mitä nyt Anders?" Tomas kysyi kuiskaten.

"Pistä eteenpäin", Anders vastasi ilkeästi hymyillen iskien samalla silmää. Hän ojensi pieneksi taitellun lapun Tomakselle.

Tomas luki lapun ja hymyili. Hänkin kurottautui pulpettinsa yli ja tökki Ingridiä selkään. "Lue ja pistä eteenpäin."

Ingrid nyökkäsi ja taitteli lappusen auki lukeakseen sen sisällön. Luettuaan sen tyttö naurahti ja ojensi vieressään istuvalle ystävälleen. Lappu jatkoi näin kiertoaan luokan läpi opettajan huomaamatta, sillä tämä oli niin keskittynyt selittämään mannerlaattojen liikkeitä. Jokainen oppilas alkoi nauraa luettuaan lapun. Muutamat loivat pikaisia silmäyksiä Lukaksen suuntaan. Kun lappunen viimein päätyi Lukaksen oikealla puolella istuvan hiekan väriset hiukset omaavan pojan oikealla puolella istuvalle lyhyelle pojalle, tämä päästi oikean röhönaurun.

"Tässä, Lars", röhönaurun päästänyt poika kuiskasi ojentaen lappua Lukaksen oikealla puolella istuvalle.

Lars kurotti kättään hymyillen ilkeästi. Hän otti lapun vastaan ja luki sen hymyn vain kasvaessa. Lars ojensi luokan läpi kiertäneen lappusen Lukakselle. Hiekkahiuksisen pojan hymy oli kasvanut sadistiseksi.

Lukas otti lapun vastaan. Hän avasi jo rytistyneen ruutupaperinpalan. Anders oli ilmeisesti repäissyt sen vihostaan. Hän alkoi lukea paperille hieman sekavalla käsialalla kirjoitettua tekstiä. Siinä luki:

'Lukas on ihan friikki. Se on varmaan joku luonnon-oikku. Ihan hullu koko tyyppi. Tai saattaahan sen jo arvata. Sen äiti on joku hullu. Pelkkä pöpi koko akka. Tai entä se sen albiino-pikkuveli. Sillä on joku tosi paha ongelma silläkin. Niiden koko perhe on täynnä hulluja. Lukas on yks friikki-hullu-epäsikiö-luonnonoikku.'

Tekstin perään oli piirretty kaukaisesti Lukasta muistuttava tikku-ukko ja sille puhekuplaan teksti: "Mä olen hullu".

Lukas rutisti lapun uudestaan mytyksi. Eikö niille riittänyt pelkkä hänen kiusaamisensa ja morkkaamisensa? Miksi niiden piti nyt alkaa pilkata hänen perhettäänkin?

Lukakselle tämä ei ollut ensimmäinen kiertolappu, jossa häntä oli pilkattu tai jossa hänestä oli kerrottu ilkeitä valheita. Tämä oli varmaan yksi ilkeimmistä lapuista, joita hänestä oli kirjoitettu. Muissa oli enimmäkseen jotain sellaista kuin: "Lukas on luonnonoikku" tai "Lukas näyttää tytöltä" tai "Lukas on homo". Ne eivät olleet hauskoja ja olivat itse asiassa aika ilkeitä, mutta niissä ei sentään morkattu hänen äitiään tai pikkuveljeään.

Lukas tuijotti edessään olevan tyhjän pulpetin yli maantiedon-opettajaa. Hän ei enää oikein pysytyt keskittymään opetukseen. Hän alkoi pureskella kynäänsä. Hän kuuli kuinka Tomas, Lars ja Anders kurottautuivat keskustelemaan hiljaisella äänellä hänen taakseen. Lukas ei saanut sanoista selvää, mutta kuuli aina välillä ilkeän nauruntyrskähdyksen.

Maantiedon kaksoistunnin loppu kului tuskastuttavan hitaasti, mutta silti liian nopeasti Lukakselle. Kaiken ajan Lukas käytti tuijotellen taulua tai ikkunasta ulos pureskellen samalla kynäänsä. Se kynä oli sen tunnin jälkeen kuollut, siitä ei ollut jäljellä kuin pureskellut rauniot. Lukas yritti tehdä herra Åbergin mannerlaatta-selityksestä muistiinpanoja, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Kun kello soi, Lukas huokaisi helpotuksesta, mutta samalla huoli alkoi lepattaa hänen vatsansa pohjassa entistä voimakkaampana ja päivällä aiemmin alkunsa saanut paha aavistus kasvoi.

Muut oppilaat, lukuun ottamatta Lukasta ja kolmea häntä ympäröivää poikaa, alkoivat kiireesti kerätä tarvikkeitaan laukkuihinsa ja reppuihinsa. Herra Åberg yritti huutaa läksyjä jo luokasta pois viilettävien oppilaiden perään, mutta turhaan.

Lukas tuijotti tyhjästi eteensä. Hän keräsi tavaransa hitaasti ja laittoi ne huolellisesti reppuunsa. Hän nousi tuolistaan hitaasti ja nosti reppunsa toiselle olkapäälleen. Lukas lähti hiukan jäykin jaloin kävelemään luokan ovea kohti. Hän tuijotti edelleen tyhjästi eteensä.

Lukas kuuli takaansa askeleet. Hän vain jatkoi kävelyään. Samaan tahtiin, jalat taas rentoina, askeleet normaaleina. Hänen vieläkin hieman märistä kengistä kuului heikkoa lotinaa ja narinaa linoleumilattiaa vasten. Hänen takanaan kolmet liian tutuiksi käyneet askeleet kuuluivat lähempänä.

Lukas keskittyi vain kävelemään eteenpäin. Hän yritti unohtaa askeleet, olla huomaamatta niitä. Ehkä jos hän oikein kovasti ajattelisi niiden katoavan, niin ne katoaisivat? Ei, niin ei voisi tapahtua. Hän voisi ainoastaan päästä pakoon, jolloin askeleet häviäisivät hetkeksi, antaisivat hetken valheellisen rauhan. Valheellinenkin rauha oli parempi kuin kiinnijääminen. Valhe tosin ei koskaan kestä kauaa. Sen huomasi jäädessä kiinni. Niin, kiinnijääminen oli toinen vaihtoehto. Se oli tullut paljon tutummaksi kuin pakoonpääseminen. Joskus valhe oli kuitenkin pelottavampaa kuin kiinnijääminen. Silloin ei koskaan voinut tietää, milloin valhe olisi ohi ja olisi taas loukussa askelten jahdattavana. Lukakselle Tomas, Lars, Anders ja Johannes olivat aina vain askeleet tai ne. He tekivät hänen elämästään välillä kirjaimellisesti maanpäällisen Helvetin. Miksi nimetä sellaisia ihmisiä? Päivisin hän joutui kestämään heitä ja yöllä hän näki uniaan. Miksi juuri hänen piti saada molemmat vitsaukset osakseen? Mitä maailmalla oli häntä vastaan?

Lukas tuli ulko-ovelle. Se oli sama ovi, jonka edessä hän oli muutamaa tuntia aikaisemmin kastellut kenkänsä. Hän avasi oven ja astui ulos lätäkköön. Se oli paisunut kolminkertaiseksi edellisestä kerrasta. Lukas nosti kasvojaan hieman ylöspäin. Sade valui rankkana hänen naamaansa pitkin, kaulaa alas ja takin kauluksesta sisään. Hän jatkoi kokoajan matkaansa eteenpäin vieläkään kiristämättä tahtiaan, pysyen edelleen samassa huolitellussa rytmissä. Askeleet tulivat hetki hetkeltä lähemmäs rahisten ja loiskuen märässä soraisessa ja kivisessä asfaltissa. Tällä kertaa Lukas tiesi jäävänsä kiinni. Tänään ei enää ollut sellaista vaihtoehtoa kuin pakoonpääseminen ja valheellinen hetkellinen rauha.

Askelet saivat Lukaksen kiinni. He olivat ehtineet jo jonkin matkan päähän koulusta. He olivat hiekkaisella tiellä, joka vei suuremmalle tielle, jonka varrella Lukaksen bussipysäkki oli. Hiekkatietä ympäröi metsä. Sillä tiellä ei kulkenut kovin paljon ihmisiä. Anders kiersi hänen eteensä, Tomas hänen oikealle sivulleen ja Lars jäi hänen taakseen.

"Hei Lukas, minne sinulla oli niin kiire?" Anders aloitti. "Meillä oli sulle asiaa. Oli asiaa jo päivällä, mutta onnistuit livahtamaan pakoon, häh? Meistä ei ole oikeen kivaa, kun meitä ei kuunnella." Andersin hymy leveni varoittavasti.

Lukas tuijotti tyhjästi Andersin ohi. Ne halusivat häneltä reaktiota. Sitä hän ei niille aikonut antaa. Lisäksi kiusaajat eivät jaksaneet niin kauan, jos heille ei antanut minkään laista reaktiota tai näyttänyt tunteitaan. Tunteitaan Lukas ei muutenkaan kovin usein ulospäin näyttänyt.

"Mitä nyt Lukie? Veikö kissa kielen, häh?" Anders kiusasi. "Hei, pojat kattokaa nyt sitä. Ei se osaa enää puhuakkaan."

Tomas ja Lars päästivät röhönaurut.

"Taitaa Lukieta pelottaa, häh?" Anders sihahti hampaidensa välistä kiertäen samalla hieman lähemmäs Lukasta. Lukas laittoi kätensä rinnalleen puuskaan. Hän tuijotti Andersia silmiin. hän ei näyttänyt minkäänlaista pelkoa ulospäin.

"Ooo… Lukie sun silmäsihän on ihan kuin jotkut pohjattomat kaivot, vai pitäiskö sanoa, että pohjattomat viemärit, häh?" Anders nauroi omalle vitsilleen Lukaksen silmistä. Lukasta ärsytti, että Anders lopetti lauseensa kysymykseen "häh". Hänen suuhunsa nousi paha maku, kun hän ajatteli kaikkia niitä kertoja, jolloin Andersin ääni morkkasi ja haukkui ja kiusasi häntä. Häntä oksetti myös niiden hänelle antama lempinimi.

"Lukas, miten sä edes pääset liikkatunneilla poikien pukkariin? Sinne tullakseen pitäisi olla poika. Sä ainakin näytät ihan tytöltä", Lars kysyi muka ihmettelevällä äänellä. Toiset pojat räjähtivät uudestaan nauruun.

Lars astui nopean askelen eteenpäin Lukaksen takana ja tarttui tätä käsivarsista saaden vaaleahiuksisen pojan repun tippumaan mutaiseen maahan. Muutkin astuivat lähemmäs ja piirittivät Lukasta entistä paremmin.

Lukas tuijotti Andersia edelleen suoraan silmiin. Hän ei tuottaisi heille sitä tyydytystä, että reagoisi heidän pelotteluunsa ja kiusaamiseensa.

Anders hivuttautui vieläkin lähemmäs ja seisoi melkein kiinni Lukaksessa. "Pieni luonnonoikku", hän sylkäisi Lukaksen naamalle.

"Sun laiset luonnonoikut ja friikit pitäis hävittää tästä maailmasta, häh?" Anders sihisi vaarallisesti.

"Sä olet hullu, outo, epäsikiö", Lars suhisi Lukaksen korvaan tiukentaen otettaan tämän käsivarsista.

"Sä näytät tytöltä ja olet outo ja homo ja oot typerä", röhötti Tomas.

Lukas pysyi aivan paikoillaan. Hän piti kasvonsa edelleen ilmeettöminä. Larsin ote alkoi jo pikkuhiljaa sattua. Hän oli jo tottunut tähän. Hän ei välittänyt. Ei ainakaan halunnut välittää. Hän ei halunnut uskoa askelten aiheuttajien sanoihin. Miksi hänen pitäisi uskoa? Tarpeeksi usein toistettuna ne alkoivat tuntua todelta. Kun sai kuulla samoja loukkauksia ja uhkauksia, niihin alkoi itsekin uskoa. Ei, hän ei saanut kuunnella. Ne olivat vain valheita. Vai olivatko? Ei, hän ei halunnut välittää. Sitähän ne yrittivät. Ne halusivat saada hänet uskomaan.

Anders kumartui vähän alemmas, niin että hänen kasvonsa olivat suoraan Lukasen oikean korvan vieressä. Hän hiveli sormellaan Lukaksen mustelmaa. Anders painoi sitä kovaa etusormellaan. Lukas jäykistyi hieman. Anders hymyili ilkeästi. Juurin tätä hän halusi. Hän kuiskasi Lukaksen korvaan: "Paskanen luonnonoikku. Sulla ei ole paikkaa tässä maailmassa. Sä et kuulu tänne. Sun laiset pitäis tappaa."

Anders vetäytyi hetkeksi taaksepäin nähdäkseen Lukaksen ilmeen. Lukaksen ilme ei ollut värähtänytkään.

Anders kaivoi taskuaan hetken. Lukas ei nähnyt, mitä hän sieltä otti, mutta ei oikein välittänytkään tietää.

Samassa Tomas huusi: Hei Johannes! Tule tänne niin me voidaan kertoa se meidän asia Lukielle!"

"Joo, joo! Mä tulen kyllä! Tää yks vaan rimpuilee niin hitosti!" vastaukseksi karjui uusi ääni, Johannes.

"Päästä irti!" huusi Lukakselle vielä tutumpi ääni. Ääni, jonka hän halusi kuulla vielä vähemmän siinä tilanteessa kuin Johanneksen äänen.

Miten Lukas ei ollut osannut arvata mitään, mitä niillä oli ollut mielessä? Miten hän ei ollut osannut lukea ilmiselviä merkkejä? Hän ei ollut huomannut, että aikaisemmin päivällä hän oli kuullut perässään neljät askeleet. Myöhemmin vain kolmet. Kaiken lisäksi Johanneksen pöytä hänen edessään oli ollut maantiedontunnilla tyhjä. Miten hän ei ollut huomannut näitä ilmiselviä merkkejä? Hänen olisi pitänyt oppia huomaamaan tällaiset asiat kuluneen kahden vuoden aikana. Kuinka hän saattoi olla näin tyhmä? Hänen olisi tehnyt mieli lyödä itseään.

"Emil!?" Hän huudahti hämmästyneenä häivä kauhua äänessään. Siinä. Siinä se nyt tuli. Hän olisi nyt oikeasti voinut lyödä itseään vaikka paistinpannulla.

Anders katsoi Lukasta ilkeästi virnistäen. "Mitäs pidät meidän pienestä yllätyksestä, häh? Mitäs sanot Lukie?" hän kysyi ilmeisen tyytyväisenä itseensä.

"Päästä irti! Päästä minusta hitto irti!" Emil huusi Johannekselle, kun tämä lähti raahaamaan rimpuilevaa hopeahiuksista poikaa lähemmäs muita.

"Hiljaa friikki! Turpa tukkoon tai väännän kätesi sellaiseen solmuun, ettet saa niitä enää auki!" Johannes karjui takaisin Emilille. Lukas tiesi ettei Johannes pilaillut puhuessaan käsien vääntämisestä solmuun. Johannes oli isokokoinen, lihaksikas ja vahva. Hän saattaisi aivan hyvin murtaa Emilin kädet silmää räpäyttämättä ja vielä nauttisi siitä.

Emilin naama punehtui kiukusta, mutta piti kuitenkin parempana hiljentyä ja lopettaa rimpuilu, sillä Johannes oli sanojensa tueksi mitä ilmeisimmin tiukentanut otettaan toisen käsivarsista.

"Päästä Emilistä irti", Lukas sanoi rauhallisella, matalalla äänellä, josta tihkui viha. Hänen oli edes yritettävä, vaikka se ei toimisikaan.

"Enpä taida päästää Lukie. Tuotiin veljesi katsomaan meidän pikku show:ta. Saattaapa pikku albiino päästä mukaankin näytökseen, vai mitä sanot Anders?" Johannes vastasi Lukakselle toteavaan äänensävyyn ja väläytti toisille pojille hymyn.

"Mulle sopii ainakin paremmin kuin hyvin. Mitäs sanotte Lars ja Tomas, otetaanko pienempikin friikki mukaan, häh?" Anders virnisti.

"Mulle käy. Entäs etkös sä ollu vihanen Tomas? Mitens olisi pieni tunteiden purku?" Lars naurahti Lukaksen korvan vierestä.

"Joo, taisin mä olla vähän vihanen. Tekisi kyllä hyvää päästä purkamaan niitä tunteita", Tomas pyyhkäisi sateen kastelemat hiukset otsaltaan. Sade oli vain yltynyt entisestään.

Kaikki pojat rupesivat nauramaan. He nauttivat tästä tilanteesta. He olivat ahdistaneet Lukaksen ja Emilin nurkkaan. Heille tulisi hauskaa.

Tomas astui Emilin viereen. Johannes oli raahannut hänet aivan muiden viereen. "Katsotaan, mitä Lukie tykkää, kun pikku albiino saa vähän osakseen tunteiden purkua. Oleppa hyvä Tomas!" Johannes nauroi ja virnisti kääntäen Emiliä Tomakseen päin.

Tomas virnisti Lukakselle, ennen kuin kääntyi Emiliin päin. "Mitäs meillä tässä on? Pikku albiino, typerä luonnonoikku. No, mitäs tästä tykkäät? Oot yksi saastananen paska säkin", Tomas potkaisi Emiliä sääreen. Emil puri huultaan. Potku ei ollut mikään kovin hiljainen. Johannes tiukensi otettaan Emilin käsivarsista ja väänsi nauraen samalla. Emil yritti todella pitää naamansa peruslukemilla. Se vain oli vaikeaa, koska hän tunsi käsiensä vääntyvän jotakuinkin epäluonnolliseen asentoon Johanneksen toimesta.

Lukas katsoi Tomasta ja Johannesta. Miten he olivat niin julmia? Emil oli heitä nuorempi ja lisäksi pienikokoisempi. Oliko tämä vain Lukasta varten vai olivatko ne ottaneet Emilinkin vakituiseksi kohteekseen? Miten hän saisi heidät lopettamaan? Hänen oli keksittävä jotain, ennen kuin ne ehtisivät päästä vauhtiin.

"Te olette säälittäviä. Emil on teitä nuorempi. Eikö ole säälittävää, kun kaksi käy itseään nuorempaa vastaan?" Lukas sähähti ivallisesti. Hän päätti yrittää ärsyttää heidät hänen kimppuunsa. Hän ei halunnut, että he koskisivat hänen pikkuveljeensä. He tosiaan olivat säälittäviä, mutta onnistuivat siinä, mitä olivat yrittäneet. He onnistuivat satuttamaan Lukasta.

"Vai olen mä säälittävä?!" Tomas karjaisi. Lukas oli ainakin onnistunut suututtamaan Tomaksen. "No mitäs tykkäät siitä kun mä hakaan sun pikkuveljes? No mitäs sanot, vieläkin säälittävä?"

Tomas heilautti nyrkkiään ja se osui kovalla voimalla Emiliä hartiaan. Emil ehti vain henkäistä kivusta, kun seuraava lyönti osui jo häntä kylkeen.

Lukas älähti. Hän oli pilannut kaiken. Huono suunnitelma. Huono suunnitelma. Hänen ei olisi pitänyt yrittää mitään, mutta hän ei olut voinut olla yrittämättä.

"Taitaa Lukieta sattua, häh?" Anders kysyi ilkeästi nauraen. Hän nosti kättään ja nyt Lukas näki sen, mitä poika oli ottanut taskustaan, linkkuveitsen. Anders otti askeleen Lukaksen oikealta puolelta Emilin viereen. Hän naksautti linkkuveitsen pienimmän terän auki ja virnisti ilkeästi, kun näki Emilin silmien laajenevan.

Lukas katsoi Andersia epäuskoisena. Oliko toinen hullu?

Anders tarttui toisella kädellään Emiliä leuasta. Hän sylki tämän naamalle ja mutisi ilkeällä äänellä: "Sä ansaitset tän. Sä olet luonnonoikku, friikki ihan niin kuin sun veljesikin." Anders päästi Emilin leuan irti ja Johannes siirsi kätensä, niin että toisella hän piteli Emilin käsivarsia ja toisella piteli tämän päätä, niin että Emilin kasvot olivat ylöspäin, kohti Andersin kasvoja.

Anders pyyhki Emilin vettävaluvat hiukset pois tämän otsalta. Hän asetti linkkuveitsen terän hiusrajaan. Emilin silmät katsoivat häntä täynnä vihaa, ärtymystä, epäuskoa ja kauhua. Anders katsoi Emiliä hymyillen julmasti. Hän lähti liuttamaan veistä hitaasti läpi Emilin otsan kohti nenää. Hän ei painanut veitsen terällä paljoa, mutta se jätti kuitenkin jälkeensä ohuen verisen viillon.

Lukas jähmettyi. "Raukka!" hän huusi. Voi ei. Ei taas. Tärkeä muistutus itselle, opettele hallitsemaan tunteita vielä paremmin ja älä aiheuta Emilille enää enempää ongelmia.

Anders pysähtyi äkisti. Hän lopetti kätensä liikkeen äkillisesti ja aiheutti Emilille kulmakarvojen väliin melko syvän viillon, josta alkoi juosta verta tämän naamaa pitkin. Emilin kasvot tahriintuivat sateen laimentamasta verestä. Anders kääntyi. Hänen kasvoillan oli hymy. "Olenko mä raukka, häh? Sano se uudestaan Lukie. Sanoppa se uudestaan!" hän murisi hymyn leventyessä ja muuttuessa vaaralliseksi. Anders astui takaisin Lukaksen viereen.

"Raukka", Lukas toisti tällä kertaa kuiskaten.

Anders kumartui ja Lars tiukensi otettaan Lukaksen käsivarsista. Lukas tunsi korvansa takana jotain kylmää. Linkkuveitsen terä. Se painui hänen korvansa takaista ihoa vasten, mutta ei niin kovaa, että olisi rikkonut sen.

Anders kuiskasi hänen korvaansa vaarallisella äänellä: "Paskanen, saastanen luonnonoikku. Luonnonoikuilla ja friikeillä ei oo paikkaa tässä maailmassa. Sä et kuulu tänne, häh? Et kuulu joo. Sun laiset pitäis tappaa. Häh? Joo, pitäis tappaa. Me vielä tapetaan sut Lukie. Sut Lukie ja sun pienempi friikki veli. Me vielä tapetaan teidät."

Lukas tunsi ihonsa menevän rikki ja jonkun lämpimän sekoittuvan sateeseen ja valuvan korvansa takaa kaulaa pitkin alas.

Sen jälkeen ensimmäinen lyönti tuli. Se tuli Andersilta hänen olkapäähänsä. Lukas vain tuijotti eteensä ja näytteli, ettei ollut tuntenut mitään. Seuraava oli Tomakselta. Se tuli häntä kasvoihin. Lähelle edellisestä kerrasta jäljelle jäänyttä mustelmaa. Lyönti oli kova. Tomas oli vihainen siitä, että Lukas oli kutsunut häntä säälittäväksi. Vaikka Tomas oli järjeltään idiootti, oli asioita, joissa hän oli hyvä. Tomas oli hyvä tappeluissa. Hän oli vahva ja osui kohteeseensa. Se oli tullut Lukakselle liiankin tutuksi.

Lukas kuuli Larsin nauravan takanaan. Lars tiukensi otettaan hänestä, jotta hän pysyisi pystyssä seuraavien lyöntien ajan.

Anders potkaisi Lukasta sääreen. Lukaksen tasapaino olisi varmaan pettänyt, ellei Lars olisi pakottanut häntä seisomaan. Toinen potku. Kolmas. Neljäs. Viides. Kuudes. Hän vain puristi huulensa tiukasti yhteen ja näytteli edelleen. Lyönti kylkeen. Olkapäähän. Lukas irvisti sisäänpäin. Tähän hän oli tottunut. Hän oli oppinut, että jos ei reagoinut millään tavalla tai näyttänyt tunteitaan tai näytteli välinpitämätöntä silloin kaikki loppui aikaisemmin. Se oli kantapään kautta opittua tietoa. Tänään hän taas oli näyttänyt heille, että he olivat osuneet häntä arkaan paikkaan.

Lukaksen ajatukset keskeytyivät, kun erityisen kova isku osui häntä rintakehään. Hän tunsi suurimman osan hapesta karkaavan ulos keuhkoista. Hän haukkoi happea. Ilma ei millään meinannut suostua palaamaan hänen keuhkoihinsa. Hän kuuli kun askelten aiheuttajat alkoivat nauraa äänekkäästi.

"No Lukie, sattuuko? Häh, sattuko? Sä ansaitset sen. Luonnonoikut ansaitsee kivun. Mitäs tulit tänne, häh?" Anders kyseli Lukakselta huulillaan sadistinen hymy. Anders tarttui Lukasta leuasta ja nosti hänen kasvojaan Emilin suuntaan. "Tässä sulle pieni välinäytös. Älä huoli, kyllä säkin saat vielä lisää. Ei tarvii tyytyä tohon vähään, häh?" Hän sanoi hymyn vain kasvaessa hänen huulillaan.

Anders ei päästänyt irti Lukaksen leuasta, vaan pakotti hänet katsomaan kun Tomas siirtyi Emilin viereen. Ennen kuin hän iski Emiliä kasvoihin, hän kääntyi katsomaan Lukasta kasvoihin ja hymyili. Ilmeisesti kosto raukka-kommentista oli kaksiosainen Emiliä kohtaan, vaikka Lukas sen oli sanonutkin. Toisaalta Emilin satuttaminen sattui Lukasta oikeastaan enemmän. Hän ei halunnut olla huono isoveli. Hän oli jo epäonnistunut Emilin suojelemisessa pahanpäiväisesti.

Tomaksen iskun voimasta Emilin pää retkahti taaksepäin ja osui kovaa Johanneksen rintakehään. "Päästä minusta irti", Emil yritti mumista. Tämä sai muut Lukasta lukuun ottamatta nauramaan.

"Oi, pikku friikki yrittää pistää vastaan! Eipä taida auttaa. Meitä ei hirveästi haluta kuunnella pienten outolintujen piipitystä. Vai mitä pojat?" Johannes nauroi. Hän sysäsi Emiliä, niin että tämä kaatui maahan. Kun Emil yritti nousta, Johannes potkaisi häntä jalkoihin ja sai Emilin kaatumaan uudestaan. Johannes sylkäisi Emilin viereen ja potkaisi uudestaan. Potku osui maassa makaavaa hopeahiuksista poikaa mahaan. Emil taittui kaksinkerroin, kun ilma pakeni hänen keuhkoistaan.

Tomas nauroi ja tähtäsi napakan potkun Emilin käsivarteen. Emil ei ollut ehtinyt kerätä ilmaa takaisin keuhkoihinsa ja uusi potku ei helpottanut siinä. Tomas potkaisi uudestaan. Potku osui kylkeen. Lukas ei voinut kuin katsoa vierestä. Hän laski potkut. Kylkeen yksi, kaksi, kolme, neljä. Liian monta. Tomas ja Johannes molemmat potkivat Emiliä. He potkivat häntä kylkiin, sääriin, reisiin, mahaan, joka sai Emilin taittumaan uudestaan kaksinkerroin ja haukkomaan henkeään. Yhden kerran Johannes myös potkaisi Emiliä päähän.

Lukas ei halunnut nähdä. Hän ei kuitenkaan pystynyt sulkemaan silmiään. Hän tunsi kirvelyä silmänurkissaan, mutta piti kyyneleet itsellään. Ei. Sitä tyydytystä hän ei antaisi niille. Ei nyt, eikä koskaan.

Kun Tomas ja Johannes lopettivat, Emil jäi heidän eteensä haukkomaan henkeään. Askelten aiheuttajat katsoivat maassa makaavaa Emiliä nauraen. Emilin otsasta valui vieläkin vähän verta, joka sekoittui sateeseen. Hänen silmissään näkyi kipu ja viha. He vain sylkivät hänen päälleen.

"Tykkäsitkö Lukie? Oliko hyvä näytös, häh? Nyt on sitten sun vuorosi. Jatketaanko siitä mihin me jäätiin Lukie, häh?" Anders sanoi nauraen edelleen. Anders otti veitsensä esiin. Hän pyyhkäisi Lukaksen märät otsahiukset pois otsalta ja Lars otti hänestä samanlaisen otteen, kuin Johannes oli ottanut aikaisemmin Emilistä. Anders asetti linkkuveitsen terän hänen otsalleen.

"Pitäähän friikki merkitä. Ihmisten pitää tietää kun luonnoikku tulee vastaan, häh?" Anders melkein kehräsi ja Lukas tunsi viiltävää kipua otsallaan. Hän tunsi kuinka veitsen terä painoi ihoa ja rikkoi sen. Hän tunsi terän liikkuvan otsallaan ja viiltävän lisää ihoa rikki. Hän tunsi tuoreen veren valuvan kasvoilleen ja sekoittuvan taivaalta alas rankkana valuvaan sateeseen. Anders kaiversi Lukaksen otsaan sanan friikki.

Nopealla liikkeellä Lars pyöräytti Lukaksen nopeasti ympäri. Lukas oli tällä kertaa kasvokkain hänen kanssaan. Lars paukautti nyrkkinsä Lukaksen jo valmiiksi veriseen otsaan. Se sai Lukaksen kompuroimaan säilyttääkseen tasapainonsa. Pojat nauroivat hänelle ja Tomas potkaisi häneltä jalat alta.

Lukas kaatui märälle ja mutaiseksi muuttuneelle hiekkatielle. Hän otti vaistomaisesti käsillään vastaan ja tunsi kuinka suuremmat kivet raapivat hänen kämmenensä naarmuille. Hän yritti nousta seisomaan, mutta sai siitä hyvästä uuden, entistä paljon lujemman potkun jalkoihinsa.

"Sä oot yhtä saastanen kuin tää tie. Sä oot yhtä paska kun nää koiranpaskat tuossa tienpenkoilla", Lars ilkkui. "Saastanen, paskanen, yks helvetin luonnonoikku." Sanoja tehostivat potkut Lukaksen kylkiin ja käsivarsiin.

Lukas tuijotti ylös kohti häntä väkivalloin kohtelevia poikia. Hän kyllä kestäisi kivun, kestäisi häneen kohdistuvan henkisen väkivallan, mutta miksi heidän piti tehdä se sama hänen pikkuveljelleen? Emil oli kokenut jo niin paljon pahaa. Emil oli joutunut lento-onnettomuuteen, menettänyt isänsä ja häntä kiusattiin hänen erilaisten hiustensa takia. Lukas melkein hymyili ajatellessaan hänen ympärillään olevia poikia samassa tilanteessa kuin hän oli nyt.

Ilmat pakenivat Lukaksen keuhkoista. Hän tunsi kengän mahassaan, pallean kohdalla. Hän päästi hiljaisen voihkaisun. Lukas yritti haukkoa karannutta happea keuhkoihinsa. Hän ei ehtinyt saada hengitystään tasoittumaan ennen uutta potkua mahaan. Lukas taittui kaksinkerroin ja yski. Hän ei meinannut saada yskimistä loppumaan. Yskänpuuskien välissä hän yritti saada tarpeeksi ilmaa uudestaan tyhjentyneisiin keuhkoihinsa. Hän kuuli askelten aiheuttajien naurun yläpuoleltaan.

Lukas sai selkäänsä potkun. Seuraava osui kylkeen. Erityisen luja potku tähdättiin hän käsivarteensa, lähelle olkapäätä. Lukas tunsi koko käsivartensa potkukohdasta alaspäin menevän tunnottomaksi. Yskiminen ei vieläkään tahtonut loppua. Hengittäminen oli sen takia vaikeaa. Vaikeaa oli myös olla näyttämästä merkkiäkään kivusta. Lukas oli kuitenkin jotenkin onnistunut pitämään kasvonsa tyhjinä. Hän yritti tyhjentää mielensä. Hän yritti saada kaikki tunteet ja tuntemukset pois mielestään. Hän yritti sulkea kivun päänsä ulkopuolelle.

Mustia pisteitä ilmestyi Lukaksen näkökenttään. Hän tunsi epämääräistä kipua päässään. Pisteet alkoivat kuitenkin hälvetä nopeasti. Samaa vauhtia, kuin pisteet alkoivat hävitä, kipu päässä voimistui. Lukas nosti oikean kätensä, sen mihin potkuja ei ollut vielä osunut, oikealle puolelle päätään. Oikean korvan toisella puolella tuntui hirveää tykyttävää kipua.

"Ouuu… Lukie, sattuuko, häh? Sattuuko?" Anders kysyi ilkeästi nauraen. "Luonnonoikut ansaitsee kivun. Paskanen friikki, häh? Kaikki tietää, että sä olet vaan yks vitun saastanen friikki. Ja friikit tapetaan. Me tapetaan vielä sut. Paskaset luonnonoikut tapetaan, häh?"

Anders laskeutui kyykkyyn Lukaksen viereen ja tällä kertaa kuiskasi: "Mä en valehtele." Hän nousi ylös ja poimi samalla maasta kourallisen isompia kiviä. Muut seurasivat hänen esimerkkiään ja kumartuivat noukkimaan maasta vähän suurempia kiviä ja oksia.

Johannes heitti ensimmäisen kiven. Se ei osunut kovaa, mutta kirveli silti. Seuraavaksi heitti Tomas. Hän heitti oksan ja se osui olkapäähän. Se sattui. Tomas oli vahva. Lars heitti kourallisen pienempiä kiviä. Ne osuivat Lukasta kasvoihin. Kivet raapivat naarmuja poskiin, leukaan, otsaan ja nenänvarteen. Andersin heittämä kivi osui Lukasta päähän. Hän tunsi herkän ihon rikkoutuvan ja lämpimän veren valuvan alas sekoittuen sateeseen ja hiuksiin.

Pojat kivittivät kätensä tyhjiksi heittämällä välillä myös Emiliä Lukaksen sijaan. Suurin osa kivistä ja kepeistä kuitenkin tähdättiin Lukasta kohti.

"Heippa friikit! Te ootte jo tuhlannut tänään tarpeeksi meidän aikaa!" Johannes huusi ja potkaisi kuraa Luksen ja Emilin päälle. Lukas kuuli vihdoin neljien askelten lähtevän kävelemään poispäin. Se oli ääni, jota hän oli odottanut. Nyt olisi taas hetkeksi valheellisen rauhan aika. Hän odottaisi, milloin kuulisi seuraavan kerran askeleet taas perässään.

AN: Siinä oli se toinen luku. Toivottavasti kumpikaan Lukas tai Emil ei ollut liian OOC. En ole myöskään kauhen hyvä kirjoittamaan väkivaltaa. Toivottavasti ei oolut ihan pannukakku. Tunnen itseni hirviöksi kun vaan kiusaan niitä kahta raukkaa...

Älkää pelätkö, tarinan edetessä siihen liittyy mukaan vielä lisää hetalian hahmoja. Kaikki nordicit ainakin ovat tulossa mukaan, vaikka uusien hahmojen saapumisessa saattaa mennäkin aikaa.

Onko toiveita tuleville parituksille? Osan olen jo päättänyt, mutta aina saa esittää ehdotuksia. Kuka voisi olla Emilille hyvä pari vai pitäisikö se jättää forever alone:riksi? Toiveita otetaan vastaan!

Kiitos vielä!