DBZ kuuluu Akira Toriyamalle ja vissiin TOEI animationillekki ja silleen. 8)

LUKU 1: Sillä välin Helvetissä

Helvetin kamaralla oli rauhallista… ja masentavaa. Siellä ei juuri nähnyt ruumiillisia kuolleita, vain muutamia turhanpäiväisiä sieluja, jotka olivat jonkin ihmeen avulla oppineet muodostamaan itselleen kehon sielunsa ektoplasmasta. Ne eivät edes tajunneet sen olevan turhaa, sillä pian niistä jokainen unohtaisi kaiken menneisyydestään ja nykyisyydestään ja puhdistautuisi menneisyytensä synneistä. Ne riehuivat vain minkä kerkesivät ja kunhan aikaa olisi kulunut tarpeeksi, ne katoaisivat vain syntyäkseen uudestaan uutena elämänmuotona, tiedottomana mistään, mitä olivat ikinä tehneet. Niiden koko persoona katoaisi olemattomiin.

Bardock katsoi, kuinka yksi uusi sielu aloitti jälleen yhden manalankaappausyrityksen. Hän tuskin jaksoi katsoa sen kahta sekuntia kestävää valtakauden nousua ja laskua, kun oli nähnyt saman tapahtuvan jo liian monta kertaa aikaisemminkin. Sitähän hän oli viimeiset kaksikymmentäneljä vuotta tehnytkin: pudistellut päätään uusille tulokkaille. Aina ne saapuivat, jonka jälkeen ne joko syntyivät uudelleen tai tulivat tuhotuksi heidän, saiyalaisen, toimesta, siis mikäli uskalsivat riehua vähääkään. Hän sanoisi homman alkavan hiljalleen maistua puulta, jos ei olisi sanonut sitä jo kauan, kauan aikaa sitten.

Aluksi hän oli ollut jopa iloinen, että Enma oli antanut saiyalaisten pitää muistonsa ja kehonsa, vaikka vahvistua he eivät voineetkaan. He olivat saaneet tilaisuuden jatkaa "elämäänsä" helvetissä ja taistella näitä riehuvia, uusia sieluja vastaan, jos ne alkaisivat aiheuttaa harmia. Hienoa, hän oli ajatellut. Parempaa tuonpuoleista on vaikeaa kuvitella.

Vaan helvetti ei ollut helvetti turhaan. Hyvin pian saiyalaiset olivat saaneet huomata, että suurin osa näistä sieluista oli niin heikkoa tekoa, ettei niitä vastaan ehtinyt taistella kuin muutaman minuutin, kunnes ne jo oli voitettu. Osasyynä oli se, etteivät ne juuri saaneet aikaa muodostaa vanhaa kehoaan kunnolla, kun joukko taistelunnälkäisiä saiyalaisia jo oli niiden kimpussa. Toinen ongelma oli se, että helvettiin saapuvat sielut alkoivat unohtaa kulunutta elämäänsä melko nopeasti. Ne yksilöt, joista olisi ehkä ollut haastettakin, eivät ehtineet luoda itselleen kehoa, kunnes ne olivat jo valmiita uudelleensyntymään. Vain hyvin harvoin saiyalainen joutui sielun pieksämäksi.

Pitemmän päälle alkoi sitten taas tympiä ainainen, karu ympäristö. Joka puolella oli vain harmaata, kallioista maisemaa ja kasveja hädin tuskin näki. Mitä vielä, ainoa väriä antava tekijä oli keltaisin pilvin täytetty taivas, joka lähinnä ärsytti kuin ilahdutti. Niin, niin, itsehän he olivat tämän aiheuttaneet. Niin heille sanottiin. Mutta minkäs saiyalaiset olivat kulttuurilleen mahtaneet? Vaikea siinä oli alkaa hempeäksi pehmoksi, kun ympäristö kasvatti verenlennättämistä rakastavaksi soturiksi.

Bardock käveli riehuvan tulokkaan luokse ja pamautti sen olemattomiin yhdellä nopealla ki-iskulla. Aimo kasa maapölyä ja savua lemahti ilmaan, kietoen hänet harmaisiin syövereihinsä. Sitten hän vain käveli pois pilven sisästä ja pysähtyi silmäilemään jälleen kerran autioitunutta aluetta. Hän ei oikein voinut lähteä minnekään, kun koko valtava paikka näytti samalta joka puolelta, eikä mitään uutta ollut nähtävissä. Toisinaan hänen vain teki mieli huokaista sille, mitä heistä, kerran niin mahtavasta soturirodusta, oli tullut. Mutta sitä ei saiyalaisten ylpeys antanut tehdä, eikä hän sortuisi maahan vaikka mikä olisi. He olisivat täällä ikuisesti ja se, kuten hyvin tiedettiin, oli pitkä aika. Heidän olisi vain totuttava nykyiseen tilaansa tai toivo suuremmasta haasteesta, sodantäyteisestä elämästä, musertaisi heidät.

Pian hän sitten päätti suunnata takaisin muiden saiyalaisten luokse, kun ei muuallekaan keksinyt suunnata. Noustuaan ilmaan hän ampaisi raketin lailla kohti kaukaisia vuoria, rikkoen äänivallin nopeammin, kuin ehti kissaa sanoa. Silti matka vuorien toiselle puolelle kesti kymmenisen minuuttia, jonka jälkeen hän hidasti vauhtiaan karun laakson kohdalla ja aloitti laskeutumisensa. Tarkkasilmäinen saattoi erottaa maankamaralla hajanaisen joukon mustia pisteitä, jotka lähempää katsottuna olivat kaikki Bardockia muistuttavia olentoja: heistä jokaisella oli ruskea häntä ja musta, villi kampaus.

Saiyalaisjoukko oli huomattavasti harventunut sinä aikana, jonka he olivat helvetissä viettäneet. Heidän tärkein suunnistusvälineensä oli laite nimeltä voimatasomittari, mutta ne olivat lähes kaikki hajonneet tämän pitkän ajan aikana eikä helvetistä mitenkään saanut uusia. Osa saiyalaisista oli tästä johtuen eksynyt loputtomaan helvettiin ja vaelsivat nyt tuolla jossain, tuskin koskaan löytäen takaisin omiensa pariin. Bardockin oma mittari oli hajonnut myös, mutta hän ei sentään koskaan ollut ollut niin typerä, kuten ne kadonneet lajitoverinsa, ja vaeltanut liian kauas jäljellä olevasta saiyalaisyhteisöstä. Ja vaikka tämä tuhoon tuomittujen maa näyttikin hyvin paljon samalta harmaalta mössöltä, ei väliä, mistä suunnasta katsoi, oli Bardock oppinut suunnistamaan lähimaastossa tarpeeksi hyvin vallatakseen itselleen kohtuullisen ison liikkumisalueen tämän laakson ympäriltä.

Bardock tömähti keveästi maahan, muutaman kymmenen metrin päähän tiheimmästä saiyalaisjoukosta. Osa pojista tappeli keskenään, osa nuokkui puolivalveilla ja tylsistyneinä toiminnan puutteen takia. Hänen silmänsä kuitenkin etsivät joukkiosta ne neljä hänelle läheisintä, jotka muista saiyalaisista poiketen eivät olleet kuolleet heidän entisen kotiplaneettansa räjähdyksessä. He olivat kuolleet, kun planeetan räjäyttäneen Freezan joukot olivat yllättäneet heidät heidän suorittaessaan tehtävää toisella planeetalla ja tappaneet heidät.

Freezan nimen ajattelu sai Bardockin ärsyyntymään yhä tänäkin päivänä. Ei väliä, oliko hänen nuorempi poikansa elossa ja tuleva kostamaan rotunsa kuoleman, hän itse oli silti epäonnistunut täydellisesti yrittäessään estää Freezaa tuhoamasta kotiaan. Eikä asiaa auttanut lainkaan se, että koko planeetan väki oli sokeasti luottanut siihen paskiaiseen, jota he ennen olivat kutsuneet liittolaisekseen. Heillä oli ollut mahdollisuus pelastaa itsensä tuolloin, mutta olivatko ne typerykset suostuneet siihen? Eivät.

"Ai terve, Bardock!" Toma tervehti huomatessaan Bardockin saapuneen paikalle. Oli enemmän kuin helppoa huomata, että Toma ja muut olivat keskustelleet jostain typerästä, kuten aina, kun nyt noin huvittuneilta näyttivät.

"Missä sinä olet taas jumittanut näin kauan? Mitä tekemistä edes löydät tästä paikasta?" Seripa haastatteli vivahdus ivaa äänessään. No, kaipa hän oli oikeassa viitatessaan tekemisenpuutteeseen. Ei Bardock ollut mitään tehnyt sinä kuluneena aikana, jonka oli taas viettänyt laakson ulkopuolella.

"Kunhan niitin yhden sielun", hän vastasi sävyttömästi, kääntyen ajankulukseen tutkailemaan muita saiyalaisia. Hän sulki muiden keskustelun päästään kuullakseen omat ajatuksensa.

Hänen silmänsä osuivat ensimmäisenä eliittisoturi Nappaan, joka oli auttamatta kuolleista saiyalaisista viimeisin. Nappa oli kuulunut yksiin niistä harvoista yksilöistä, jotka olivat selvinneet saiyalaisten kotiplaneetan räjähdyksestä ja huhu kertoi, että itse prinssi Vegeta oli hankkiutunut kaljupäästä eroon viimeaikoina. Eipä käynyt Bardockilla miestä sääliksi (ketäpä hän nyt olisi säälinytkään), kun jo pelkkä Napan viiksekkään pärstän näkeminen oli aina kuvottanut häntä. Miten korkeamman asteen soturi saattoikaan olla noin… idiootti?

Napan negatiivinen ajattelu toi Bardockin mieleen myös oman poikansa, joka tunnettiin nimellä Raditz. Hän ei nähnyt esikoistaan lähimailla juuri nyt, vaikka oli yrittänyt etsiä tämän hajanaisen saiyalaismassan seasta. Tämä taisi majailla jossain harvinaisen kaukana, sillä tämän huomiota herättävän pitkä ja piikikäs tukka olisi pistänyt helposti silmään jopa viidenkymmenen metrin päästä. Ei Bardock asiaa pahakseen pistänyt, kun pojan näkeminenkin pisti jo pinnan kireälle.

Vaikkei hän ollut mieltynyt Nappaan, ne tunteet eivät olleet mitään verrattuna siihen, mitä hän ajatteli jälkeläisestään. Raditz oli Napan tavoin ollut myös yksi niistä harvoista selviytyneistä saiyalaisista ja liikkunut samoissa piireissä prinssin ja aiemmin mainitun kaljupään kanssa. Tosin jo melko kauan ennen Nappaa hän oli tömähtänyt helvettiin riehumaan ja raivonnut "siitä paskapäisestä veljestään", Kakarotista, joka oli kuulemma aiheuttanut hänen kuolemansa.

Bardockia esikoisensa kohtalo ei juuri hämmästyttänyt, Raditz kun oli aina ollut heikko surkimus ja ikävä kyllä liian moni saiyalainen tiesi, että juuri hän sattui olemaan Bardockin poika.
Raditz oli juuri sellainen typerys, joka luuli tekevänsä kaiken oikein, muttei loppupeleissä kuitenkaan tehnyt. Ylimielinen idiootti, joka oli juuri aiheuttanut kuoleman sille ainoalle, joka oli Bardockin näkyjen mukaan tuleva kostamaan saiyalaisten kuoleman. Bardock oli rauhoittunut vasta tajuttuaan, että Kakarot tulisi heräämään taas henkiin joidenkin ihmeellisten taikaesineiden avulla, jotka Raditz oli maininnut. Mutta Bardock kantoi pojalleen kaunaa muustakin.

Bardockin mieli vaelsi ajassa taaksepäin siihen hetkeen, kun Raditz oli juuri saapunut helvettiin. Häneltä oli kestänyt aikansa tunnistaa aikamieheksi kasvanut poikansa, mutta sen jälkeen heidän jälleennäkemisensä ei ollut sujunut lainkaan ruusuisesti. Ei vain Bardock ollut antanut sille tyhjäntoimittajalle kunnon lyöntiä suoraan kasvoihin ja ollut kuristaa tämän siitä hyvästä, että oli typerysmäisesti palvellut Freezaa koko elämänsä ja tappanut oman veljensä, hän myös sai vastaansa poikansa auttamattoman uppiniskaisuuden ja totuudelle sokeutumisen.

Raditz perusteli tekonsa sillä, että Kakarot oli paljastunut rodulleen selkänsä kääntäneeksi petturiksi, eikä hän voinut käsittää, mitä väärää oli eliminoida sen tyypin saiyalainen. No, Bardockin oli myönnettävä, että siinä Raditz olisi ollut oikeassa, jos olisi siis eletty ajassa ennen planeetta Vegetan tuhoa. Siihen aikaan petturisaiyalaisia ei olisi suvaittu, mutta tilanne oli eri melkein koko saiyalaisrodun pamahtaessa taivaan tuuliin. Eihän siinä enää ollut mitään, mille pysyä uskollisena. Kakarot oli ainakin aloittanut uuden elämän toisella planeetalla ja toisin kuin Raditz, kieltäytyi tekemästä töitä Freezalle.

Hyvä on, ehkei Bardock itsekään olisi normaalisti suvainnut sitä, että Kakarot oli jättänyt saamansa tehtävän suorittamatta. Mutta asia, jota hän ei voinut kenellekään kertoa, olivat hänen näkemänsä näyt ennen kuolemaansa. Hän ei voinut vain nostaa Raditzia niskavilloista ilmaan ja karjua tämän naamalle sylki lentäen, että tämä oli juuri tappanut sen ainoan, jonka kohtalo oli kostaa Freezalle saiyalaisten tuho. Kuka sellaisen tarinan olisi uskonut? Varsinkin, kun jopa Raditzinkin kaltainen surkimus vielä pärjäsi Kakarotille.

Mutta se, mitä Raditz selitti syyksi Freezan palvelemiseen, oli vielä enemmän moittimisen arvoista. Poika kehtasi väittää, ettei muka tiennyt mitään siitä, että Freeza oli pamauttanut planeetta Vegetan taivaan tuuliin. Hän väitti sitkeästi, että hän oli luullut valtavan asteroidin tuhonneen planeettansa, eikä voinut kuvitellakaan Freezalla olleen näppinsä pelissä. Niinpä niin, uskoako tuota sitten vai ei. Minkälainen typerys kuvitteli, että pahainen asteroidi voisi koitua saiyalaisten kohtaloksi? Joka tapauksessa, Raditzilla oli ollut yli kaksikymmentä vuotta aikaa tajuta totuus, ja jos hän ei sitä ollut tehnyt, oli hän vajonnut alas.

Bardock murahti kääntäessään katseensa saiyalaisjoukosta taivaalle. Toisinaan hän toivoi, että olisi voinut katsoa elävien maailmaan nähdäkseen, miten elämä jatkoi kulkuaan ilman häntä. Ja mitä vielä, hän olisi todella halunnut olla paikalla, kun Kakarot vahvistuisi tarpeeksi tappaakseen Freezan. Mutta kukapa saiyalainen sitä ei olisi toivonut?

Samaan aikaan Raditz istui laakson laitamilla, naama väärinpäin, kuten tavallista. Hän vietti päivänsä yleensä siten, niin tylsää kuin se olikin. Surullista mutta totta, kovin harva saiyalainen oli tarpeeksi heikko taistelemaan häntä vastaan, eivätkä vahvat yksilöt vaivautuneet nostamaan persauksiaan maasta otellakseen hänen kanssaan. Hän siis hyvin harvoin sai viihdykettä taistelemisesta täällä, ollessaan niin porukan pohjimmaista. Arvojärjestys vallitsi yhä helvetissäkin.

Vaikka aikaa oli täytynyt kulua ainakin vuosi siitä, kun hän oli kuollut, hänen helvetissä vastaansa saama tieto hänen tekemistään virheistä kirveli yhä. Hän ei voinut uskoa todella kuluttaneensa koko elämänsä siihen, että oli tehnyt töitä sille samalle paskiaiselle, joka oli loppujen lopuksi tuhonnut hänen entisen kotinsa ja rotunsa. Hän harvoin katui mitään tekojaan, mutta sen jälkeen, kun oli saanut isältään selkäsaunan ja huudot päin naamaansa, hän toivoi, että olisi tehnyt edes jotain toisin elämässään.

Mutta mitä hän olisi sille voinut, vaikka olisi tiennytkin planeettansa todellisesta kohtalosta? Vegeta ja Nappa saattoivat olla häntä paljon vahvempia, mutta edes he kolme eivät olisi millään pärjänneet Freezan kaltaiselle hirviölle. Sitä tyyppiä ei vain voimissa päihittänyt kukaan. Jos he olisivat koskaan osoittaneet pienintäkään kapinan elettä, heille olisi käynyt samoin kuin muille saiyalaisille. Vaikka Kakarot olisi liittynyt heihin, ei hänestä olisi ollut mitään apua.

Kakarot. Muisto siitä paskiaisesta sai raivonirvistyksen kohoamaan hänen naamalleen. Hän oli mennyt maahan hakemaan veljeään, vain saadakseen vastaansa uppiniskaisen idiootin, joka oli kääntänyt selkänsä koko rodulleen. Raditz oli ollut valmis antamaan hänelle anteeksi tehtävänsä tyrimisen, menetetyn ylpeytensä sekä tahallisesti pois katkaistun häntänsä. Hän oli ollut valmis antamaan Kakarotille uuden mahdollisuuden lopettaa typeryytensä ja liittyä muiden saiyalaisten joukkoon, mutta hän ei ollut ottanut kuunnellakseen. Ehei, Kakarot oli vain kääntynyt veljeään vastaan namekilaisen kanssa ja uhrannut henkensä vain todistaakseen, ettei ollut saiyalainen.

Raditz puristi kämmenensä nyrkkiin tuhrautuneisuudesta. Pahus, jos hän vain olisi tiennyt, mitä se turhaan tehty reissu tulisi hänelle maksamaan, hän ei olisi koskaan lähtenytkään ja päätynyt tänne porukan pohjimmaiseksi homehtumaan. Hän oli tehnyt niin typerän virheen, että oli jättänyt kuuntelematta voimatasomittariaan, kun siihen olisi ollut tarvetta. Hänen oma ylimielisyytensä oli pettänyt hänet väärässä paikassa ja se oli vienyt hänen henkensä. Miksi hän oli antanut heidän yllättää itsensä niin?

Raditz oli kuitenkin saanut hetken lohdun kuollessaan. Ei vain Kakarot ollut kohdannut kohtaloaan hänen kanssaan, vaan se typerä namekilainen oli myös mennyt leuhkimisentarpeessaan lavertelemaan hänelle jostain, mitä Maan väki kutsui lohikäärmekuuliksi. Hän oli kertonut, kuinka ne taikaesineet voisivat tuoda Kakarotin takaisin elävien maailmaan, ja luullut saavansa siinä samalla viimeiset naurut. Mutta kun Raditz sitten paljasti, kuinka hänen saiyalaistoverinsa kaukana avaruudessa olivat kuulleet koko keskustelun ja kuinka he tulisivat maahan vuoden hänen jälkeensä tappamaan jokaisen planeetan asukkaan, namekilaisen naamalle vääntynyt ilme oli ollut verraton. Hän oli kuollut nauraen vastustajiensa typeryydelle, uskoen itsekin omaan tarinaansa. Uskoen siihen, että Vegeta ja Nappa herättäisivät hänet henkiin niillä kuulilla. Tietystihän he herättäisivät, oli hän ajatellut silloin, hänhän oli kuitenkin yksi viimeisistä saiyalaisista.

Kun Raditz sitten saapui helvettiin valtias Enman nöyryyttämänä, hän törmäsi melko pian toisiin saiyalaisiin ja näin olleen myös kuolleeseen isäänsä. Omalla tavallaan hän oli ollut iloinenkin tavatessaan kuolleen rotunsa edustajat ja saadessaan taas liittyä heidän joukkoonsa. Eläminen kolmestaan kahden eliittiluokan saiyalaisen kanssa kävi toisinaan hyvinkin yksinäiseksi ja Raditzista, aina siitä lähtien kun planeetta Vegeta räjähti, tuntui kuin hän olisi ollut vain kolmas pyörä prinssin ja Napan joukossa.

Isä ei juuri ollut muuttunut tippaakaan siitä, mitä hän oli ollut menneisyydessä, luonnollisesti. Hän oli yhä se sama äreä mies, jota Raditz oli aina kunnioittanut, mutta jolta hän itse ei ollut ikinä kunnioitusta saanut. Ei sillä, olihan hän asemaansa tottunut. Harva saiyalainen häntä oli koskaan kunnioittanut, eikä hän tähän hätään ketään kyennyt nimeämään. Hän oli ollut vain iloinen saadessaan nähdä isänsä jälleen – niin, ainakin siihen asti kunnes Bardock oli tunnistanut hänet.

Bardock oli nimittäin saanut kummallisen raivokohtauksen heti, kun Raditz oli sanonut kuolemansa syyn ja päässyt kertomasta myös Kakarotin kuolemasta. Isä ei ollut ottanut kuunnellakseen, vaikka Raditz kuinka oli yrittänyt selittää, ettei Kakarot todellakaan ollut mikään saiyalainen, vaan aivovaurioitunut idiootti. Hän oli ollut vain kuolla toistamiseen, kun isä oli saanut kuulla hänen palvelleen Freezaa koko ikänsä. Koko saiyalaisjoukko tuntui yhtäkkiä vihaavaan Freezaa sydämensä pohjasta, toisin kuin parikymmentä vuotta sitten.

Vasta silloin totuus hänen kotinsa todellisesta kohtalosta oli selvinnyt hänelle ja se oli suoraan sanottuna kovempi pala kuin hänen oma kuolemansa. Bardock tosiaankin oli pettynyt häneen – enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Isä oli rauhoittunut edes osittain vasta Raditzin kerrottua, että Kakarotin säälittävät ihmisystävät aikoivat herättää hänet henkiin lohikäärmekuulilla. Raditz ei ymmärtänyt, mikä tiedossa isää niin lohdutti, sillä hän oli varsin selkeästi kertonut myös Napasta ja Vegetasta, jotka aikoivat saada kuulat käsiinsä ennen ihmisiä. Hän tuntui olevan yllättäen niin häiritsevän varma siitä, että Kakarot tulisi heräämään henkiin ja nauroi vain räkäisesti, kun Raditz uhosi olevansa itse se, joka palaisi takaisin elävien maailmaan. Bardock oli vain sanonut, ettei Nappa saati Vegeta ikinä tuhlaisi kallisarvoista toivomusta toivoakseen Raditzin takaisin joukkoonsa. Päinvastoin.

Raditz päästi tuhahduksen ja pisti makuulle istuinalustanaan toimineelle kivenlohkareelle. Isänsä sanoista huolimatta hän oli tosissaan uskonut, että Vegeta ja Nappa olisivat toivoneet hänet takaisin henkiin, aina siihen asti että Nappa oli yllättäen ilmestynyt helvettiin heidän joukkoonsa. Itse prinssi oli tappanut hänet, niin kaljupää kertoi tuolloin, raivosta punaisena. Raditz oli epäillyt tarinaa hetken. Vegetako muka tappaisi itselleen uskollisia saiyalaisia tuosta vain? Ilmeisesti.

Tuona päivänä Raditz sai kuulla, että Kakarot eli ja hengitti jälleen ja että se paskiainen oli nyt paljon entistä vahvempi. Vaikkei Nappa koskaan asiaa suoraan myöntänytkään, niin vaikutti siltä, että Kakarot oli antanut tuolle elämänsä selkäsaunan heidän taistellessaan. Raditz ei kyennyt ymmärtämään, kuinka jonkun oli mitenkään mahdollista vahvistua niin paljon vuoden aikana. Hän itse ei olisi voinut kuvitellakaan painivansa joskus samassa sarjassa Napan kaltaisen eliittisoturin kanssa, ja Kakarot oli vielä hävinnyt Raditzille voimissa hyvin selkeästi heidän tavatessaan. No, ehkäpä veli oli päättänyt leuhkia vähän lisää niillä perkeleen ihmekuulillaan ja toivonut itsensä vahvemmaksi. Siltä idiootilta ei ylpeyttä löytynyt nimeksikään.

Joka tapauksessa, tilanne jotenkin oli johtanut siihen, että Vegeta oli eliminoinut liittolaisensa. Raditz ei vain tiennyt miksi. Hän ja Nappa olivat aina olleet uskollisia prinssilleen, eikä hän olisi osannut odottaa tältä moista toimintaa ilman erityisen hyvää syytä. Hän oli uskonut, että Vegeta olisi edes kunnioittanut heitä, kahta viimeistä saiyalaisia hänen rinnallaan, mutta oli ilmeisesti erehtynyt. Jos kerta Vegeta pystyi tunnontuskitta niittämään Raditzia monia kertoja vahvemman Napan, hän tajusi olla varma, ettei kaksikko olisi koskaan herättänytkään häntä henkiin. Hän ei ollut koskaan merkinnyt mitään niille kahdelle saiyalaiselle, joiden kanssa hän oli suurimman osan elämästään viettänyt. Hänen elämällään ei ollut ollut mitään arvoa. Saiyalainen tai ei, se totuus oli silti yllättävän masentava… varsinkin, kun sen huomasi vasta kuolemansa jälkeen.

Isä oli siis ollut loppupeleissä oikeassa yllättävän monesta asiasta. Hän oli arvannut oikein kaiken Kakarotin henkiin heräämisestä Napan ja Vegetan uskottomuuteen. Olikohan hänen väitteensä siitä, että pikkuveli selviäisi hengissä yhteenotosta Vegetan kanssa, sekin oikeassa? Olisiko Kakarot todella voinut vahvistua niin paljon?

Raditzin ilme synkistyi entisestään ja hän nousi takaisin istumaan. Mikä helvetti edes sai isän niin varmaksi Kakarotista? He molemmat tiesivät, että se maanvaiva oli syntynyt hyvin alhaisen voimatason kanssa ja oli pelkkä kolmannen luokan roska. Oli enemmän kuin oletettavissa, että Kakarot kuolisi Vegetan ja Napan kaltaisia sotureita vastaan taistellessaan alle kahdessa sekunnissa. Lisäksi isä ei koskaan edes tuntenut Kakarotia. He eivät koskaan kunnolla tavanneet eivätkä puhuneet keskenään. Miksi Bardock siis oli reagoinut niin raivokkaasti siihen, että Kakarot oli kuollut, kun hänen ei todellisuudessa olisi kuulunut välittää paskan vertaa?

Raditz nousi seisomaan ja lähti kävelemään päämäärättömästi eteenpäin. Helvetti oli raivostuttava paikka. Hän ei voinut, kuin toivoa palaavansa joskus henkiin, vaikka niin ei tulisi ikinä käymään. Mutta jos kävisi, hän pistäisi ensimmäisenä sen typerän veljensä maksamaan teoistaan.

Vuorien päällä, saiyalaisten näkymättömissä hiippaili määrätietoisesti etenevä, tuttu naishahmo. Tuo etsi jalansijakseen mahdollisimman korkeaa paikkaa, josta hän näkisi hyvin laakson pohjalla retkottavat saiyalaiset. Kukaan normaalin näön omistava ei tietenkään olisi kyennyt erottamaan niin kaukaa kenenkään kasvonpiirteitä, mutta onnekseen Javecen näkö ei lukeutunutkaan niihin "normaaleihin". Tosin, kukapa jumala ei olisi jotain erikoista näkökykyä omistanut?

Hänen silmänsä bongasivat etsimänsä isän ja pojan vaivaisessa parissa minuutissa ja tämä sai hymyn kohoamaan hänen huulilleen. Kaksikko saattoi majailla kehuttavan pitkän matkan päässä toisistaan, mutta asia ei tuottanut Javecelle sen enempää ongelmia, kuin jos he olisivat kumpikin seisoneet hänen nenänsä edessä. Seuraava temppu oli hänelle helppo tehdä ja itse asiassa oli vain hyväksi, etteivät Bardock ja Raditz olleet kovin lähellä toisiaan. Tämä vähentäisi tulevaisuudessa hieman heidän epäilyksiään sen suhteen, että jotain sattumaakin suurempaa oli tekeillä.

Jumalattaren molemmat käsivarret nousivat ilmaan, aavistuksen hänen hartioitaan korkeammalle. Hänen virneensä pyyhkiytyi pois keskittyneen ilmeen ottaessa vallan ja hänen ajatuksensa kohdistuivat vain näihin kahteen valittuun henkilöön.

Käsien nopea heilautus ympyrän kautta takaisin vartalon sivuille ei aiheuttanut muuta, kuin napakan tuulenpuuskan parin metrin säteellä ja sai hänen kimononsa helmat lepattamaan rajusti. Siltä se ainakin näytti, mutta pari laakson pohjalta kantautuvaa, kummeksuvaa älähdystä kertoi enemmän tapahtuneen. Javece tiesi epäilyksettä, että tuolla alhaalla oli nyt kaksi persoonaa vähemmän. Kaikki oli mennyt, kuten pitikin, mutta tarina oli vasta alkanut.