Luku 2 – Pomodoro

Romano ei osannut päättää kumpi oli pahempaa. Se, että hänen veljensä oli puhunut koko kuluneen illan siitä kirotusta machoperunasta, vai se, että hän itse ei saanut espanjalaistyperyksen, Antonion virnuilevia kasvoja mielestään. Oli miten oli, Romano ei ollut mitenkään hyvällä tuulella veljesten käydessä pikkuhiljaa yöpuulle raskaan avajaispäivän päätteeksi. Hän huokaili jatkuvasti ja nakkasi työvaatteensa kiukkuisesti nurkkaan myttyyn.

"Fratello, olet ollut kamalan hiljainen, onko kaikki hyvin?" Feliciano kysyi lopulta riisuessaan paitaansa yltään. "Jos olet surullinen, voit kyllä kertoa siitä minulle..."

"En ole surullinen, pahus soikoon!" Romano kivahti mököttäessään sängyllä peiton alla, itse jo täysin riisuutuneena. "Ärsyttää."

"Tavallista enemmän?"

"No kyllä!"

Feliciano huokaisi hiljaa. Tämä istui sängylle Romanon viereen ja laski kätensä lohduttavasti veljensä olalle.

"Mökötät ihan turhaan. Buongustaion avajaiset olivat suurmenestys!" Feliciano naurahti. "Vee~! Pasta jos mikä on se minkä me Italialaiset osaamme."

"Nyt ei ole kyse siitä." Romano murahti ja myllersi istumaan yhä peittoihin kääriytyneenä. "Asia koskee sitä perunapaskiaista! En halua nähdä häntä enää ikinä ravintolassamme!"

"E- eh? Miksi?" Feliciano aloitti ja kaatui melkein Romanon syliin tarttuessaan veljeään olkapäistä. "Ludwig on todella mukava ja viisas ja vahva! Hän oli niin kiltti auttaessaan minua niiden laatikoiden kanssa, en olisi ikinä jaksanut kantaa niitä yksin! En ymmärrä mitä sinulla on häntä vastaan, olette hädin tuskin puhuneet keskenänne!"

Romano näki kuinka Felicianon silmät olivat laajentuneet surusta ja huolesta tämän ravistellessa häntä samaan tahtiin sanojensa kanssa. Romano tuhahti ja työnsi veljensä kevyesti pois luotaan. Hän ei jaksanut raivota aiheesta enää tänään.

"Ihan sama." hän tuhahti käpertyessään takaisin pehmeään vuoteeseen. "Saat vielä nähdä ettei siitä machoperunasta mitään hyvää seuraa. Sano minun sanoneen."

"Fratello..." Feliciano huokaisi pettyneenä, mutta antoi asian olla. He saattoivat vaikuttaa pelokkailta, mutta kumpikin osasi pitää päänsä tietyissä tilanteissa, mikä aiheutti väistämättäkin usein riitoja kaksikon välille. Tosin riidat lähinnä koostuivat siitä, kuinka Romano räyhäsi Felicianolle jälkimmäiseksi mainitun itkiessä ja pyydellessä anteeksi.

Romano oli aina ollut todella töykeä (lapsesta asti tarkalleen ottaen), mutta erityisen osansa tästä sai juuri Feliciano. Romano äksyili veljelleen jatkuvasti, kiusaten tätä pienimmästäkin syystä. Romanon mielestä se oli vain reilua, sillä Felicianonhan takia hänet oli aina joko jätetty huomiotta tai vähätelty lyttyyn. Aivan kuten isoisäkin luona ja varmasti jo silloin kun heidän vanhempansa vielä elivät, vaikkei Romano siitä ajasta paljon mitään muistanutkaan. Feliciano tuntui tietävän hyvin miltä hänen veljestään tuntui, ei hän ilmapäisyydestään huolimatta täysin tyhmä ollut. Siksi Feliciano ei koskaan sanonut isoveljelleen kiusaamisista pahemmin vastaan, mikä sinänsä sai Romanon potemaan kipeästi huonoa omatuntoa. Hän onnistui kuitenkin tukahduttamaan tuon tunteen melko nopeasti muistellessaan kaikkia niitä kertoja kun Felicianoa oli kehuttu kahdesta veljeksestä siksi "suloisemmaksi", "lahjakkaammaksi" ja "paremmaksi". Romano päästi kyllä Felicianon nykyään helpommalla, näin isoisän kuoleman jälkeen. Vanhoista tavoista oli kuitenkin vaikea päästä kokonaan eroon.

Feliciano avasi parvekkeen oven selälleen, sännäten ulos pelkillä alushousuillaan haukkaamaan keuhkollisen tai pari raitista meri-ilmaa ennen nukkumaanmenoa. Kaupungin katulamput paloivat yhä siellä täällä ympäri hämärää kaupunkia, vaikka kello olikin jo paljon. Tuhannet tähdet valaisivat pilvettömän taivaan ja yötuuli puhalsi mukavasti makuuhuoneeseen avoimen oven kautta. Romano sulki silmänsä kuunnellessaan sitä samaa etäistä kitaran soittoa, joka oli kuulunut jo edellisenä iltana.

"Olisit edes voinut jäädä auttamaan minua siivoamisessa ennen kuin karkasit juttelemaan sen perunapaskiaisen kanssa." Romano mumisi vastahakoisesti peittoaan vasten. "Pahus soikoon... tiedät kuinka huono olen siivoamaan..."

Feliciano kääntyi yllättyneenä veljensä puoleen, tämä oli ilmeisesti luullut hänen jo nukahtaneen. Nuorempi poika hymähti, liihotteli parvekkeelta sängylle ja heittäytyi siihen peittojen ja tyynyjen sekaan.

"Niin..." brunette vastasi lopulta ja kiehnäsi mukavaan asentoon Romanon rinnalle. "Olen pahoillani, jäin suustani kiinni Ludwigin kanssa. Hän on oikeasti tosi mukava, sinun pitäisi yrittää jutella hänen kanssaan vähän ensi kerralla. Vee~! Pidät hänestä varmasti jos vain annat hänelle tilaisuuden!"

"Vain kuolleen ruumiini yli." Romano vastasi värittömästi kääntäen kylkeä ja siten selkänsä Felicianolle. "Sitä paitsi typeryskiintiöni täyttyi tänään jo ihan liian moneen kertaan, kiitos vain..."

"Oh! Fratello, yksi juttu..."

"Mitä?"

"Kuka oli se ruskeahiuksinen mies, joka tuli ravintolaan vähän sulkemisajan jälkeen? Satuin näkemään hänet ohimennen Ludwigin kanssa jutellessa."

Romano irvisti. Pitikö Felicianon ottaa esille se ainoa asia joka onnistui saamaan hänet vielä entistäkin pahemmalle päälle?

"En tiedä, joku paikallinen Espanja-typerys." Romano vastasi tavoitellen välinpitämätöntä äänensävyä. "Ei voisi vähempää kiinnostaa."

"Ve? Oletko varma?" Feliciano kysyi aidosti hämmästyneenä. "Luulin teidän tuntevan toisenne tai jotain... se mies tuli aluksi ihan, en tiedä, normaalisti sisään, mutta lähtiessään hän hymyili leveästi. Hyvä ettei hypähdellyt poispäin kävellessä. Mitä hän oikein halusi?"

Romano tunsi punastuvansa, eikä siksi kääntynyt Felicianoon päin peläten tämän saavan siitä väärän käsityksen.

"No ruokaa ilmiselvästi!" Romano kivahti harmikseen hyvin ponnettomasti. "En tiedä, se Antonio oli tosi outo tyyppi, hymyili vain koko ajan tosi epäilyttävästi. Ja antoi vielä älyttömästi juomarahaa, ihme hyypiö..."

"Vee..." Feliciano äännähti ihmeissään. "Miten sitten tiedät hänen nimensä?"

Romano tunsi kärsivällisyytensä loppuvan.

"NO KOSKA HÄN HALUSI VÄKISIN ILMOITTAA SEN MINULLE! ANNA JO OLLA!"

"VEE! Anteeksi!"

Romano hautasi kasvonsa untuvatyynyyn ja päätti ettei suostuisi kestämään enää mitään ärsyttävyyksiä loppuyönä. Jos kukaan mainitsisi hänelle enää sanallakaan mitään joko machoperunasta tai siitä Antonio -hyypiöstä, hän iskisi puhujaa päällään niin kovaa, ettei tämä istuisi kunnolla kuukauteen.

Oli kulunut noin viikko Buongustaion avajaisista ja kauppa kävi päivä päivältä paremmin. Vähempään ei olisi tosin ollut varaakaan, sillä ravintola oli keskikaupungin alueella missä vuokrat olivat melko korkeat. Veljekset olivat kuitenkin halunneet ravintolalleen mahdollisimman laadukkaan paikan, nykyisistä resursseista huolimatta.

Romano pyyhkäisi hikinoron otsaltaan ennen kuin ojensi pastalautaset tarjottimeltaan asiakkaille, jotka kiittivät pikaisesti selvästikin kuolaten annoksia jo valmiiksi. Romano nyökkäsi heille ja kääntyi palatakseen takaisin sisälle. He olivat Felicianon kanssa asiakkaiden pyynnöstä lisänneet muutamia pöytiä ulos terassialueelle. Se oli kannattavaa, varsinkin Espanjan paahtavan auringon alla, joka kannusti asiakkaita tilaamaan ruoan lisäksi pari virkistävää drinkkiä.

Romanolle ja Felicianolle oli näiden kuluneiden päivien aikana kehittynyt sanattomasti selvä työnjako: Romano otti tilaukset vastaan, tarjoili ja sekoitti drinkit. Feliciano puolestaan valmisti ruoan ja siivosi päivän päätteeksi. Näin he hyödynsivät toistensa vahvuuksia. Romano saattoi olla siviilielämässä töykeä, mutta asiakkaita hän osasi käsitellä, varsinkin naispuolisia. Kaupungilla kiersikin jo sana tästä "uudesta hurmaavasta Italialaispaikasta, jossa oli todella komeat Italialaiset työntekijät". Romano virnisti tyytyväisenä itsekseen vilkuillessaan kuinka naispainotteista heidän kävijämääränsä tosiaan oli, ennen kuin astui takaisin paahtavaan ulkoilmaan.

"Ciao~!" Romano tervehti liihotellessaan seuraavan pöydän ääreen, joka ympärillä istui pelkästään naisista koostuva seurue. "Mitäs kaunokaisille saisi olla?"

"Se tavallinen." seurueen pitkähiuksinen brunette vastasi ja laski menun paljastaen hymyilevät kasvonsa. "Hei taas, Romano."

"Elizabeta!" Romano hihkaisi yllättyneenä. "Mitä sinä täällä teet?"

"Tilaan ruokaa?" tyttö kysyi naurahtaen.

"Ei kun -" Romano jatkoi silmiään pyöritellen. "- vastahan sinä olit täällä eilen. Ja toissapäivänä. Ja sitä edellisenä."

Elizabeta kikatti hetken ystäviensä kanssa ennen kuin jatkoi.

"En voi sille mitään, täällä on niin mielettömän herkullista pastaa." nainen sanoi ja pyyhkäisi silmilleen karanneen hiuskiehkuran sivuun. "Itse asiassa, ystäväni vaativat että näytän tämän paikan heille."

"Ja sen komeat tarjoilijat." yksi Elizabetan ystävistä jatkoi hihittäen, luoden samalla merkitsevän katseen Romanoon, joka väläytti tytölle hurmaavimman hymynsä.

"No, mitä vain teille ihastuttaville neidoille." Romano sanoi ja kaivoi tilauslehtiön ja kynän povitaskustaan. "Nimetkää mitä tahdotte ja me teemme sen."

Tytöt neuvottelivat aikansa keskenään siitä mitä söisivät, kikattaen aina välillä luodessaan ihailevia katseita Romanon suuntaan. Lopulta Romano pääsi välittämään tilaukset Felicianolle, joka hääräili keittiössä kiireellisenä, mutta ilmiselvästi työstään nauttien.

"Hei, Feli!" Romano huikkasi ojentaen kädellään tilauslappua veljelleen keittiöön. "Uusi tilaus!"

"Selvä!" Feliciano vastasi ja kiiruhti tiskille vastaanottamaan lapun. "Pastabolognese Italialaiseen tapaan ekstratomaateilla... Hei, onko Elizabeta taas täällä?"

"Jep." Romano vastasi ja nojasi tiskiin läkähtyneenä hiostavasta helteestä. "Ja tällä kertaa hän toi ystäviä mukanaan."

"Kuinka mukavaa." Feliciano hymähti ja kääntyi takaisin keittiön puoleen valmistelemaan tilauksia. "Elizabeta on ihana, hän on niin kiltti ja nätti."

"Typerys, sanot samaa kaikista."

"En voi sille mitään, minusta kaikki täällä ovat tosi mukavia."

Romano vilkaisi olkansa yli tarkkaillakseen täpötäyttä ravintolaa. Toki siellä oli espanjalaisiakin paljon, mutta suurin osa asiakkaista tuntui kuitenkin koostuvan monista erimaalaistaustaisista tyypeistä.

"Feli hei?" Romano aloitti kysymyksen, ajatellen tosin lähinnä ääneen. "Miten täällä on niin paljon erilaisia ihmisiä? Siis muitakin kuin espanjalaisia?"

Feliciano kuivasi kätensä essuunsa ennen kuin ojensi Romanon eteen vastavalmistetut höyryävät pastalautaset.

"Elizabeta kertoi että tässä kaupungissa on paljon maahanmuuttajia, koska paikalliset on tosi ystävällisiä. He Elizabetan mukaan ottavat vieraat mielellään vastaan ja siksi tänne muuttaa niin paljon ihmisiä muista maista." Feliciano vastasi nojautuen itsekin tiskille Romanon eteen. "Elizabetakin on alun perin kotoisin Unkarista."

Romano nyökkäili mietteliäänä.

"Siksikö mekin muutettiin tänne?" hän kysyi liehutellen samalla kättään kasvojensa edessä, yrittäen saada edes pientä helpotusta aikaan tässä kuumuudessa.

"Joo!" Feliciano vastasi kiertelemättä.

"Miten vaan..." Romano tuhahti ja kokosi pastalautaset taidokkaasti käsivarsilleen. "Noh, ei pidä antaa neitojen odottaa ruokaansa. Nähdään kohta."

"Fratello, taas olet vauhdissa." Feliciano naurahti ennen kuin kääntyi itsekin takaisin keittiön puoleen.

Tarjoiltuaan annokset Elizabetalle ja tämän ystäville, sai Romano hetken aikaa hengähtää (ja jutella muiden naisasiakkaiden kanssa). Ravintolassa alkoi pikkuhiljaa hiljentyä illan lähestyessä ja ihmisten suunnistaessa muunlaiselle viihteelle. Nyt oli kuitenkin lauantai. Romano ja Feliciano olivat sopineet sulkevansa tänään hiukan aikaisemmin juhliakseen pienimuotoisesti ravintolansa menestyksekästä ensimäistä viikkoa. Romano vihelteli tyytyväisenä kerätessään tyhjiä lautasia terassilta. Vaikka oli ilta, aurinko paistoi vielä kirkkaana taivaalla ja hämärä saapuisi vasta monen tunnin kuluttua. Onneksi sietämätön kuumuus oli pikkuhiljaa hellittämässä, tosin vielä oli kyllä todella lämmin.

"Vee~!" Feliciano äännähti ripustaessaan viimein etuoveen "suljettu"- kyltin. "Päivä on nyt virallisesti pulkassa."

"Oli jo aikakin." Romano vastasi hörpäten kiitollisena virkistävää limonadia, jonka hän oli pihistänyt keittiöstä.

"Nyt meillä on loppuilta aikaa hemmotella itseämme." nuorempi Italialainen hymähti tyytyväisenä. "Mitä tahtoisit tehdä?"

Romano mietti hetken ja ryysti uuden huikan limonadia.

"Tahdon syödä tomaatteja." hän vastasi lopulta. Tomaatit olivat hänen lempiherkkuaan.

"Ve. Ihan sinun tapaistasi." Feliciano myönsi. Tämä kaiveli hetken housujensa takataskuja, vetäen lopulta ison setelitukun esiin. "Ajattelin käydä ostamassa itselleni näillä juomarahoilla maalaustarvikkeita. En ole maalannut ikuisuuksiin, en sitten... no, tiedät kyllä..."

Romano tiesi. Feliciano ei ollut koskenutkaan maalaustarvikkeisiinsa isoisän kuoleman jälkeen ja lopulta tämä oli myynyt ne saadakseen rahaa lentolippuihin. Isoisä oli ollut hänen veljensä lempiopettaja. Saattoi oikeastaan olla ihan hyväkin merkki, että Feliciano tunsi olevansa valmis aloittamaan maalaamisen jälleen.

"Rahat ovat sinun, joten tee niillä mitä haluat." Romano tokaisi, viitsimättä tällä kertaa sisällyttää loukkausta sanoihinsa. Hän itse tiesi tietyn kolmekymppisen olevan vielä tallessa lompakkonsa pohjalla, joten hän saisi niillä tomaattinsa.

"Hyvä on sitten!" Feliciano hihkaisi innoissaan. "Olin näkevinäni yhden taidekaupan aika lähellä asuntoamme, toivottavasti se ei ole vielä sulkenut... menetkö sinä myös ostamaan niitä tomaatteja nyt?"

"No tietysti, typerys!" Romano kivahti suu mutrussa. "Tosin en tiedä onko yksikään ruokakauppa enää tähän aikaan auki..."

"Vee, mikset sitten menisi suoraan plantaaseille ostamaan niitä? Tiedäthän, pelloille missä niitä kasvatetaan? Ne ovat ihan kaupungin vieressä."

Romano mietti hetken, mutta tiesi jo oikeastaan valmiiksi että lähtisi vaikka naapurikaupunkiin tomaattien perässä. Hän siis huokaisi ja kohautti olkiaan. Ainakin tässä olisi samalla myös tilaisuus katsella vähän paikkoja.

"Nähdään viimeistään parin tunnin kuluttua asunnolla." Romano huikkasi, joi limonaditölkin tyhjäksi ja heitti sen läheiseen roskikseen. "Ja jos pystyt, tuo mukanasi myös jotain naposteltavaa."

"Hyvä on, fratello." Feliciano hihkaisi ja kääntyi vastakkaiseen suuntaan. "Nähdään pian!"

Romano katseli veljensä onnellista kirmailua kunnes tämä katosi näkyvistä kulman taakse. Sitten hän itse alkoi kävellä tietä pitkin alakaupunkiin, josta hänen muistaakseen pitäisi päästä plantaaseille. Hän ei pitänyt kiirettä kulkiessaan epätasaisella tiellä, ihaillen hiljaa talojen kaunista arkkitehtuuria ja siellä täällä kasvavia reheviä pensaita ja puita. Pikkuhiljaa laskevan auringon valo sai varjot leikittelemään kujilla ja teillä. Koko kaupunki tuntui hehkuvan lämmintä punertavanoranssia valoa, mikä muodosti kauniin kontrastin syvänsinisen meren kanssa

Kaduilla oli elämää. Ihmiset joko kävelivät tai vain oleilivat ystäviensä kanssa rupatellen iloisesti joutavista asioista ilman huolen häivää. Romano tuhahteli moneen otteeseen vilkuillessaan taaksejääviä ihmisjoukkoja, irvistellen näiden typeränhymyileville kasvoille.

Ihan ihmepaikka. Romano huomasi ajattelevansa kääntyessään seuraavasta risteyksestä oikealle, hiukan kapeammalle kadulle missä ei ollut niin paljon ihmisiä. Miksi kaikki ovat niin pahuksen hyväntuulisia? He ovat varmaan saaneet auringonpistoksen tai jotain. Ei kukaan muuten varmasti käyttäytyisi noin idioottimaisesti... ihan tyhmää...

Noin puolen tunnin kuluttua Romanon ja Felicianon erkanemisesta, saapui ensimmäiseksi mainittu kaupungin eteläporteille. Astellessaan niiden ulkopuolelle, Romano tajusi saapuneensa viimein päämäärälleen. Aivan kaupungin rajojen vieressä aukeni monta laajaa ja rehevää kasvimaata, joista kasvoi monia makoisan näköisiä herkkuja. Erityisesti Romanon silmään pistivät punaisina auringonvalossa kiiluvat tomaatit joita kasvoi rivissä silmänkantamattomiin. Romano tunsi veden herahtavan kielelleen. Hän kiihdytti askeliaan malttamattomana.

Päästyään tarpeeksi lähelle, Romano kumartui ihaillakseen punaisten tomaattien herkullista muotoa. Yhtäkkiä köynnökset alkoivat rapista ja niiden takaa astui esiin joku. Romano tunsi sydämensä jättävän lyönnin väliin tajutessaan tuijottavansa yhtäkkiä hölmistyneenä liiankin tuttua mieshenkilöä suoraan smaragdinvärisiin silmiin. Heidän kasvonsa olivat vain muutaman sentin päässä toisistaan...

"Oh! Romano!" Antonio hihkaisi Romanon mielestä liiankin ilahtuneen kuuloisena. "Mikä mukava yllätys! Et sitten malttanut pysyä erossa minusta, ethän?"

"T- TYPERYS!" Romano huudahti saatuaan viimein äänensä takaisin ja hypähti monta askelta taemmas, melkein kompastuen äkkinäisen liikkeen takia. "M- mitä sinä oikein täällä teet?"

Antonio hymyili leveästi ja astui kokonaan esiin tomaattipensaiden takaa. Miehellä oli käsivarsillaan iso olkikori, joka oli ääriään myöten täynnä aikuisen miehen nyrkin kokoisia tomaatteja.

"Tonto, minä työskentelen täällä." Antonio vastasi naurahtaen. "Osuvampaa olisi kysyä mitä sinä täällä teet. Mutta kuten jo aikaisemmin sanoin, taidankin tietää vastauksen: halusit kipeästi nähdä minut, no?"

Romano kirskutteli hampaitaan ja loi Antonioon murhaavimman katseensa. Vanhempi mies ei tosin näyttänyt tajuavan vihjettä, vaan astui lähemmäs tunkeillen hänen yksityistilaansa.

"Anteeksi etten ole käynyt luonasi viikkoon, mutta minulla on ollut kamalasti kiireitä." Antonio selitti anteeksipyytävän näköisenä. "Ajattelin kuitenkin sinua joka ikinen päivä!"

"M- MITÄ SINÄ OIKEIN SELITÄT SENKIN PERVO!" Romano karjui saaden vanhemman miehen hypähtämään säikähdyksestä. "Hyvästi, minä lähden kotiin!"

"Odota, Romano!" Antonio huudahti ja kiiruhti kiukkuisen brunetten eteen tukkien tämän tien. "Älä lähde, olen pahoillani jos sanoin jotain loukkaavaa. Tässä, ota tomaatti anteeksipyynnöksi!"

Romano jähmettyi paikoilleen, luoden ahnaan katseen aivan liian herkullisen näköisiin tomaatteihin. Hän yritti vastustella ja kävellä pois, mutta punaisten vihannesten tuoksu tuntui lähes ylivoimaiselta. Antonio tuntui tajuavan Romanon nälkäisestä ilmeestä osuneensa oikeaan paikkaan.

"Ota niin monta kuin haluat." Espanjalainen sanoi ja ojensi koria lähemmäs Romanon kasvoja. "Minulla näitä kyllä riittää."

Romano ei voinut enää estää itseään ja nappasi yhden erityisen suuren tomaatin käsiinsä silmänräpäystä nopeammin. Hän vilkaisi vielä nyreästi Antoniota ja alkoi sitten mussuttaa intohimoisesti punaista herkkua.

"No? Miltä maistuu?" Antonio kysyi odottavaisena, hymyillen iloisesti.

Romano mulkaisi vanhempaa miestä, eikä vastannut mitään. Rehellisesti sanottuna hän ei ollut koskaan ennen maistanut mitään niin herkullista, mutta sitä hän ei kyllä ikinä sanoisi miehelle ääneen. Ei ikinä.

"Menettelee..." Romano aloitti suu yhä täynnä tomaattia. "Mutta on sitä parempaakin maistettu, pahus soikoon."

"Vai niin." Antonio naurahti. Tämä pyyhkäisi hien otsaltaan ja kohensi sitten otettaan koristaan. "Huh, kaikki tämä työnteko janottaa. Tahtoisitko lasillisen mehua tai jotain? Taloni on ihan tuossa peltojen vieressä."

"En kyllä varmana seuraa sinua minnekään epämääräisiin taloihin, senkin pönttö." Romano vastasi nielaistuaan viimeisenkin tomaattipalasen. "Sinähän voit olla vaikka millainen sekopää."

"Kuinka julmaa, Romano." Antonio parkaisi melodramaattisesti. "Tahdon vain olla vieraanvarainen. Onko se muka niin paha asia?"

Romano yskäisi hiljaa. Kieltämättä hänen kurkkuaan kuivasi... no pahus soikoon, ei kai yhdestä lasillisesta mitään haittaa olisi? Romano nyökkäsi ja Antonio hihkaisi voitonriemuisesti.

"Hienoa!" mies sanoi ja kääntyi kävelemään peltoja pitkin eteenpäin. "Seuraa minua, taloni ei ole kaukana."

"Parempi olisikin." Romano vastasi kiiruhtaessaan pysyäkseen Antonion ripeiden askelien perässä. "Minua väsyttää."

He kulkivat hetken aikaa hiljaisuudessa eteenpäin. Romano kuuli hiekan rapisevan kenkiensä pohjassa ja lintujen laulavan jossakin kaukaisuudessa. Pian suurehko omakotitalo ilmestyi näkyviin vihannesköynnösten takaa.

Se on varmaan Antonion koti. Romano mietti hiljaa itsekseen. Talo ei ollut hullumman näköinen. Siinä oli vain yksi kerros, mutta alakerta näytti aika laajalta. Katto oli punaista tiiltä ja seinät kirkkaan valkoista kiveä, jonka pinnalla kiemurteli köynnöskasveja. Etuoven vieressä oli tilava kuisti, jolla lepäsi puinen puutarhapöytä ja kaksi tuolia. Kuistia reunusti pieni puutarha ja pari oliivipuuta.

"Saanko nyt viimein kysyä miksi olet täällä, Romano?" Antonio kysyi kun he lopulta saapuivat talon edustalle.

"Tulin hakemaan tomaatteja..." Romano mumisi hädin tuskin kuuluvalla äänellä, mutta tietenkin Antonion –typerys oli kuullut hänet vaivoitta.

"Sitten tulit oikeaan paikkaan." Antonio vastasi innoissaan ja laski tomaattikorin kuistille. "Kuten näet, täällä kasvaa vaikka millaista vihannesta. Itse asiassa kaupunki on kuuluisa minun viljelysteni ansiosta."

"Miten vaan." Romano tuhahti. "Sano vain paljonko maksaa pussillinen tomaatteja niin pääsen lähtemään täältä."

"Mutta Romano!" Antonio huudahti. "Lupasin tarjota sinulle lasillisen mehua ja sen sinä kyllä saat ennen kuin lähdet mihinkään. Odota hetki!"

Ja ennen kuin Romano ehti sanoa mitään vanhemmalle miehelle vastaan, syöksyi Antonio sisälle taloonsa. Romano huokaisi raskaasti ja kipusi vastahakoisesti kuistille istuakseen toiselle puisista tuoleista. Hän ei todellakaan tiennyt miten reagoida Espanjalaisen impulsiiviseen käyttäytymiseen...

Antonio palasi muutaman minuutin kuluttua toisessa kädessään tarjotin, jonka päällä oli kaksi mehulasia ja toisessa iso korillinen tomaatteja.

"Tässä on noin kaksikymmentä hienointa tomaattia mitä olen tänään löytänyt." Antonio aloitti huomattuaan Romanon kysyvän ilmeen. "Ja tässä maankuulua marjamehuani. Maista, maista!"

"Mistä tiedän, ettet ole myrkyttänyt sitä tai mitään?" Romano kysyi kylmästi, saaden Antonion leveän hymyn hyytymään.

"Romano, en ikinä myrkyttäisi sinua, sehän olisi kauheaa!" Espanjalainen huudahti kauhuissaan. "Voin vaikka maistaa sitä ensin niin näet ettei siinä varmasti ole mitään kummallista!"

"No hyi, en kai minä nyt enää samasta lasista joisi." Romano jatkoi onnistuen hyydyttämään Antonion hymyn lopullisesti. "Anna se lasi nyt vain tänne, typerys."

"Tuo ei ollut yhtään söpöä..." Antonio mumisi, mutta ojensi mehulasin Romanolle, joka hörppäsi sen sisällön alas yhdellä kulauksella.

"Joten -" Romano aloitti pyyhittyään suunsa hihaansa. "- paljonko nuo tomaatit maksavat yhteensä? Ja sanonpa vaan etten varmasti maksa niistä kymppiä -"

"Ne ovat lahja sinulle Romano." Antonio vastasi hymyillen taas. "Sinun ei tarvitse maksaa niistä."

"- enempää... täh?" Romano älähti yllättyneenä. Lahja? Taas? Mutta minkä ihmeen takia?

"Nämä ovat kiitos siitä, että Romano tuli tapaamaan minua tänään." Antonio sirkutti hymyillen nyt leveämmin kuin kertaakaan aikaisemmin heidän tapaamisensa aikana. "Se sai minut todella onnelliseksi, joten tahdon saada Romanon yhtä onnelliseksi!"

"Eihän tuossa ole mitään järkeä, senkin idiota." Romano kivahti punastuen kuitenkin syvästi. "Minä tulin tänne alun perinkin hakemaan tomaatteja, en tapaamaan sinua."

"Ei sillä ole väliä." Antonio vastasi olkiaan kohauttaen. "Olen silti onnellinen."

"Outo sinä olet..." Romano mumisi, mutta nosti tomaattikorin syliinsä. "En ymmärrä, miksi olet niin mukava. Et edes tunne minua."

"Kun tapasin sinut viikko sitten, minusta tuntui heti siltä, että tahtoisin tutustua sinuun paremmin." Antonio vastasi arvoituksellisesti, yhä hymyillen.

"Tsk, on sinullakin mielenliikkeet." Romano tuhahti piilottaen kasvonsa ujosti tomaattikorin taakse, kykenemättä kuitenkaan peittämään punastumistaan kokonaan. "Minä lähden kyllä nyt, veljeni varmasti odottaa jo minua…"

Aurinko oli tosiaan jo laskenut sen verran, että taivas alkoi muuttua punertavaksi. Romano hypähti tuolilta jaloilleen tomaattikori tiukasti sylissään, nyökäten Antoniolle osaamatta kiittää sen kohteliaammin. Hän oli jo ottamassa ensimmäisen askeleen kaupunkia kohti, kun tunsi äkkiä jonkin estävän häntä liikkumasta.

"Romano..." Antonio aloitti pehmeällä äänellä. Tämä oli tarttunut Italialaisen käteen pysäyttäen hänet lähtemästä. "Ryhdytäänkö ystäviksi?"

Romano tuijotti raivoisasti Espanjalaista valmiina räyhäämään tälle keuhkojensa pohjalta, sillä hän oli vuorenvarmana siitä, että tämä pilaili hänen kustannuksellaan. Antonio varmasti nauraisi hänelle räkäisesti jos hän vastaisi miehelle. Kuitenkin… jokin Espanjalaisen smaragdisilmissä näytti niin vilpittömältä ja aidolta, että Romano tunsi yhtäkkiä uskovansa tätä tahtomattaankin. Hän ei saanut loukkauksia tulemaan suustaan vaikka kuinka yritti, siis oikeasti todella yritti. Mikä häntä oikein vaivasi?

"I- ihan sama." Romano vastasi lopulta punastuen päästä varpaisiin vältellessään Antonion odottavaa katsetta ja tuntiessaan tämän käden käsivarrellaan. "J- jos tahdot h- hukata aikaasi siten niin omapa on valintasi, typerys…"

Äkkiä Romano tunsi maailman kiepahtavan ympärillään, kun hän yhtäkkiä tuijottikin Antonion rintakehää eikä kaupungin sisäänkäynnille johtavaa tietä. Kesti hetken tajuta, että Antonio oli kaapannut hänet tiukkaan halaukseen, hihkuen samalla onnesta.

"Magnífico!" Antonio huudahti ja irrottautui hölmistyneestä Italialaisesta, pörröttäen vielä tämän hiuksia. "Nähdään siis pian taas!"

"Ä- älä koske minuun senkin paskiainen!" Romano huusi raivostuneena, nappasi yhden tomaatin korista käteensä ja heitti sillä Antoniota, joka väisti vihanneksen vain juuri ja juuri.

"Katso nyt mitä teit, sait minut tuhlaamaan tomaatin turhaan!" Romano ulvahti tuntien lähes fyysistä tuskaa katsoessaan kuinka herkullinen tomaatti lätsähti talon seinää vasten. "Antonio, senkin typerys!"

"Romano, rauhoitu vähän." Antonio sanoi suupielet nykien naurusta. "Tuo ei ole yhtään söpöä…"

"Ei sen ole tarkoituskaan olla!" Romano kirosi ja kääntyi juoksemaan täyttä vauhtia poispäin Antoniosta ja tämän tyhmästä talosta ja tyhmistä pelloista. Hän ei ymmärtänyt Espanjalaisia, ei sitten millään! Varsinkaan Antoniota! Tästä lähtien hän kiertäisi miehen plantaasit kaukaa ja ostaisi tomaattinsa lähikaupasta, se olisi varma se!

…

Ainakin sitten kun hän saisi enemmän rahaa.

Deve essere continuata ...

Siinä oli toinen luku ja asiat lähtevät viimein rullaamaan :D Ihanaa muuten nähdä että joku tätä lukee, pelkäsin että suomalaiset lukijat eivät huoli muuta kuin sufiniä... Asiasta kukkaruukkuun, toivottavasti kirjoitin Unkarin nimen oikein, siitä on vähän ristiriitaista tietoa eri nettisivuilla O.o niin ja se Romanon päällä puskemis juttuhan liittyy Italialaisemme tapaan pahoinpidellä Antoniota esim. world seriesin jaksossa 25 :D

Käännökset Italialaisille sanoille:

Pomodoro: Tomaatti

Fratello: Veli

Ciao: Moi/hei

Idiota: Idiootti

Käännökset Espanjalaisille sanoille:

Tonto: Hölmö/höpsö

No: Ei/eikö niin

Magnífico : Mahtavaa

...

Liibooboo: Ylipitkät kommentit ovat ihania joten antaa tulla vaan! Kiitokset myös onnitteluista :3 jatkoa on tosiaan luvassa nopeaan tahtiin kun muu ficci on käytännössä katsoen oikolukua vaille valmis ;D

Vilma. N: Voi kiitos kiitos kiitos kehuista ^_^ sanoinkin sen jo, mutta jatkoa on siis tulossa usein :)