Olin lievästi sanottuna yllättynyt kohtaamisestani Redfieldin kanssa siihen aikaan illasta pesutiloissa. Tarkoitukseni oli ollut vain huuhdella päivän rasitukset pois iholtani täydessä hiljaisuudessa ja rauhassa -ilman mitään häiriötekijöitä - mutta selvästikin en ollut odottanut tarpeeksi kauan. Chris, aina siellä missä hänen ei pitäisi olla.
Chris oli ärsyttävä, kuin yli-innokas koiranpentu: aina jaloissa pyörimässä ja osoittamassa kiintymystään ja ihailuaan. Ensimmäiset viikot olin ajatellut hänen vain yrittävän tehdä itseään hyödylliseksi ja korvaamattomaksi, mutta kun aikaa alkoi kulua, hänen katseensa vain muuttuivat intensiivisemmiksi. Noina hetkinä, kun hänet sain kiinni katselemisestani, hän käänsi nopeasti katseensa pois ja jatkoi sitä mitä ikinä olinkaan käskenyt hänet tekemään.
Se oli hyvin huvittavaa, mutta myös tavattoman häiritsevää.
Aina tilaisuuden tullen aloin testaamaan teoriaani hänen "ihastuksestaan" teettämällä hänellä kaikki inhottavimmat raportit ja tylsimmät tehtävät. Itselläni ei vielä silloin ollut mitään muuta kiinnostusta poikaa kohtaan kuin silkkaa uteliaisuutta. Kuinka kauan hän jaksaisi ilkeilyäni ennen kuin tulisi tulokseen, että olisi parempi pysyä kauempana - niin kuin kaikki muutkin - ja jättää asia siihen?
Selvästikin hyvin kauan.
Kuukausien kuluessa aloin aina vain enemmän nauttimaan hänen kiusaamisestaan siinä missä hän alkoi ärsyyntymään ylitöihinsä. Hän narisi aina hiukan kun ilmoitin hänelle illan ylitöistä - joskus hän raivostui - mutta kuitenkin nyötyi tahtooni jääden kanssani hiljaiseen toimistoon pitkälle yöhön.
Se ilta, jolloin viimein tajusin itsekin omaavan jotain tunteita poikaa kohtaan, oli joulukuun alussa juuri ennen viikonlopun alkua. Se viikko oli ollut hyvin kiireinen kaikille, jopa niin kiireinen, että melkeinpä kaikilla oli jonkin sortin rästireportteja kirjoitettavaksi iltamyöhään asti. Marras-joulukuu oli aina kaikkein kiireisin: paljon ihmisiä kuoli ja onnettomuuksia tapahtui päivittäin. Raccoon cityn pimeät kuukaudet pitivät kaikki työntekijät kiireisinä.
Sinä iltana, kun viimein olin omat hommani saanut hoidettua ja paperini järjestettyä, huomasin viimeistä tehtävärapottia faksatessani Chrisin raportin uupuvan: kaikkien muiden raportit olin saanut jo pöydälleni aiemmin illalla. Muistin käskeneeni kaikkien pysyvän toimistossa niin pitkään kunnes viimeinenkin rapotti olisi saatu valmiiksi omalta osalta. Oletin siis Chrisin luistaneen hommistaan muiden kanssa baariin: olihan sentään perjantai. Sammuttelin valoja samalla kun kävelin pitkin käytävää ulko-ovelle päin, ja sitten kun viimein luulin saaneeni viimeisenkin valon pimeäksi, huomasin yhdellä työpöydällä toimiston nurkassa loistavan kirkkaan lampun.
Chris oli nukahtanut kesken raportin kirjoittamisen pää vasten kovaa pöytää.
Ensimmäiseksi olin ajatellut herättää hänet ja patistaa nukkumaan kotiinsa, mutta kun hän ei parin ravistelun jälkeen halunnut herätä, päätin jättää asian siihen. En tiedä, mikä minuun silloin tuli kun katselin hänen levollisia kasvojaan, mutta tunsin jonkin muuttuvan itsessäni. En nähnyt häntä enää ärsyttävänä... vain pelkästään pienenä onnettomana koiranpentuna, joka ei tiennyt mitään siitä, mikä olisi parasta hänelle itselleen.
Hän oli... hellyyttävä.
Hain hänelle viltin varastosta hänen harteilleen ja päänsä alle ennen kuin lähdin toimistosta ulos pimeään joulukuun iltaan.