. : Dianthus Deltoides : .
luku I
[Ketoneilikka]
Ketoneilikan kukat ovat aniliininpunaisia, joskus harvoin valkoisia tai vaaleanpunaisia.
Niissä näkyy tarkasti katsoen hiven valkoista, kuin tomusokeria.
Ne kasvavat yleensä yksitellen.
"Sakura", Ino sanoi.
"Hm?" hän vastasi. Tytöt makasivat viilenevän iltataivaan alla.
"Jos kaikki ihmiset muuttuisivat kukiksi..." Ino aloitti ja sulki silmänsä, "mitä niille kävisi, joille ei riittäisi omaa kukkaa?"
Sakura avasi suunsa vastatakseen, muttei sanonut mitään. Sakura nosti katseensa heinikosta taivaalle. Ne, jotka jäisivät ilman kukkaa... He olisivat varmasti surullisia, mikäli he jäisivät ihmisiksi. Toista vaihtoehtoa Sakura ei tahtonut edes ajatella, eihän kenellekään voinut niin huonosti käydä. Lakata olemasta, kun muut muuttuisivat kauniiksi kukiksi.
"Minä luulen, että heistä tulisi uusien kukkien siemeniä", Sakura mutisi hiljaa. Ino naurahti.
"Tai sitten rikkaruohoja!" vaaleahiuksinen tyttö avasi silmänsä, ja katsoi ilkikurinen pilke silmissään toiseen tyttöön. Sakura veti nopeasti henkeä, ja kuvitteli millaista olisi olla rikkaruoho.
"Joo, ehkä..." Se olisi kauheaa.
"Rikkaruohoja, rikkaruohoja..." Sakura mutisi nyhtäessään Sunagakuren kasvitarhan lääkekasveja kuivasta mullasta. Aurinko paahtoi kasvihuoneen lasin läpi yhtä terävästi kuin ulkona, ja Sakuran oli pysähdyttävä pyyhkimään otsaansa ja suoristamaan selkänsä. Ajatteleminen oli turhan raskasta puuhaa 39°C helteessä, niinpä hän oli työntänyt katkeruutensa taka-alalle, ja keskittynyt nyppimään lääkekasveja. Rivi riviltä Sakura tyhjensi mullan kesämarunoista ja ginsengeistä, pysähtyen välillä juomaan juomapullostaan.
"Hei." Sakuran pää ponnahti ylös. Poika loi pitkän varjon hänen eteensä. Sakura kohottautui jaloilleen ja hymyili leveästi.
"Kankuro!"
"Siitä on pitkä aika, eikö?" Kankuro sanoi ja laski kätensä Sakuran olkapäälle. Lämmin puristus sai Sakuran hymyilemään uudestaan.
"Todellakin. Kuinka olet pärjännyt? Mitä Temarille kuuluu?"
"Minulle? Sitä samaa, mitä ennenkin. Temarille? En tiedä. Ota nyt naisista selvää," poika vastasi ja muljautteli silmiään. Sakura hymähti kevyesti. "Entä itsellesi?" Kankuro kysyi ja liu'utti kätensä Sakuran selän taakse.
Kunoichia kylmäsi. Mitenkö hänellä meni? Asiasta voitiin olla montaa mieltä. Sillä hetkellä hetkellä parhaimmalta vastaukselta vaikutti neutraali sävy.
"Eipä sen kummempaa," Sakura pakotti huuliltaan. Kankuron käsi tuntui turvalliselta, lämpimältä.
"Mitä sinä teet täällä Sunagakuressa?" Kankuro kysyi, "luulin ettet pidä kuumasta." Sakura naurahti hermostuneesti. Kankuro oli tietämättään ajanut hänet nurkkaan. Sakura ei tahtonut valehdella pojalle, vaikka totuus tuntui silti yhtä kipeälle.
"Olen... Tehtävällä." Kankuro kohotti kulmiaan.
"Täällä?"
"J-joo... Ei mitään sen kummempaa..." Sakura yritti hymyillä.
"Lääkintäjuttuja, siis?"
"Jep!" tyttö vinkaisi. Kankuro nosti käden tämän otsalle ja liu'utti sen sitten otsahiusten läpi.
"Olet ihan hikinen ja kuuma," Kankuro nauri, "tule drinkille kanssani, minä tarjoan." Sakura huokaisi ja hymyili.
"Mennään sitten, hän sanoi.
Kankuro kopautti lasinsa pöytään.
"Seuraava kierros," hän huikkasi ja virnisti Sakuralle. "Olet jäljessä, arvon ylilääkäri."
"Ehkä mutta vain siksi, koska olet noin pihi," Sakura mongersi ja nauroi. Uudet annokset tuotiin pöytään, ja Sakura katsoi ravintolan himmeässä valossa Kankuroa silmiin. Sitten hän ravisti päätään ja sanoi hieman huterasti, "Kankuro... Minulla on tehtävä su... suoritettavana. En voi olla krapulassa huomis... aamuna."
"Totta... No jaa, meni jo!" Kankuro nauroi ja otti uuden kulauksen gintonicistaan. "Olet jäljessä."
Sakura mulkaisi poikaa ja joi pitkän kulauksen lasistaan. Sitten hän paiskasi sen pöytään ja nosti kätensä tilatakseen uuden kierroksen.
"Hei hei hei! En ole mikään miljonääri, jotain rajaa sentään!" Kankuro älähti. Tyttö nojautui pöydän yli ja painoi otsansa Kankuron otsaa vasten.
"Älä huoli. Nyt minä maksan." Kankuro virnisti hitaasti.
Hyvä isä, että olenkin kännissä.
Tuntia ja kahdeksaa shottia myöhemmin meno ravintolassa kävi aina vain villimmäksi. Kello lähestyi hitaasti mutta vääjäämättä kahtatoista. Kaksikon pöydän ääreen oli hiippaillut vanhempi mies. Vierailija nojaili tolppaan ja virnisti keltaiset hampaat vilkkuen.
"Muuttuuko tuollainenkin keshykissa pantterikshi makuuhuoneen puolella?" mies korkeissa promilleissa töksäytti, "Miau!" hän naukui naurettavan kimeällä äänellä.
"Turpa kiinni!" Sakura ja Kankuro ärähtivät yhteen ääneen.
"Äläsh nyt viitshi... Rohkaisuryyppy ja shitten mentiin," mies sammalsi humalainen hymy turpeilla kasvoillaan.
"Lady on minun kanssani, etkö näe?" Kankuro mongersi lähes yhtä hitaasti kuin ahdistelijakin.
"Justjust," mies kumartui hönkimään korvaan, "Pidä haushkaa sitten... Näyttää aikash notkealta tapaukselta, tyttö shiis." Mies teki lähtöänsä ja Kankuro tuijotti punaisena ukon hoippuvasti loittonevaa selkää. Alkoholi jylläsi suonissa ja teki maailmasta hieman utuisen. Olihan Sakura tietysti notkea, hyvänen aika miten notkea, ja alkoholia voisi jälkeenpäin käyttää tekosyynä, ja olihan Sakurakin hum- Kankuro keskeytti ajatuksen niin nopeasti kuin pystyi.
"Kankuro..." hän kuuli Sakuran sammaltavan.
"Hm?" hän vastasi yhä punaisena. Alkoholi. Se oli oli alkoholin vika.
"Oikeastaan... oikeastaan shillä ei ole mitään väliä kuinka känniin juon itseni... Eikä darrakaan sen puoleen haittaa..."
"Mitäsh sinä oikein höpiset?" Kankuro kysyi hölmistyneenä, "Mihin se tehtäväsi oikein hävisi?"
"Eeeei se mihinkään hävinnyt... En vain muistanut shanoa ihan kaikkea."
"No, minä kuuntelen," Kankuro virkkoi ja kirosi sekaista päätään.
"Sen minä sanon... Sen minä vaan sanon... että ei she tehtävä ole mitänkään tärkeä!"
"Uh...?"
" Ei ole väliä tuleeko se edesh tehdyksi!" Sakura julisti. Kankuro katsoi hetken aikaa hänen kasvojaan, ja virnuili sitten, "Sen kunniaksi!"
"Sen kunniaksi!" Sakura toisti, ja he tilasivat uuden kierroksen. Utu valtasi hetki hetkeltä isomman osan aisteista.
Seuraavana päivänä Sakura heräsi hotellihuoneesta, jota ei edes muistanut ottaneensa. Tuolin karmilla oli mekko, jota hän ei muistanut omistavansa ja päässä risteili välähdyksiä illasta, jota hän ei muistanut viettäneensä. Päänsärky esti tarkemman muistelemisen, joten Sakura sulki silmänsä ja pysäytti ajatusketjun. Suuta kuivasi ja maailma hoippui kuin uppoava laiva. Hotellihuoneesta olisi tuskin löytynyt mitään syötäväksi kelpaavaa, ja luultavasti siitäkin olisi pitänyt maksaa. Sakura siirsi chakraa suoniinsa ja ryhtyi hitaasti polttamaan alkoholia elimistöstään. Kylmyys oli pistelevää ja vei kipua kauemmaksi.
Maatessaan sängyllä, hänen mieleensä aaltoili uusia muistikuvia täyttämään aukkoja eilisillasta. Ravintolan mahonkilattian tuoksu, bändin soittama soul, ja juomalasien kilinä. Kankuro oli tarjonnut drinkit muutaman korttelin päässä sijaitsevassa ravintolassa. Alkoholi oli virrannut kuin Niagaran putoukset ja muistikuvat yhä korkeammista lasipinoista pulpahtelivat tuoreena pinnalle. Seuraavassa välähdyksessä näkyivät Kankuron kasvot... hyvin, hyvin läheltä.
Sakura räväytti silmänsä auki ja nykäisi itsensä istumaan. Vihlonta ampaisi usvaisen pään läpi kuin nuoli ja sai hänet taittumaan kaksin kerroin.
"Ai helv..." hän mutisi ja piteli päätään. Mikä hitto se lähikuva oikein oli? Ja mitä helkkaria minä viime yönä oikein tein?
Sakura raotti silmiään ja loi uuden katseen hämärälle hotellihuoneelle. Nuhruiset seinät oli tapetoitu huolimattomasti beigellä ornamenttitapetilla, joka sointui likaisen oransseihin verhoihin. Sänkyä vastapäätä sijaitsi peili, jonka reunassa oli muutamia säröjä. Voi hyvä jumala... Sakura voihkaisi mielessään ja katsoi peilin heijastamia kasvojaan. Näytänkö minä aina tuolta? Hänen kasvonsa näyttivät himmeässä valaistuksilta valkoisilta kuin lakana, ja silmien ympärille kerääntyneet mustat renkaat kertoivat viime illasta enemmän kuin tarpeeksi.
"No jaa, muutama kuivattu neilikka niin-" Sakura pysähtyi kesken mutinansa.
Eiliset siviilivaatteet lepäsivät tuolilla ja uusi mekko tuolin selkänojalla, mutta yrttipussi loisti poissaoloaan.
"Ei voi olla totta!" hän rääkäisi ja hyppäsi sängystä. Yhdellä heilautuksella Sakura sysäsi vaatteet lattialle ja kävi käsiksi kirjavaan myttyyn.
"Ei... Ei... Ei..." Laajalle levinneet vaatteet osoittautuivat täysin yrtittömäksi alueeksi. "Eiiii..."
Muisto illasta välähti äkillisesti hänen mieleensä.
"Sen minä sanon... Sen minä vaan sanon... että ei she tehtävä ole mitänkään tärkeä!"
"Uh...?"
" Ei ole väliä tuleeko se edesh tehdyksi!" Sen sanottuaan Sakura heitti yrttipussin lonkaltaan ravintolan ikkunasta ulos kadulle. Pussi aukesi ja yöllinen viileys käpristi lehtien kärjet. Sakura tuhahti. Mädätkööt sinne. Kankuro katsoi häntä ja yrttejä hetken ja virnisti, "Sen kunniaksi!"
"Sen kunniaksi!" Sakura toisti, ja he joivat vielä kierroksen. Ja toisen kierroksen. Luultavasti vielä kolmannenkin, mutta kukaan silminnäkijä ei ollut tarpeeksi selvänä laskemaan sellaisia pikkujuttuja.
Sakuran käteen puristettu paita putosi hiljaa lattialle, tärisevä käsi tavoitteli hetken ilmaa, kunnes puristui nyrkkiin. Hän veti henkeä terävästi.
"Miten helvetin tyhmä voin kännissä olla!" hän huusi keuhkojen täydeltä. "Shannaro!"
Ikuisuustehtävä sai vielä hieman yllätyksettömämmän käänteen. Sakura suoristi selkänsä ja veti syvään henkeä. Pistä asiat järjestykseen.
Harjaa hiukset. Pese hampaat. Pue päällesi. Ja sitten, hän ajatteli, sitten käydään poimimassa ne yrtit.
Sunagakuren ilma tuntui pitkästä aikaa sopivan viileältä iholla. Keltainen hiekka rahisi hiljaa keuhkoissa maisemien pysyessä vaihtumattomina. Sakura käveli rytmikkäästi kohti Sunagakuren muuria. Pienillä kaduilla liikkui väkeä harvakseltaan, muutamaa kasvoa lukuunottamatta. Oli ylipäänsä yllättävää, kuinka vähän ohikulkijoita näki Sunagakuren kaltaisessa tiheään asutussa kylässä, ulkopuolisen silmin paikka tuntui kuolleelta, aavikoituneelta autiokaupungilta. Koko kylän ympärillä vallitsi eriskummallinen tunnelma, se tuntui yhtä syvältä kuin hautajaisten jälkeinen hiljaisuus, ja yhtä salaperäiseltä kuin kylässä kiertävät huhut. Taivaan ainutlaatuisen tummat pilvet valuivat hiljaa taivaalla ja tuntuivat odottavan hetkeä, jolloin niiden oli tarkoitus sataa alas. Sadetta oltiinkin odotettu, viime kuurosta oli lähemmäs viisi kuukautta, joka tarkoitti käytännössä lisähommia Sakuralle. Säännöllisten sadekausien ansiosta lääkekasveja olisi voitu kasvattaa lähellä kaupungin keskustaa, mutta nyt niiden viljely oli mahdollista ainoastaan ilmasto-ohjelmoidussa lääketieteellisessä kasvihuoneessa.
"Hitto", Sakura mutisi hiljaa itsekseen.
Kankuro peitti kädellä kasvonsa. Kazekagen hiljainen toimisto tuntui sopivalta paikalta krapulan selvittämiseen. Tuoli tuntui epämukavalta, ja Kankuro nousi seisomaan. Jalkoja särki, hän istui uudelleen. Ja nousi seisomaan. Istui.
"Miksi helvetissä täällä on tuoleja, jos ne kerta ovat liian epämukavia istumiseen", Kankuro mutisi hiljaa ja nousi jälleen.
"Hyppelysi näyttää koomiselta", huvittunut naisääni lausui ovensuusta. Kankuro kääntyi nähdäkseen Temarin nojailevan karmeihin.
"Mitä edes teet täällä?"
"Uh... Ai, en mitään", Kankuro aloitti ja jatkoi hitaammin, "kunhan selvitän päätäni."
Temari käveli työpöydän luokse ja laski kätensä tasolle.
"Mitä itse sitten toimitat?" Kankuro kysyi.
"Ainakin tärkeämpää asiaa kuin sinä", Temari hymyili vinosti. Kankuro puuskahti ja käänsi katseensa kattoon.
"Tuo ei ollut vastaus."
"Fiksu poika", nainen virnisti ja lisäsi, "Äläkä unohda kumpi meistä on vanhempi."
Temari nauroi Kankuron hampaiden kiristelylle, ja taputti häntä päähän.
"Ei se ole oikeasti edes mitään tärkeä. Turhaan hikeennyt."
"Sen minä sanon... Sen minä vaan sanon... että ei she tehtävä ole mitänkään tärkeä!"
"Eih..." Kankuro voihkaisi, kun jälleen yksi karmiva muistikuva pulpahti hänen päähänsä.
Temari kohotti kulmakarvaansa, mutta antoi asian olla.
"Tulin tekemään selvitystä sinun tuoreesta julkisuudestasi."
"Mi...Mitäh?"
"Luulitko tosiaan ettei vierailevaa lääkintäninjaa ja marionettininjaa huomattaisi viettämässä yhdessä vapaa-aikaa? Kankuro oikeasti, upea älynväläys. Kuinka paljon sinä edes joit? Et taida tietää, millaisia huhuja sinusta oikein liikkuu."
"Huhuja?" Kankuro näytti yhtä pöllämystyneeltä kuin todellisuudessa olikin.
"Huhuja. 'Kuinkahan kauan he ovat olleet yhdessä?' tai 'Mitäköhän he tekivät siinä halvassa hotellissa?'. Suosikkini oli vanhan rouvan tokaisu: 'Miksei minua kutsuttu heidän kihlajaisiinsa?'"
Temari asteli Kankuron eteen. Hän virnisti ilottomasti.
"Tajuatko sinä edes?" Kankuro aukoi suutaan. Sanat takertuivat kurkkuun, ja ajatus löi tyhjää. Illan tapahtumat olivat ryhmittäytyneet jokseenkin vajavaiseen janaan, janaan johon kuului pääasiassa juomista.
"Uskomatonta..." Kankuro sanoi hitaasti, "Ei voi olla... Eihän yhdestä illasta voi syntyä näin suurta kohua! Kyllähän muutkin ninjat käyvät viihteellä, mutta se ei ole edes mainitsemisen arvoinen asia! Mikä minussa ja Sakurassa oli niin erityistä, emmehän me edes tehneet..."
Kylmä hiki nousi Kankuron ohimoille. Janassa, joka hänen pään sisälleen oli muodostunut, ei ollut viittauksia mihinkään säädyttömään. Mutta janassa, joka hänen pään sisälleen oli muodostunut, oli myös isoja aukkoja. Mustia hetkiä, joista hän ei muistanut mitään, hetkiä, jolloin mitä tahansa oli voinut tapahtua. Voi. Hyvä. Jumala.
"Niinpä," Temari sanoi hiljaa, kuin lukien Kankuron ajatukset.
"Tämän on pakko olla unta", Kankuro kuiskasi.
Tie oli vaihtunut maantieksi, ja maisemat jylhiksi kallioiksi. Kohoilevien kukkuloiden keskellä oli omituinen tasanne, joka erottui tummempana kuin muu okranvärinen maa. Pölyinen tie, jota Sakura käveli, johdatti häntä lähemmäs poikkeamaa. Muutaman kymmenen metrin päästä alue osoittautui suureksi kraateriksi, jonka pohja oli täynnä suuria lohkareita. Sakura empi hetken, mutta astui sitten pois tieltä ja hölkkäsi kohti kuoppaa.
Hän pysähtyi. Kraateri levittäytyi Sakuran silmien eteen kaikessa vaikuttavuudessaan.
Tämä ei ole todellista.
Kraaterin seinät olivat kaarevat, ja kiviaines kellertävää niinkuin muukin maa.
Ei. Ei voi olla.
Isojen lohkareiden päällä lepäsi kerros hiekkaa.
Sakura hyppäsi reunan yli, ja laskeutui äänettömästi kuopan pohjalle.
Paksu vaijeri oli raskas aivan kuin hänen hengityksensä. Vihollisen pyörivät terät lähestyivät Chiyo-rouvaa. Lihakset olivat turtia. Ruumis oli väsynyt, kuolemanväsynyt. Mieli ei suostunut luovuttamaan. Sakura kiskaisi viimeisen kerran, tiesi, että hänen työnsä oli pelastanut Chiyo-rouvan hengen. Sakura tunsi kuinka täky siiman toisessa päässä lensi häntä kohti. Chakra kiehui hänen kämmenellään.
Sasorin kasvot. Hänen ilmeensä oli tyyni vielä sentin päässä hänen nyrkistään. Vihollisen keho kohtasi epäinhimillisen voiman. Adrenaliinin aalto jysähti lujaa Sakuran lävitse, kun hän näki Sasorin marionettikehon hajoavan osiin. Kädet, nivelet, pää... Kaikki lensivät hitaasti kohti kraaterin pohjaa. Kalina jäi kaikumaan.
"Me teimme sen... Voitimme hänet, Chiyo-rouva!" Sakuran äänestä kuulsi epäusko ja vilpitön hämmennys.
Sakura veti syvään henkeä. Taistelun pienet yksityiskohdat vaelsivat vapaina ja asettuivat paikoilleen. He olivat todella voittaneet, tappaneet ensimmäisinä yhden Akatsukin jäsenistä. Kuinka monta nukkea hän olikaan tuhonnut yhden ainoan taistelun aikana.
Ylpeyden puuska hautautui nopeasti synkkyyden alle. Kuinka paljon hän olikaan tehnyt töitä, kuinka paljon hän olikaan laittanut panokseksi uhkapeliin. Silti ainoa asia, josta hänelle annettiin tunnustusta, oli hänen työnsä Konohan sairaalassa.
Sakuran sormet nytkähtivät, kun tuhoamismoodi niksahti päälle. Iso lohkare hänen nenänsä edessä näytti juuri kaipaavan pikaista uudelleenmuotoilemista, joten Sakura ei aikaillut. Hän keskitti suuren määrän chakraa nyrkkiinsä, samalla kun hän juoksi kohti viatonta uhriaan. Chakran villi kuplinta tuntui paremmalta kuin aikoihin, ja kuuman käden iskeytyessä kylmään kiveen, se hajosi suorastaan nautinnollisen tuhoisasti ja äänekkäästi.
"Shannaro!" Sakura huusi turhautumisesta käheällä äänellä jysäyksen ylitse.
Pienten kivien ropina kuulosti kuin sateelta, joka oli oletettavissa pian. Kopsahtelu kaikui seinämistä hyvin samalla tavalla, miten Sasorin kehon puiset palaset olivat kolahdelleet kiveen.
Hetkeen ei kuulunut kuin Sakuran kiivas hengitys, hänen seisoessaan soraröykkiön edessä. Värisevät hengenvedot hiljenivät, ja paikan valtasi alkavan myrskyn jylinä.
Sunagakuren ihmiset olivat kokoontuneet ulos hämmästelemään harvinaista ukkosmyrskyä. Huolimatta kylää kohahduttaneesta uutisesta, jokainen pysyi hiljaa ja tuijotti taivaalle. He odottivat viileän sateen viimein huuhtovan kaiken kuumuuden heidän kasvoiltaan ja olemuksestaan.
Kaupungin laidoilla seisoi lisää ihmisiä tuijottamassa pilviä. Ne olivat kerääntyneet yhteen ja tuntuivat laskevan sekunteja satamiseensa alas. Ukkosmyrskyn ensimmäinen jylinä oli oudon hiljainen, ja tuntui kuuluvan kaukaa. Sen jälkikaiku ei muistuttanut juurikaan alkuperäistä jyminää, vaan oli korkeampi ja aggressiivisempi.
Kauempana aavikolla, minne muut eivät olleet jaksaneet kulkea, erottui kaksi hahmoa.
"Hänkö, hm?" kysyi toinen. Kysyjä kurtisti kulmiaan kumppaninsa hiljaisuudelle.
"Mitä luultavimmin", toinen hahmoista vastasi matalasti, "Kukaan muu ei aiheuta tuollaista melua."
"Taidetta. Sitä kutsutaan taiteeksi, danna."
Taivas tuntui avautuvan, kun ensimmäinen sadekuuro ryöppysi taivaalta. Suuret pisarat läimivät maankamaraa. Korviahuumaavat jylähdykset säestivät sateen rummutusta, ja ensimmäinen salama valaisi tumman taivaan vain sekuntien kuluttua ukkosesta. Ihmiset katsoivat hetken äimistyneinä taivaalle, kunnes puhkesivat huutoihin. He nostivat kaapunsa helmaa ja ojensivat sen kohti taivasta kerätäkseen sadepisaroita, ja kumotakseen ne päällensä.
Kankuron olisi ensi tilassa etsittävä Sakura. Hänen ei auttanut kuin toivoa, että tyttö muistaisi illan tapahtumat paremmin kuin hän itse, ja parhaimmassa tapauksessa keksisi keinon huhujen taltuttamiseen. Juuri kun hän astui ulos toimistosta, ilman halkaisi mahtava jylinä. Kankuro kiirehti portaat alas pohjakerrokseen todistamaan ensimmäistä sadetta viiteen kuukauteen. Ulkona seisovan väkijoukon päät kääntyivät hänen puoleensa, ja iloisen puheensorinan väliin alkoi soljua kuiskauksia ja epäilyjä. Vähitellen huudahdukset olivat hiljenneet, ja jäljelle oli jäänyt vain epäluuloinen tuijotus.
"Tuossa se nyt on..." väkijoukosta kuului. "Näyttääkin niin syylliseltä..."
"Vielä Kazekage-saman veli, häpeällistä..."
"Konohastako se heitukka tuli?" Äänet voimistuivat, eivätkä ihmiset jaksaneet enää kuiskia. Kankuro perääntyi askeleen. Tämä meni huonommin kuin hän oli olettanut.
"Kuulkaa nyt..." Kankuro aloitti. Väkijoukko hiljeni, mutta niittasi katseillaan hänet matalaksi. Kankuro nielaisi, mutta jatkoi, "En tiedä millaisia huhuja täällä kiertää, mutta älkää ainakaan uskoko niitä. Tiedättehän miten asiat paisuvat?" Joukon ylle lankesi – jos mahdollista – vielä syvempi hiljaisuus. Kankuro naurahti ilottomasti ja pyysi, "Mikäli siis kuulette illan tapahtumista, älkää levittäkö juttua enää... Älkää ainakaan suurennelko sitä, okei?"
Mutina, joka kantautui jostain syvältä ihmisten kurkusta, katkaisi pitkän hiljaisuuden. Kankuro päätti improvisoidun puheensa ja työntyi joukon läpi. Sade oli yltynyt, ja tasaisin väliajoin salama valaisi taivaan.
"Näyttää kovin lannistuneelta, danna. Häntäkö vastaan sinä hävisit?"
"Hiljaa. Minä en hävinnyt."
"Hävisitpäs. Häntä katsoessaan ei kyllä silti siltä näytä, hm."
"Ulkomuoto on vain kuori. Sen sisällä velloo brutaali voima. Harjaantumaton, sattumanvarainen ja epäinhimillinen voima", toinen kulkijoista totesi suu tiukkaan viivaan puristettuna. "Piilota chakrasi ja seuraa."
Kaksi hahmoa etenivät sateessa rinta rinnan. Ukkonen ja pisaroiden kohina peitti alleen hiekan rasahtelun, kun he määrätietoisesti lähenivät kraaterin reunaa.
Sakura istui lohkareella pää käsiin painettuna. Viileä sade huuhtoi hänen selkäänsä ja hiuksiaan, kasteli vaatteet ja valui kasvoja pitkin maahan.
Hän hengitti hitaasti ja syvään kosteaa ilmaa ja puristi silmiään kiinni. Varpaita kipristeli, vaikka muu vartalo oli valahtanut käsien ja polvien varaan.
Luulin olevani niin fiksu ja lahjakas. Ajattelin ihmisten arvostavan minua ja panostani sairaalassa. Ajattelin oikeastaa saavuttaa joskus jotain, mutta vieläkään, en vieläkään, ole saavuttanut yhtään mitään. Olen edelleen 12-vuotias pikkutyttö, säälittävä ja mitätön. Sasuke-kun, oli oikeassa jo silloin. Naruto uskoi minuun, mutta sinä olit aina ryhmämme realisti.
Maa muuttui kylmäksi ja märäksi. Sakura pidätti kyyneliään.
Gomenasai, Sasuke-kun.
"Gomen...na...sai..." hän kuiskasi.
"Mistä hyvästä, hm?" sateen keskeltä kuului ääni. Sakura pomppasi pystyyn. Kaksi chakrasignaalia ilmestyivät kuin tyhjästä sateen keskelle. Hän kääntyi hitaasti ympäri.
Miten...? Kuinka he piilottivat signaalinsa? Chakraahan on valtavasti, sen piilottamiseen olisi vaadittu rautaista keskittymiskykyä!
Sade oli muodostanut sankan verhon muukalaisten ympärille. Lammikot alkoivat muodostua kraaterin pohjalle, reunat muuttuivat liejuksi. Sakura siristi silmiään nähdäkseen hahmot kunnolla.
Ei voi olla totta, etten huomannut tällaista chakramäärää! Idiootti, idiootti, idiootti!
Sakura otti askeleen lähemmäs. Vatsassa muljahti. Kyseessä oli pakko olla eliittininjoja.
Hän näki. Jokaisen yksityiskohdan ja uurteen kasvoissa, jokaisen hiustupon ja ihohuokosen. Vastaus tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, jäädytti hänet sekunnissa ja sai keuhkot polttamaan.
Sateen keskellä seisoi Akasuna no Sasori.
Anteeksiiih! Tiedän! Tiedän, oikeasti! Tiedän että kolme kuukautta on naurettavan pitkä aika siihen, että annettavaa on vain seitsemän sivun verran. Pyydän anteeksi, mutta writers' block on ollut hirmuinen. Tosiasiassa kirjoitin viimeiset kolme sivua kahdessa päivässä... Seuraava luku tulee nopeammin, believe it!
Ja näin luku jäikin siis cliffhangeriin 8-3 Kiitos kommentistasi, Tsukiko95! Täältä tulee kaipaamasi luku :)