Ja ensimmäinen varsinainen luku, näin.
En ollut valonarka, mutta välttelin silti päivisin liikkumista. Toisinaan se kylläkin oli välttämätöntä.
Englanti ei luultavasti ollut koskaan ollut kovin aurinkoinen paikka. Mutta liikkeideni jälkeen Lontoo näytti entistäkin synkemmältä. Ei satanut, mutta tavanomaiset pilvetkin vaikuttivat lähes mustilta.
Todellinen syy siihen, miksi en oikein pitänyt päivällä ulkona käymisestä, ei ollut se, että olisi liian kirkasta. Pilvet estivät auringon tehokkaasti. Ihmisjoukkoa minä välttelin. Tungos ei ollut kovin mieleeni.
Ei mennyt kuin hetki, kun olin onnistunut hankkimaan käsiini päivän lehden. Etusivua koristi tuttu otsikko: "Varjo iski jälleen! Jo kuudes uhri!" Ei mitään uutta. Olisivat edes mielikuvituksellisemman tekstin keksineet. Tosin ne olivat väärässä yhdessä asiassa. Uhreja minulla oli paljon enemmän kuin kuusi. Niitä vain ei voinut yhdistää toisiinsa, koska olin toteuttanut ne eri paikoissa, eri tavoilla. Ja yhtäkään murhaa ei voisi yhdistää minuun.
Silmäilin juttua. Samaa vanhaa. Uhrin nimi, miten oli tapettu ja mistä löydetty. Löytyi kertauksia vanhoista uhreista, ja en näköjään voinut välttyä myöskään vertauksilta pari vuotta sitten Whitechapelissa liikkuneeseen Viiltäjä-Jackiin. Mutta meissä ei ollut murhaamisen lisäksi mitään samaa. "Jack" oli murhannut prostituoituja, silponut ruumiita ja vienyt elimiä. Hän oli pelkkä sarjamurhaaja. Minä olin ammattilaistappaja. Otin hengiltä pyydetyn ihmisen, ikään ja sukupuoleen katsomatta, varmistin vain, että kuolivat. Kirurgisia toimenpiteitä en suorittanut (ellei joku erikseen pyytänyt, mutta niin ei ollut toisaalta koskaan käynyt). Jos totta puhuttiin, sellainen oli jopa minusta vastenmielistä.
Myös se ero Viiltäjän kanssa oli, että siinä missä huorilla oli syytä pelätä häntä, minun kanssani syy pelkoon oli aivan kaikilla. Koska en murhannut tietynlaisia ihmisiä. Kaikki uhrini olivat erilaisia, eri ikäisiä, miehiä, naisia, eri yhteiskuntaluokista.
En todellakaan pilaillut sanoessani, että minä tapoin kenet vain.
Arthur kävi lyhyellä visiitillä myöhemmin sinä päivänä. Maksamassa työstäni tietenkin. Minut palkittiin sievällä rahasummalla. Tavallisin vaihtoehto. Toisinaan hän toi jotain muutakin.
Vilkaisin nurkkaan. Pikku korealainen kyhjötti siellä edelleen, niin kuin yleensäkin, minua mulkoillen. Hänen suureksi onnekseen ja hieman minunkin, asuntoni oli lämmin. Laskin lehden käsistäni lattialle, ja hän tuntui oitis heräävän horroksesta. Kipitti hakemaan sen suurempia lupia kyselemättä.
Yong oli minun palkintoni eräästä työstä. Arthur oli omien sanojensa mukaan valikoinut hänet tarkkaan. Ulkonäöltä hyvin siunaantunut, mutta muuten kuulemma täysin mahdoton. Jos en olisi paremmin tiennyt, olisin voinut väittää häntä amatööriksi. Pikku korealainen oli kieltämättä kyllä hyvin hermoja raastava tapaus. Tai siis olisi voinut olla. Ellen olisi osannut käsitellä häntä oikein.
Pakko todeta, hän oli varsin mielenkiintoinen. Alkuun hän ei osannut pysyä hiljaa sitten lainkaan. Eikä sanavarasto välillä ollut se maailman säädyllisin. Mielessäni kävi, oliko tämä kenties kuullut Arthurilta kaikki englanninkieliset kirosanat ja loukkaukset, kun tuntui ne niin hyvin osaavan, vaikka kielen taito muuten olikin paikoitellen heikko. Englantilainen ystäväni oli äärimmäisen pahasuinen, ja se oli suurella todennäköisyydellä tarttuvaa.
Muutaman murtamisen jälkeen olin muokannut Yongista huomattavasti hiljaisemman ja ennen kaikkea tottelevaisemman. Tämä yritti tosin edelleen pitää itsepäisen julkisivun yllä. Mutta ei se haitannut, teki kaikesta vain huvittavampaa. Tiesin kyllä, ettei minun tarvitsisi edes sanoa ääneen uhkausta saadakseni hänet toimimaan mieleni mukaan.
Pikku korealainen katseli lehden etusivua.
"Sinä teit sen taas, Kiku-sama." Kunnioittavasta liitteestä huolimatta sävy oli halveksivahko. Ei ollut kovin vaikeaa opettaa pojalle hieman japania, ja nykyään hän tiesi, että toisinaan saatoin jopa vaatia sitä englannin sijaan.
"Tein", vastasin lyhyesti ja keskityin teeheni. Englannissa asumisen parhaita puolia oli se, että teetä sai joka paikasta. Ei tietenkään yhtä hyvää kuin Japanissa, mutta kyllä se meni. Yong jätti lehden lattialle ja kipitti teepannun luo, katsoen kysyvästi. Siinä ei ollut paljoa jäljellä ja sisältö oli ehtynyt jäähtyä, joten nyökkäsin lähes huomaamattomasti. Muuten en olisi sallinut teeni juomista. Poika kaatoi itselleen pieneen kuppiin teen loput.
"Miksi?" hän kysyi sen juotuaan muutamalla kulauksella. En vastannut heti, vaan tuijotin kuppini pohjaa. Miksi tosiaan? Olisin minä muitakin toimeentulomuotoja keksinyt. Joten miksi ihmeessä valitsin tämän? Koska en halunnut muuta? Koska pidin tappamisesta? Koska se oli ainoa tapa todistaa itselleni, että olin elossa? Kaikki ne olivat totta. Mutta perimmäisin syy oli yksinkertainen.
Se oli tie, joka minulle oli osoitettu, ja aioin noudattaa sitä.
Yong tuijotti minua edelleen, vastausta vaativalla katseella.
"Se on minun työtäni", vastasin, "ja ilman sitä en ruokkisi sinua."
"Eli se, että minä saan syödä, vaatii sen, että joku kuolee…?"
"No mitä sinä muuten söisit?" hymähdin. Pikku korealainen näytti hetken tyrmistyneeltä ja lievästi pahoinvoivalta. Kyllä hän luultavasti tajusi, etten ollut tosissani, mutta ei se estänyt häntä kauhistelemasta. Ajatus tosiaan kyllä oli vastenmielinen.
"Sairas…" hän mutisi. Se luultavasti ei ollut tarkoitettu minun kuultavakseni, mutta siitä huolimatta se kantautui korviini. Oli hän oikeassa, minä olin aivan sairas, mutta se ei tarkoittanut, että hän saisi puhua miten halusi. Nousin ylös tuoliltani ja tartuin häntä kauluksesta.
"Tiedätkö…" vedin takkini alta veitsen, "teroitin tämän juuri. Haluaisitko kokeilla sitä?"
Yong kalpeni silmissä. Hän tiesi kyllä, että kokeileminen tarkoitti uhriksi joutumista. Pikku korealainen edessäni kutistui yhä pienemmäksi, sopertaen japaninkielisiä anteeksipyyntöjä. Ainakin opetukseni olivat menneet perille.
"Vasen käsi."
Hän tärisi ja pelkäsi aikansa, mutta ei sanoisi minulle vastaan. Joten hän ojensi vasemman kätensä, joka sekin vapisi uskomattoman paljon. Piirsin kämmenselkään lyhyehkön viillon, tarpeeksi syvän, jotta se vuotaisi. Hän inahti. Pysyi harvinaisen hiljaa, vaikka oli vain lapsi, joka ei kestänyt hyvin kipua. Tärinän takia haavasta tuli hieman epätasainen.
"Mene."
Sitä käskyä pikku korealainen noudatti näköjään enemmän kuin mielellään. Hän pujahti varoen ohitseni ja lähti muualle taloon, mahdollisimman kauas minusta. Ehkä huvittaisin itseäni hänen avullaan vielä myöhemmin. Jos jaksaisin. Valuin itse takaisin istumaan, miettimään.
Minun päässäni ei kaikki ollut aivan paikoillaan. Se oli totta. Mutta oli myös ihminen, joka oli vielä enemmän sekaisin kuin minä. Ja juuri häneltä olin kuullut, miten pitää jokin Yongin kaltainen kurissa. Sen toteuttaminen vei aikansa, mutta siinä minä onnistuin. Julmuudella ja välinpitämättömyydellä pärjäsi aika pitkälle.
Veitsessä oli edelleen Yongin verta, se tipahteli pieninä pisaroina kohti lattiaa. En jäänyt odottelemaan, vaan pistin omaan sormeeni. Ja sain varmistuksen siitä, että olin yhä elossa.
Oliko se sitten sairaus, että ei ollut varma, oliko elossa vai kuollut?
Ei, Kikua ei tarvitse sääliä, vaan Yongia. Tämä oli taas hävettävän lyhyt, pahoitteluni.
Saa kommentoida~