Ilta alkoi olla jo pitkällä Serenan saapuessa suuren harjun luo. Harjun kupeessa, alhaalla rannalla, leiskuivat nuotionliekit. Se oli varmaan vanhuksen leirituli, hän ajatteli. Ollessaan aikeissa nousta autosta, pelkääjänpuolen ovi avautui vauhdilla, ja parrakas vanhus kurkisti ovesta sisään. Serena kirosi ääneen säpsähtäessään tämän nopeaa toimintaa.
"Olet myöhässä!" vanhus tuhahti paheksuvasti narisevalla äänellään. Tämä istuutui etupenkille, Serenan viereen, nopeammin kuin tyttö ehti edes sanomaan: "Mitä helkkaria sinä oikein meinaat?"
"Meillä ei olisi kiire, jos sinä olisit saapunut ajoissa. No niin, ajahan nyt," vanhus tokaisi tuohtuneena, tytön tuijottaessa tätä suu auki. Parrakas vanhus ei enää säälittänyt Serenaa, enemmänkin ärsytti vallan mahdottomasti. Varsinkin tämän röyhkeä asenne häntä kohtaan. Tyttö tokaisi, ettei ollut mikään taksi. Hän oli ajanut tänne yli tunnin moottoritietä pitkin tapaamaan vanhusta, eikä halunnut vielä lähteä takaisin.
"En aikonut kävellä Camelotin raunioille. Siksi pyysin sinua hakemaan minut," vanhus sanoi, ja nyökkäsi eteenpäin kehottaakseen tyttöä jo ajamaan. Serena pyöritti päätään ja käynnisti auton. Sitten hän huomasi nuotion rannassa ja sanoi: "Tuo täytyy sammuttaa ensin. Käynkö minä?"
"Se sammuu kyllä itsestään."
"Ok, minä siis käyn."
Valkopartainen vanhus mumisi jotain itsekseen, kun tyttö avasi auton ovea. Samassa nuotion tuli sammui ja hiilloskin näytti tummuvan. Tuo oli outoa, Serena ajatteli ja löi oven takaisin kiinni. Hän varmisti vielä, että he olivat menossa kaivauksille, jossa vanhus saisi selittää enemmän kartasta ja oletetusta Camelotista. Serenasta tuntui, että heillä oli edessään aivan liian pitkä automatka yhdessä. Hän käänsi auton ja he lähtivät ajamaan harjulta pois päin johtavaa kapeaa tietä.
"Anteeksi, että olen myöhässä. Unohduin tutkimaan sitä antamaasi karttaa koko päiväksi. Et kertonut nimeäsi. Minä olen Serena," tyttö sanoi, yrittäen tutustua vanhukseen. Hän inhosi hiljaisia hetkiä toisen ihmisen seurassa.
"Minut tunnetaan monella nimellä," vanhus tokaisi, ja oli sitten hiljaa katselleen maisemia, kuin unohtaen kertoa, mitä häneltä kysyttiin.
"No, kerro edes yksi niistä. Millä nimellä voin kutsua sinua?"
"Voit kutsua minua… Jonesiksi," vanhus lausui. Hän katsoi hetken tyttöä hymyillen partansa takaa, ja käänsi sitten katseensa sivuikkunaan päin. Nimi sai Serenan hymähtämään. Se toi hänelle mieleen kaikkien arkeologien elokuvasankarin Indiana Jonesiin.
"Hyvä on, herra Jones. Kuinka sait sen vanhan kartan käsiisi? Hiiliajoituksen mukaan se voi olla jopa tuhat vuotta vanha. Uskomattoman hyvin säilynyt," Serena selitti ja vilkaisi sivusilmällä vanhusta. Parrakas herra Jones katseli autonikkunan läpi taivaalle nousevaa kuuta. Hän kertoi kartan kulkeneen suvussa jo kauan. Se oli kuuleman mukaan todella peräisin kuningas Arthurin ajoilta.
"Oletko näyttänyt sitä museoille? He olisivat varmasti kiinnostuneita. Ainakin professori Jefferson meni täysin sekaisin, kun hän näki sen..." Serena selitti.
"Näytitkö sinä sen jollekin muulle? Se kartta oli tarkoitettu vain sinulle," vanhus huudahti kärttyisesti ja nyrpistäen nenäänsä.
"Anteeksi vaan, mutta minä olen vain harjoittelija. Kaikki tutkimukseen liittyvät asiat on käytävä läpi..." Serenan selitys keskeytyi valkopartaisen vanhuksen huudahdukseen: "Seis!"
Serena polkaisi jarrun pohjaan, ja tähyili tielle. Siellä ei näkynyt mitään. Oliko vanhus nähnyt jotain hämärällä tiellä, hän ajatteli.
"Tuossa on risteys vasemmalle. Käänny siitä," vanha herra Jones sanoi osoittaen kapeaa tienliittymää, joka näytti vievän metsätielle. Serena katsoi tätä tympääntyneenä, ja tuumasi kiroten, ettei missään nimessä ollut menossa siihen suuntaan. He menisivät suoraan moottoritielle, ja sieltä nopeasti kaivauksille.
"Tuon tien varrella on paikka, jonka haluan näyttää sinulle. Se on paikka, josta tarinamme alkaa," vanhus selitti topakkana.
Serena totesi, että he menisivät suoraan, ja tyttö painoi kaasua. Vanhus rykäisi äänekkäästi harmissaan ja vei kädet puuskaan. Auton moottoritilasta kuului outo ääni, ja ajopelin vauhti tyssäsi kuin seinään. Moottori sammui. Konepellin alta pöllähti valkoista savua, jota Serena jäi tuijottamaan pudistaen päätään. Hän ei uskonut, että näin oli juuri käynyt. Hän vilkaisi herra Jonesia kuin syyttäen tätä auton hajoamisesta keskelle ei mitään.
"Luuletko, että tämä on muka minun syytäni? En ole koskenut mihinkään. Sinähän se olet ratissa," vanhus tuhahti paheksuen tytön ilmeistä epäilystä. Serena aikoi lähteä kävelemään takaisin moottoritielle. Hän liftaisi kyydin itselleen takaisin, ennemmin kuin jäisi vanhan Herra Jonesin seuraan tähän autoon. Hän ei tiennyt mistä se johtui, mutta vanhus sai hänen sappensa kiehumaan.
"Jos saan auton korjattua, käymme katsomassa sen paikan tuon tien varrella," herra Jones ehdotti ja avasi auton oven, ja käski tyttöä aukaisemaan konepellin lukituksen. Serena epäili, osaisiko tämä tehdä autolle yhtään mitään, joten hän suostui. Hän katseli jo tavaroitaan valmiiksi käsilaukkuun, koska joutuisi kuitenkin kävelemään kohta. Parrakas Jones ei ollut ehtinyt kuin vasta avata konepellin, kun huikkasi jo tytölle että tämä kokeilisi käynnistään uudelleen.
"Joopa joo," Serena tuhahti ja kokeili startata. Hänen yllätyksekseen auto lähti käyntiin.
"Menemmekö sitten," vanha herra Jones lausui tyytyväisenä istuutuen takaisin autoon, ja osoitti sivutielle päin.
"Enpä oikein tiedä."
"Se ei vie kauan. Aja nyt vain," herra Jones vakuutti yhä vain ärsyttävämpään tapaansa. Serena pudisti päätään ja oli kahden vaiheilla. Hetkellisen sananvaihdon päätteeksi, he kuitenkin ajoivat pikkutielle. Serenaa alkoi toden teolla kaduttaa, että oli tullut valkopartaisen juttusille.
Tie kävi kapeammaksi ja muuttui lopulta kärrypoluksi, joka päättyi viimein avaraan nummeen. Ja keskellä nummea seisoi korkeista kivipaaseista rakennettu kehä. Se oli paljon Stonehengeä pienempi, mutta silti majesteetillinen hiljaisessa hämärässä maisemassa. Nummelle nouseva usva sai paikan näyttämään satumaiselle.
"Tämä minä halusin näyttää sinulle," vanhus lausui ja nousi autosta viittoen tyttöä seuraamaan. Tämä sammutti auton, mutta jätti ajovalot päälle ja kulki sitten herra Jonesin perässä lähemmäs kivikehää haltioituneena tuosta erikoisesta paikasta. Se oli keskellä loivasti nousevaa mäkeä, jota metsä reunusti.
"Tämä kuului Camelotin maihin. Se oli mahtava valtakunta aikoinaan... Pian on kesäpäiväntasaus. Tästä kivikehästä näkee ajanlaskun tähtien avulla. Tiesitkö, että tämä paikka oli druidien rakentama," vanhus kertoi, ja kosketti yhtä suurta kivenjärkälettä katsellen sitä pitkin taivasta kohti. Sitten hän hymyili lämpimästi, kuin muistaen jotakin menneisyydestään, ja kääntyi tyttöön päin. Tuo ilme tuntui Serenasta yllättäen oudolle kaiken sen sananväännön jälkeen, jota he olivat käyneet. Serena kyseli vanhukselta, mitä druidit olivat tehneet täällä, ja oliko kivikehä vain kalenteri, vai oliko täällä tehty jotain rituaaleja. Häntä kiinnosti kovasti tietää, kuinka kivet oli ylipäätään saatu kehään siihen aikaan.
Herra Jones totesi druidien käyttäneen taikuutta kivikehän pystyttämisessä, ja taputti sitten kivipaasia, kuin ystävää olalle, kulkien sen ohi. Serena pyöräytti silmiään, ja kysyi vanhukselta oliko tämä tosissaan.
"Väitätkö, että he olivat muka jotain jedejä? Etkö ole vähän liian vanha uskomaan tuollaista?"
"Taikuus on todellista. Ennen kuin Arthurista tuli kuningas, taikuuden harjoittaminen oli kuolemalla rangaistava teko. Druidit olivat taikuutta harjoittavaa kansaa. He kokoontuivat salaa tällaisiin paikkoihin. Kuningas Uther, Arthurin isä, kielsi taikuuden harjoittamisen Camelotissa," mystinen herra Jones selitti. Hän kiersi kehää vastapäivään koskettaen kivipaaseja kulkiessaan. Kuulosti siltä kuin tämä olisi mumissut jotakin jokaisen kiven kohdalla. Serena arveli tämän manaavan häntä, koska hän ei uskonut tämän tarinoita.
"Taikuudella tarkoitat kai kuitenkin jotain poppakonsteja, joilla yritettiin saada parempi onni kuin naapurilla? Hei, olen minäkin lapsena kerännyt juhannusyöksi kukkasia tyynyni alle... mutta, nämä tonnien painoiset kivijärkäleet eivät varmasti nousseet jonkun sormen napsautuksella paikoilleen. Abrakadabra...," Serena viisasteli, ja sai vanhukselta nenän nyrpistyksen yhden kivipaasin takaa.
"Sinun ei tarvitse uskoa minua... mutta jotkut syntyivät erikoisen kyvyn kanssa. Jos heidän kykynsä paljastui muille, heidät teloitettiin sen takia. Sadat menettivät turhaan henkensä. Siinä ei ole mitään hauskaa."
"Noitavainot? Sori, olet kai oikeassa," Serena totesi pahoillaan, ja asteli kivikehän keskelle. Hän ajatteli mielessään, miten hirvittävä historia näilläkin paikoilla saattoi olla. Ihmisiä oli oikeasti kuollut vain sen takia, että joku oli vihannut tai pelännyt heitä niin paljon, ja ihan ilman syytä.
"Sanoit, että tämän taikuuden harjoittaminen oli kiellettyä ennen kuin Arthurista tuli kuningas. Hänen täytyi kai sallia se sitten, kun hän hankki oman velhonsa, Merlinin?" Serena arvaili viitaten vanhaan myyttiin. Myytin mukaan se oli ollut Merlin-velho, joka oli tehnyt Arthurista kuninkaan. Ei hän siltikään uskonut taikuuteen, mutta arveli tuon tarujen velhon olleen vain viisas tietäjä. Siis jos kumpikaan mainituista myytin hahmoista oli joskus elänyt oikeasti.
"Arthur ei luottanut taikuuteen sen enempää kuin isänsäkään. Hän ei edes tiennyt, että hänellä oli velho rinnallaan koko ajan suojelemassa häntä. Hän olisi katkaissut tämän kaulan, jos hän olisi tiennyt," vanhus tuhahti, vilkaisten tyttöä kulkien viimeisen kivipaasin takaa, tehtyään täyden ympyrän. Hän astui auton valojen eteen kosketettuaan viimeistä kiveä, ja jätti tytön varjoonsa kivikehän keskelle.
"Se ei kuulosta lainkaan legendan mukaiselle. Miksi tämä velho olisi sitten muka auttanut hänet kuninkaaksi?" Serena kysyi, pohtien samalla, mistä vanhus oli tietonsa saanut. Herra Jones taisi keksiä kaiken omasta päästään, hän ajatteli hymähtäen.
"Niin paljon se legenda pitää paikkansa... mutta olihan Arthur kyllä jalo sydämeltään. Todellinen ritari. Ja kuningas, jota kansa rakasti. Jopa monet heistä, jolla oli taikuuden kyky, toivoivat hänen menestyvän kuninkaana."
"Ai, vaikka tämä olisi tapattanut heidät sen taikuuden vuoksi?" Serena tuhahti. Hän siristi silmiään vilkaisten vanhuksen hahmoa auton valojen kiilassa. Tuolle Merlin-velho olisi varmaan näyttänyt Arthurin aikaan, hän ajatteli huvittuneena.
"Sen sinä tulet näkemään... Anna anteeksi, Serena, mutta minun on tehtävä tämä," herra Jones lausui omituisen osanottavalla äänensävyllä. Se sai tytön niskakarvat pystyyn. Hän nosti kätensä nähdäkseen jotakin auton valojen häikäistessä silmiään. Mitä tämä oikein puhui, oliko vanhuksella sittenkin jokin ase mukanaan.
"Mitä tarkoitat? Mitä aiot tehdä minulle?" tyttö älähti yrittäen pois kivikehästä ja valojen häikäisystä. Kivipaasien väleistä ei kuitenkaan päässyt kulkemaan. Hän tunsi olonsa huonoksi miimikoksi takoen näkymätöntä estettä suurten kivien välissä. Siinä ei ollut mitään, mutta hän ei vaan päässyt kehästä pois. Lähestyvä usva pysähtyi kivikehän ulkopuolelle kuin lasiseinään, ja kohosi sitä pitkin ylöspäin.
"Mitä tämä on? Mikä hitto sinä olet? Päästä minut pois täältä," Serena käski kovaan ääneen. Tapahtumat alkoivat muuttua hänen mielestään liian hämärän rajamailla -henkisiksi. Hän alkoi käsittää, että nuotion sammuminen itsekseen ja auton hajoaminen keskelle tietä, saattoi sittenkin olla herra Jonesin syytä.
"Etsi Emrys. Hän auttaa sinua palaamaan takaisin. Gaius tietää, mistä löydät hänet," vanhus sanoi nostaen kätensä ylös kohti kivikehää. Hän lausui jotakin, joka kuulosti vieraalle kielelle. Serena ei saanut siitä mitään selkoa. Vanhuksen ääni oli matala ja käheä. Sitten hänen silmissään kävi tulinen leimahdus, vain sekunnin, mutta Serena näki sen valojen häikäisyn alta. Se sai hänet yrittämään pois pääsyä yhä kovemmin erikoisesta vankilastaan, mutta turhaan. Jokin näkymätön voima piti hänen sen sisällä. Kivet alkoivat humista, aivan kuin ne olisivat resonoineet siinä järjestyksessä, jossa vanhus oli niitä koskettanut.
"Miksi teet tämän minulle?" tyttö kysyi tietämättä edes mitä tulisi tapahtumaan.
"Serena, Sanansaattajan täytyy lähteä matkaan," vanhus sanoi hiljaa. Kivien humina yltyi koko ajan. Ne alkoivat myös lämmetä.
"Etsi Emrys." Ne olivat viimeiset sanat, jotka tyttö kuuli äänen alta. Humina yltyi korvia särkeväksi, ja tytön täytyi peittää korvansa. Hän sulki silmänsä ja käpertyi kyykkyyn. Kivistä hohkava lämpö ja koko ajan kirkastuva valo, saivat hänet pelkäämään palamista elävältä. Jopa suljettujen luomien läpi, hän näki kirkkaan leimahduksen ja tunsi suuren humauksen, aivan kuin olisi ollut hississä, joka teki äkkipysäyksen. Sitten ei enää mitään, vain hiljaista ja hämärää.
Myyttien maassa, aikakautena, jolloin taikuus vallitsi maailmassa.
Erään prinssin viinimaljan täyttäminen oli nuoren miehen vastuulla, hänen nimensä oli;
"Merlin?" vaaleahiuksinen prinssi huudahti hieman sopertavalla äänellä kohottaen samalla juomamaljaansa. Hän oli väsynyt, turhautunut, janoinen ja jo aikamoisessa tuiskeessa. Prinssin katse tähyili hovin juhlaväkeä, joka oli kokoontunut Camelotiin tänä kesäpäiväntasauksen iltana. Takana olivat kolmipäiväiset turnajaiset, joiden voiton nuori prinssi oli odotetusti lunastanut itselleen.
"Luulen, että olet jo ottanut tarpeeksi, herrani," prinssin nuori miespalvelija totesi huvittuneena ja otti viinikannun pöydästä, prinssin edestä, viedäkseen se kauemmas. Samassa vaaleahiuksinen prinssi tarrasi palvelijaansa takin kauluksesta ja tuijotti tämän sinisiin silmiin.
"Minä juhlin ystävieni kanssa voittoani. Kaada vaan, äläkä luule mitään," prinssi tuhahti närkästyneenä ja ojensi maljansa mustatukkaisen palvelijansa naaman eteen. Tämä pudisti päätään mutristaen suutaan.
"Minä en siivoa sotkujasi aamulla, herrani," Merlin sanoi huokaisten ja lirautti pienen määrän viiniä prinssin maljaan. Tämän kääntyessä palvelijastaan pois päin, Merlin mumisi loitsu. Hänen silmissään välähti kultainen leimahdus, loitsun muuttaessa prinssin maljassa olevan viinin vedeksi.
Prinssi kulautti maljansa tyhjäksi yhdellä hörpyllä ja maiskutteli suutaan ihmetellen outoa makua. Itse asiassa, viinissä ei ollut makua ollenkaan. Sehän maistui ihan vedelle. Hänen täytyisi siirtyä simaan juontiin, hän ajatteli ja osoitti palvelijaansa etusormi pystyssä.
"Tänään oli juhlallinen, mutta uuvuttava päivä. Minä vetäydyn nyt lepäämään," kuningas Uther lausui nousten ylös pöydästä. Koko muu hovinväki nousi myös ylös samalla, muut paitsi prinssi. Kuningas taputti nuorta prinssiä olkapäälle isällisesti ja puristi sitten niin että sai tämän pomppaamaan tuolistaan jaloilleen.
"Olisi ehkä sinunkin aika mennä jo lepäämään, poikani," kuningas kuiskasi toisen korvaan ja vilkaisi prinssin miespalvelijaa. Toivottavasti tämä ymmärtäisi viedä prinssin jo nukkumaan päätään selväksi. Tällainen käytös ei ollut sopivaa nuoren prinssin arvolle.
Merlin nyökkäsi vaivautuneena kuninkaalle tämän poistuessa hovista, ja viittoili sitten prinssiä lähtemään kuninkaan perään. Vaaleatukkainen prinssi nousi jaloilleen horjuen, ja virnisti leveästi yrittäen kohdistaa katseensa lady Morganan takana seisovaan kamarineitoon. Tummatukkainen palvelusneiti pudisti päätään myötähäpeästä, ja painoi katseensa alas.
"Hyvää yötä kaikille. Oli hyvät turmajaiset... turhamaiset...tur-na-jaiset," prinssi soperteli ja vilkutti hoviväelle häviten sitten näkyvistä kulman taakse. Merlin pujotti prinssin käden olkansa yli ja talutti tämän pitkin käytävää yläkerrassa olevaan prinssin kuninkaalliseen kamariin. Huoneeseen päästyään, mustatukkainen palvelija potkaisi huoneen oven kiinni takanaan ja avusti humaltuneen kuninkaallisen vuoteeseen.
"Arthur? Minä ehdotin sinulle, että joisit mieluummin vettä turnajaisten jälkeen. Katso nyt miten kävi," Merlin manasi tuijottaen vaaleahiuksista prinssiä. Tämä oli pian sammumassa, mutta onneksi jo omassa vuoteessaan. Palvelija veti saappaat pois Arthurin jalasta ja asetti ne lattialle sängyn viereen.
"Mikä ihme sinuun oikein meni?" Merlin valitti huolestuneena. Hänen herransa epätavallinen käytös oli ihmetyttänyt häntä koko illan turnajaisten jälkeen. Miksi tämä oikein oli niin turhautunut? Hänhän oli voittanut kaikki muut.
"Potta!" Arthur huudahti pompaten istumaan sängyssään ja säikäyttäen Merlinin pahanpäiväisesti.
"Pot-... yyyök," Arthur yökkäili ja oli jo oksentamassa lattialle. Nuori palvelija ehti ensin. Hänen silmänsä välähtivät, ja aika hänen ympärillään hidastui. Hänen oma vatsansa sisältö pyrki myös ylös, hänen nähdessä Arthurin oksentavan hidastetusti lattialle. Siellä meni illallinen. Merlin käski loitsullaan prinssin yöastian esiin sängyn alta ja sai yrjöt siihen talteen. Sitten hän vapautti ajankulun normaaliksi.
"En ole koshkaan kertonut, kuinka paljon oikeasti rakastan shinua. Enhän?" Arthur lausui silmät sikkuralla, tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen palvelijansa ohi. Tämä kumartui viemään yöastiaa pois, ja kurtisti kulmiaan yllättyneenä, kun prinssi kosketti hänen poskeaan.
"Ei. Etpä ole tainnut kertoa, Arthur," Merlin änkytti ja siirsi prinssi käden takaisin sänkyyn.
"Minä rakashtan shinua. En oshaa edes shanoa kuinka paljon, rakastan shinua..." prinssi sopersi ja hymyili typerästi toisella puolella kasvojaan. "...Guinevere," hän jatkoi kurkottaen kohti palvelijaansa.
Ennen kuin Merlin ehti reagoida mitenkään, prinssi oksensi uudestaan sänkynsä viereen lattialle, tarkalleen ottaen omiin saappaisiinsa.