Otin vinkistä vaarin, ja oikoluen nyt tekstin ennen postaamista (: Kiitos kaikista kommeinteista, jotka tulivat ensimmäiseen lukuun ~

2. Luku

Tino istui uskollisesti tytön sängyn vierellä, siitä hievahtamatta. Suomalainen ei voinut olla ajattelematta, kuinka kauheaa olisi, jos hän hetkeksikin poistuisi sängyn viereltä, ja tyttö heräisi sillä aikaa; ruskeahiuksinen lapsi saisi varmasti pahan luokan sätkyn, kun olisi vieraassa talossa yksinään. Tino ei tiennyt, muistaisiko tyttö metsäreissuaan tai tietäisikö edes olemustaan tai kuka oli - Tino vain tiesi, että oli tärkeää pysyä ruskeahiuksisen vierellä.

Puoli tuntia kului verkkaisesti. Välillä nukkuva tuhahti tai siirteli pieniä, pulleita raajojaan sivuun kahisuttaen lakanoita, mutta muuten lapsi oli täydessä unessa. Vaaleamman pojan pää nuokahti vähän väliä, mutta pieni liikahdus tytön suunnalta herätti aina suomalaisen, mutta joka kerta turhaan.

Väinämöinen vilkaisi kelloa violeteilla silmillään; se näytti jo kahtakymmentä minuuttia yli kuuden. Haukotus repi Tinon leukoja, kun suomalainen käänsi jälleen katseensa uinuvaan. Poika jatkoi nuokkumistaan, kun sitten äkkinäinen liikahdus sai pojan nostamaa katseensa. Lilat silmät seurasivat tarkasti kömpelöjä liikkeitä. Ensin tyttö käänsi kylkensä, selkä kohti seinää. Pullea käsi hakeutui silmien päälle, ja kauan odotettu hetki toteutui; pienokainen avasi unisena silmänsä. Maitosuklaata väriltään muistuttavat, suuret ja viattomat silmät kohtasivat lilat. Sydämenlyönnin ajan kaksi suomalaista vain tuijotti toisiaan, mutta sitten tyttö nousi käsivarsiensa varassa istumaan, hieraisten kädellään silmiään. Ja uudestaan. Vaaleaihoinen tyttö vain tuijotti itseään vanhempaa, silmät suurina. "Öh... Hei?" Tino sanoi hieman hämmentyneenä; hän oli odottanut säikähdystä, kiljumista tai kyyneleisiä silmiä, mutta nyt nuorukainen vai tuijotti ruskeahiuksista. Vaalea tyttö kohtasi lilat silmät vähintäänkin yhtä hämmentyneenä kuin Tino tuijotti löydöstään. "Kuka olet?" Tino kysyi, artikuloiden mahdollisimman selkeästi; mistä sitä tiesi vaikka vaalea likka ei ymmärtäisi suomea, tai edes puhetta. Suomalaisen hämmästykseksi ruskeahiuksinen kohautti olkiaan, suu hieman mutrussa. Katse ei ollut enää hämmentynyt; nyt se oli vain jollain tapaa haastava ja itsepäinen. Pyöreät silmät hakeutuivat ympäri huonetta, kun mies ei sanonut tytölle enää mitään. "Tiedätkö kuka olet?" Tino kysyi hetken kuluttua, kulmiaan kurtistaen; likka ei vaikuttanut ollenkaan hämmästyneeltä tai pelokkaalta kuten Tino oli olettanut. Niinpä suomalainen oli päättänyt muotoilla kysymyksensä uudelleen. Suklaata hentoisesti muistuttavat silmät kääntyivät Tinoon hetken harhailun jälkeen, ja tyttö nyökkäsi jämäkästi niin, että tuon olkapäille ulottuvat hiukset pompahtivat hetkeksi silmien eteen. Tino tunsi harvinaisen ärtymyksen valtaavan alaa, kun tyttö tiesi, kuka oli, ymmärsi selvästi suomea, mutta eeeei, ei sitten mitenkään voinut kertoa, mitä tiesi. Osasikohan tyttö edes puhua? Tino avasi suunsa, kysyen kielelleen muodostuneen kysymyksen hieman varovasti. Tytön katse laskeutui peittoon, jota hän puristi sormissaan, ja pienellä pään nytkähdyksellä tyttö myönsi, että puhetaito oli hallussa ainakin jollain tapaa. Lempeä hymy laskeutui Tinon huulille, ja tuo silitti varovasti, hellästi tytön silkkisiä hiuksia. "Entä kirjoittaa?" suomalainen kysyi varovasti toiselta, saaden vastauksensa; ei.

Tyttö nosti katseensa, kulmat kurtussa. Likan katse oli itsepäinen ja temperamenttinen, ja tuo veti kätensä puuskaan. "Ahve" tyttö möläytti suustaan, hyvin epävarmasti, kuin sanoen ainoan asian, mikä päähän pälkähti. Suomi kohotti kulmiaan, hymy kaartuen pojan huulille. "Ahve? Osaathan sinä puhuakin~ No niin, mitä jos söisit jotain?" poika kysyi tytöltä, saaden vastaukseksi nyökkäyksen. Tino taputti peittoa tytön jalojen päällä, nousten ja lähtien kohti suljettua ovea, jonka takana oli vanhanaikainen maalaiskeittiö. Astuessaan kynnyksen yli ja kävellessään kohti humisevaa jääkaappia, kuuli suomalainen yht'äkkiä paljaiden jalkojen vaimean tapsutuksen vanhassa lautalattiassa. Kääntäessään katseensa Tino näki pikkutytön seuraavan vanavedessään, kulmat rutussa. "Mitä nyt? Haluatko jotain erityistä?" Tino kysyi, kyykistyen tytön tasolle, hakien katsekontaktia omiin liloihin silmiinsä. Likka ei tehnyt elettäkään, vaan pysähtyi pojan eteen. Tino kummasteli moista käytöstä, kallistaen hieman pyöreää päätään. "Haluatko öh ... syliin tai jotain?" suomalainen kysyi hieman ujosti; Tino ei ollut erityisen hyvä lasten kanssa. Suomalaisen onneksi lapsi nosti katseensa, leveä hymy vallaten pyöreät kasvot, ja tyttö nyökkäsi tomerasti. Tino nauroi huojentuneena, levittäen käsiään saadakseen tytön syliinsä. Pian Tino tunsikin tytön lämpimät kädet kaulansa ympärillä, kun tyttö tukeutui uuden isoveljensä kaulaan, roikkuen siinä kun poika nosti tytön syliinsä. Kevyt, pieni ruumis ei ollut taakka ei mikään suomalaiselle, kun tuo jatkoi matkaansa jääkaapille. Poika tasapainotteli tytön yhdelle kädelleen avatessaan jääkaapin, pitäen tyttöä lantiolta kiinni. "Haluatko jotain erityistä?" Tino kysyi lempeästi, saaden vastaukseksi olkien pienen kohautuksen.

Tino otti jääkaapista lasisen mehukannun, laskien sen pöydälle, vieden tytön pöydän ääreen. Vaitelias tyttö piirteli kynsillään pöydän puiseen pintaan, kun suomalainen valmisti muutaman leivän itselleen ja tyttöselle. Tuore ruisleipä haisi lapsen nenään ja tuo käänsi vaaleanruskeat silmänsä kohti sinipukuista nuorukaista, joka asetteli juuri päällisiä leiville, ojentaen sitten tytölle kaksi leipää hymyillen. Tino asetti vielä kaksi lasia puiselle, kuluneelle pöydälle, kaataen punaisensävyistä mehua molempiin laseihin. Tyttö ahmi leipänsä kärsimättömänä, saaden Tinon muistuttamaan muutamaan otteeseen, että lapsen pitäisi juodakin, jottei suorastaan tukehtuisi.

Hiljaisuus vallitsi pöydässä sen jälkeen, kun lapsi oli saanut syötyä, ja tuijotti nyt läpitunkevasti Tinon lilansävyisiin silmiin odottavasti. "Tiedätkö mitään itsestäsi?" Tino kysyi varovasti. Lapsi oli aiemmin vakuuttanut tietävänsä, kuka oli, mutta suomalaisella oli omat epäilyksensä. Tyttö nyökkäsi, avaten suunsa empivästi, hakien kielelleen sanoja. "Min... ä. Ahvena. Maa." lapsi sai lopulta sanottua, saaden Tinon kasvoille leviämään mitä leveimmän hymyn. Poika kiersi nopsaan tahtiin pöydän toiselle puolen, koukistaen siroja jalkojaan, päästen tytön kasvojen tasoille. "Hienoa ~ Olet siis Ahvenanmaa, vai?" poika kysyi innokkaasti,saaden tytön nyökkäämään hieman ujosti. Ruskeat silmät kohtasivat lilat, tummat kulmat hieman kurtussa. Tino mietti, mitä voisi sanoa, ja loppujen lopuksi vain halasi pienempää tyttöä. Likka kiersi kätensä "isoveljensä" kaulan ympäri, jolloin Suomi nosti tytön jälleen syliinsä. Haukotus sai Ahvenanmaan haukottelemaan, jolloin Tino hymähti. "Olisiko aika mennä nukkumaan?", jolloin tyttö nyökkäsi. Tino johdatteli itsensä tyttö sylissään vierashuoneeseen, laskien tytön sängylle, peitellen lapsen huolellisesti. Ahvenanmaa hymyili varovasti, sulkien silmänsä. "Öitä. Nuku hyvin." Tino kehotti, kääntyen pois. Kliseisesti tyttö olisi napannut kiinni Suomen vaatteiden liepeestä, mutta kääntyessään ovensuussa suomalainen näki vain nukkuvan lapsen tuhisevan. Tino ymmärsi kyllä unisuuden; tyttö oli löydetty metsästä, herännyt vieraassa paikassa ihmisen - valtion - kanssa, joka kyseli häneltä vaikka mitä, tyttö ei oikein osannut suomea, ja hänen oli pitänyt luottaa Tinoon tuosta vain. Suomi hymyili ajatukselle, sulkein oven. Keittiö oli yhä vaoisa, vaikka kello lähenteli jo yhdeksää. Kesäyö oli parhaimmillaan, ja poika suuntasi ulos, istuutuen nurmelle. Hanatamago ilmestyi viuhtomaan pojan syliin, kun valtio haisteli kesäistä ilmaa; hyttyset ynisivät jossain lähistöllä, heinän tuoksu kutitti nenää ja linnut eivät olleet hiljentyä. Rauhan rikkoi Tinon taskussa pirahtava kännykkä, johon Tino vastasi ripeästi, soittaja kun oli varsin mieluisa. "Hei, Su-san! ~" poika sanoi nopeasti puhelimeensa. "H'i, T'no. O'ko l'psi jo her'nnyt?"ruotsalaisen möreä ääni kuului linjan toisesta päästä. Suomivastasi rehellisesti, Berwaldin pitäessä hetkellisen tauon. "T'len h'omenna kä'mään. God natt." Ruotsi sanoi, ja ennen, kuin Tino ehti lopettaa puhelua, tuo kuuli jo linjan tuuttaavan. Tinon mielen valtasi outo hermostus, mutta tuo suuntasi sisälle, jääden vielä useammaksi tunniksi murehtimaan, mitä tekisi Ahvenanmaan kanssa; tyttö ei ollut erityisen hyvä suomen kielessä, vaitonainen, eikä Tino ollut ollut tekemisissä lasten kanssa pahemmin. Tämä sai pojan murehtimaan valveilla sängyssään, mutta ajatus Berwaldin ja muiden maiden avusta rauhoitti pojan mieltä kiitettävästi, ja lopulta poika vaipui levottomaan uneen.

Siinä se (: Toivottavasti piditte!