Author Note: In this chapter I write myself into the story. I'm usually Jonna, but sometimes I also write about myself in human form, like in this chapter (I had to hit that doctor, it was so damn funny, at least in my opinion).

Kirjoittajan Muistio: Tässä luvussa minä kirjoitan itseni mukaan tarinaan. Olen yleensä Jonna, mutta joskus minä myös kirjoitan itsestäni ihmishahmossa, kuten tässä luvussa (minun oli pakko lyödä sitä lääkäriä, se oli niin kirotun hauskaa, ainakin minun mielestäni).

Disclaimer: I do not own Godzilla or any of the movie monsters that you may see named here.

Erottamislausuma: En omista Godzillaa tai mitään muista elokuvahirviöistä jotka saatat nähdä nimettävän täällä.

Claimer: I DO own Sabina, Susan and my Godzilla-like self, Jonna.

Omistuslausuma: Minä OMISTAN Sabinan, Susanin ja minun Godzillamaisen itseni, Jonnan.


Godzillan morsian

Luku 2: Vastahakoinen vetäytyminen

Sabinan näkökulma:
Olin hereillä ja kuulostelin pitkän aikaa sen jälkeen kun tämä "Godzilla" oli uinut tiehensä ja aurinko oli laskenut. Tunti hänen lähtönsä jälkeen, kun häntä ei näkynyt tai kuulunut takaisin tulevaksi, enkä havainnut mitään häiritsevää, suljin raolla olleen silmäni ja vaivuin uneen.

Näin unta ensimmäistä kertaa horroksesta heräämisen jälkeen. Se oli aluksi mukava uni, mutta se muuttui ahdistavaksi lopussa.

Uneksin puolisostani, ajoista ennen hänen katoamistaan, ja asioista jotkat olisivat tapahtuneet, jos hän olisi ollut paikalla kun Susan kuoriutui munastaan, söi ensimmäisen ateriansa, otti ensimmäisen askelensa, puhui ensimmäisen sanansa. Elin unessa muistamatta nykyhetkeä ja asioiden todellista tilannetta.

Unessani minä puhuin puolisolleni, koskin hänen käsivarttaan, kutsuin häntä nimeltä. Ja hän kuunteli, hän vastasi minulle, hän otti minut syliinsä ja antoi minulle suukon joka aamu ja ilta ja aina kun hänestä vain tuntui siltä.

Ja minulle hän oli elossa sen unen ajan. Minä näin, kuulin, tunsin, haistoin ja maistoin hänet.

Me uimme meressä, metsästimme ja leikimme veden alla ja tanssimme aaltojen halki kisatessamme rantaan. Nukuimme ja joskus myös valvoimme kirkkaan tähtitaivaan alla, rannalla, niityillä, kuopissa maassa, suojaisissa metsiköissä ja satunnaisissa tyhjissä luolissa. Me näimme auringon nousut ja laskut, auringon paisteen ja myrskyt, pilviset päivät ja vuodenaikojen vaihtelut. Ja näimme kun Susan kasvoi ja tuli vahvemmaksi, viisaammaksi ja kauniimmaksi.

Kun unessa ehdimme nykyhetkeä vastaavaan aikaan, jostain syystä tulin ajatelleeksi, että kunpa tämä uni ei koskaan loppuisi. Siihen asti olin luullut unta todeksi, mutta tuon ajatuksen myötä muistin totuuden ja tajusin uneksivani. Olin harmistunut, mutta en välittänyt siitä paljoa. Toivoin vain saavani uneksia siitä onnesta hieman pidempään. Mutta turhaan minä toivoin. Uni muuttui miellyttävästä epämiellyttäväksi.

Yhtäkkiä minä näin sivulta, kuin jonkun toisen silmin, kun seisoin rannalla perheeni kanssa. Kuva pysähtyi ja vasemmalta oikealle pyyhkäisi harmaa aalto, kuin ikkunan eteen vedettävä verho, joka pyyhki pois näkyvistä kaiken muun paitsi minut itseni. Ei ollut maata, taivasta eikä horisonttia, oli vain tasainen harmaus, joka muuttui mustaksi pimeydeksi.

Pimeydestä ilmestyi ympärilleni se kukkula jolla olin nukkumassa, mutta maisema oli pääasiassa musta, harmaa ja valkoinen, ja ne värit jotka olivat jäljellä olivat hyvin tummia, melkein mustan sävyisiä. Ja Susan ei ollut siellä, enkä minä ollut siellä nukkumassa, minä seisoin kukkulan laella katsomassa kaupunkia, josta olin sinne tullut.

Kaupunki oli harmaampi kuin siellä ollessani. Näin edelleen kuin jonkun toisen silmin, kuinka kävelin kaupunkiin. Aavemainen hiljaisuus vallitsi kaikkialla ja sai minut hermostumaan. Näin kun kävelin kaupunkiin. Samaa vauhtia kuin ohitin rakennuksia, ne alkoivat murentua ja hajota takanani.

Peläten rakennusten sortuvan päälleni, lisäsin vauhtia ja aloin juosta. Rakennukset sortuivat takanani samaa vauhtia kuin minä juoksin niiden ohitse. Sitten tulin kadulle, joka vaikutti tutulta. Pysähdyin kuin olisin juossut päin seinää ja rakennukset lakkasivat sortumasta.

Tajusin seisovani samassa kohtaa kuin se tyyppi, joka kutsui itseään Godzillaksi, oli seissyt kun näin hänet ensi kertaa. Kävelin kohtaan, jossa minä ja Susan olimme olleet sillä hetkellä. Käännyin katsomaan sinne, missä se Godzilla-tyyppi oli seissyt.

Tunsin, että täällä oli jotain, mikä minun piti nähdä. Räpäytin silmiäni ja kun silmäni aukesivat, kaupunki ympärilläni oli täysin tuhoutunut ja vain joitakin raunioita pisti esiin pölyn ja romun seasta. Käännyin ympäri. Kuinka minun piti löytää tästä sotkusta se, mikä minun piti nähdä? Katsoin alas ja näin jotain punaista pölyn seassa. Kumarruin ja nostin sen. Se oli se kangasrulla, josta olin ottanut Susanille hiusnauhan. Äkkiä minusta tuntui, etten ollutkaan yksin.

"Sabina?" kysyi eräs hyvin tuntemani ääni tunteista tyhjänä ja väsyneenä, ja minä käännyin katsomaan takaisin sinne missä se Godzilla-tyyppi oli seissyt. Minun rakas puolisoni seisoi siinä samassa kohdassa, katsoen alas ja näyttäen niin väsyneeltä ja hylätyltä kuin mikään olento voi näyttää.

Juoksin hänen luokseen ja kiedoin käsivarteni hänen rintakehänsä ympäri. Hän halasi minua niinkuin aina, mutta hän tuntui niin kamalan kylmältä. Hän kuiskasi väsyneesti korvaani: "Sabina? Sinun täytyy ymmärtää, minä olen virallisesti kuollut. Muistathan kun Vanhimmat päättivät niin. Sinun täytyy jatkaa elämääsi."

"Minä tiedän, mutta unissani sinä olet vielä elossa," minä sanoin, irroitin otteeni hänestä ja astuin taaksepäin katsoakseni häntä kasvoihin. Aluksi hän vältteli katsekontaktia, mutta sitten hän huokaisi ja nosti päänsä ja katsoi minua silmiin.

Hänen silmänsä olivat puhtaan valkoiset. Järkyttyneenä minä astuin taaksepäin. Hän sanoi: "Ei Sabina, sinun täytyy jatkaa elämääsi. Sinulla ei ole vaihtoehtoja."

Hänen silmänsä muuttuivat tavallisiksi ja hän veti minut syliinsä. Tällä kertaa hän tuntui lämpöiseltä. Hän antoi suukon minun poskelleni ja kuiskasi korvaani: "Ei sinun tarvitse unohtaa minua ja rakkauttani sinuun, mutta sinun pitää hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat. Lupaatko minulle, että teet kuten sanon?"

Onnistuin nyökkäämään. Hän hymyili ja sanoi: "Hyvästi Sabina, minun rakkaani." Hän haihtui ja minä putosin polvilleni. Nousin ylös ja lähdin kävelemään sille kukkulalle, missä nukuin.

Ehdin astua kaksi askelta, kun kuulin sen Godzilla-tyypin äänen takanani: "Miksi et tule Hirviösaarelle?"

Käännyin katsomaan. Hänkin seisoi siinä samassa kohdassa, missä puolisoni hetki sitten seisoi.

Mikä ihmeen uni tämä oli? Miksi uneni pyöri sen yhden kohdan ympärillä, oliko siinä jotain erikoista?

Tämä alkoi olla pelottavaa. Joten tein sen mitä aina teen ollessani peloissani. Minä hyökkäsin.

Hyppäsin sitä Godzilla-tyyppiä päin, löin ja potkin häntä huutaen niin kovaa kuin pystyin: "Jätä minut rauhaan!"

Hän liikkui niin nopeasti, että en ehtinyt edes nähdä, kun hän otti yhdellä kädellä kiinni molemmista ranteistani ja nosti minut ilmaan, niin, että vain jalkojeni kynnet raapivat maata. Vasemmalla kädellään hän tuki niskaani niin, että katsoin häntä suoraan kasvoihin.

Yritin käyttää sädeasettani, mutta en pystynyt edes avaamaan suutani. Olin kauhuissani ja yritin päästä irti hänen otteestaan, potkaista häntä, käyttää sädeasettani, mitä vain.

Se Godzilla-tyyppi yritti rauhoitella minua sanomalla: "Ei sinun tarvitse minua vastaan tapella, en minä aio satuttaa sinua."

Sitten hän laski minut maahan ja asetteli minut kerälle kääriytyneeseen nukkuma-asentoon. En pystynyt liikkumaan vaikka yritinkin. Hän taputti minua olkapäälle ja käski minun levätä. Sitten jostain kuului kolahdus ja pystyin taas liikkumaan.

Nostin pääni, suljin silmäni jotta en sokaistuisi oman sädeaseeni kirkkaudesta ja käytin sädeasettani täydellä teholla. Kuullessani ryminää tuskaisen karjaisun sijaan vähensin sädeaseeni tehoa ja raotin silmiäni, odottaen näkeväni sen tyypin.

Näin kaupungin ehjänä, värit tavallisina ja tähdet kirkkaina. Lopetin sädeaseeni käytön ja avasin silmäni kokonaan. Kului hetki, ennenkuin ymmärsin heränneeni. Sädeaseeni oli tuhonnut kokonaan kuusi rakennusta ja vaurioittanut ainakin kahdeksaa tai kymmentä muuta rakennusta.

Susan nukkui rauhallisesti vieressäni. Haistelin hänen hiuksiaan ja nuolaisin hänen poskeaan pari kertaa varmistaakseni, että hän tosiaan oli siinä. Susan liikahti unissaan, mutta ei herännyt.

Vilkaisin ympärille, mutta en nähnyt mitään epätavallista, joten nostin silmäni kohti tähtiä, joista pidin niin paljon. Katsoin taivaalle ja etsin sieltä yhden tähden, josta pidin aivan erityisen paljon.

Sen joka on aina pohjoisessa. En muista sen nimeä juuri nyt. Joskus minä muistan sen, joskus en. Minä en ole pahemmin kiinnostunut sen nimestä, niin kauan kuin se pysyy paikallaan taivaalla.

Haukoittelin ja vilkaisin Susania. Hän näytti niin suloiselta nukkuessaan. Nuolaisin Susanin poskea vielä kerran ja laskin pääni maahan. Suljin silmäni ja haukottelin vielä kerran, ennen kuin vaivuin uneen.

Olin nukkunut vain pienen hetken, kun sama pauke ja ujellus, jonka olin kuullut aiemmin päivällä, alkoi. Ammukset osuivat kipeästi laihaan selkääni. Kiljaisin kivusta, herättäen samalla Susanin.
Tulitus jatkui tauotta. Karjuin kivusta ja raivosta kun käännyin katsomaan hyökkääjiä, ihmisiä. Iso virhe.
Jotkin ammuksista osuivat aivan silmieni alle irrottaen suomujani, rikkoen ihoani ja sirpaleita lensi silmiini ja upposi silmiäni ympäröivään herkkään nahkaan. Olin kokonaan sokaistunut, tuskissani ja peloissani, enkä pystynyt taistelemaan näkemättä vihollistani.

Joten luovuin ylpeydestäni ja lähetin aliääniviestin, kutsuen apuun sitä Godzilla-tyyppiä, joka oli luvannut pysytellä kuulolla. Tiesin, että menisi jonkin aikaa, ennen kuin viesti ehtisi perille, mutta pystyisin odottamaan, kunnes hän tulisi.
Tiesin, että ihmiset eivät pystyneet kuulemaan aliääniviestini matalataajuisia värähtelyjä, mutta he saattaisivat nähdä ilman väreilevän viestini äänenvoimakkuudesta. Se huolestutti minua hieman, koska ikinä ei voi tietää, mitä ne hullut ihmiset pienissä päissään keksivät.

Joitakin ihmisten näkökulmia:

Eräässä sairaalassa viereisessä kaupungissa:
"Mikä tätä potilasta vaivaa?" kysyi mieslääkäri sairaanhoitajalta.
Potilas oli 12-13 vuotias vaaleahiuksinen tyttö. Luultavasti eurooppalainen tai amerikkalainen maahanmuuttaja. Tyttö oli tajuton.

"Joku nainen löysi hänet tajuttomana penkiltä paetessaan punaista Godzillaa viereisestä kaupungista. Nainen oli viimeisten evakuoitujen joukossa. Hän joutui jättämään tavaransa voidakseen kantaa tytön turvaan tähän kaupunkiin." vastasi nainen, jota lääkäri oli puhutellut.

"Oletko tutkinut tytön? Löysitkö mitään henkilöllisyyspapereita?" lääkäri kysyi.

"Olen tutkinut hänet, mutta en löytänyt mitään. Ei hänestä kertovia papereita eikä merkkejä väkivallasta tai loukkaantumisesta, joka voisi aiheuttaa tajuttomuuden. Hän ei näytä olevan koomassa, mutta häntä ei saa hereille. Hän reagoi kipuun, jos hänen käsivarttaan nipistää, ja hän reagoi kosketukseen. En ole ennen nähnyt mitään tämän kaltaista." sanoi sairaanhoitaja.

Lääkäri mietti hetken ja sanoi: "Ota verinäyte ja etsi mitä tahansa, joka voisi aiheuttaa tuollaisen tajuttomuuden."

"Hyvä on" vastasi sairaanhoitaja.

Tunnin kuluttua:
"Löysitkö siitä verinäytteestä mitään?" lääkäri kysyi.

"En. Hieman alhaisten veriarvojen ja pienen alipainon lisäksi tytössä ei pitäisi olla mitään vikaa. Hän vain näyttää olevan hyvin syvässä unessa." sairaanhoitaja vastasi vilkaisi sängyssä nukkuvaa tyttöä.

Lääkäri meni tytön sängyn vierelle, otti taskustaan pienen lampun ja sytytti sen sanoen: "Parempi katsoa häntä vähän tarkemmin."

Hän laski sormensa tytön kasvoille aikoen avata hänen toisen silmänsä. Tytön silmät lensivät auki.

Hän istui ylös nopeasti ja heitti peiton pois päältään, kääntyi ja iski oikealla puolellaan olevaa lääkäriä suulle luisevalla nyrkillään. Sitten hän pudottautui selälleen sängyn päälle ja potkaisi lääkärin poskeen vasemmalla jalallaan, kierähti sängyn toiselle puolelle ja juoksi nurkkaan napaten mukaansa tuolin matkan varrella.

Nurkassa hän seisoi selkä seinään päin, hieman kyyryssä ja tuoli kohotettuna olkapään korkeudelle, valmiina lyömään ketä tai mitä tahansa, joka tulisi liian lähelle. Hän huusi jotain ja hänen paksu korostuksensa paljasti, että hän ei ollut mikään amerikkalainen, eikä maahanmuuttaja.

"Rauhoitu, olet turvassa" sanoi sairaanhoitaja.

"Hän on, mutta entäs minä?" mutisi lääkäri hapan ilme verisellä naamallaan.

"Missä minä olen ja miksi?" tyttö kysyi ja pisti tuolin alas.

"Tule kanssani, juodaan jotain kun selitän" sanoi sairaanhoitaja ja ohjasi tytön henkilökunnan taukohuoneeseen. Lääkäri meni korjauttamaan naamansa.

Puoli tuntia myöhemmin taukohuoneessa tytöllä on käsissään puolityhjä teemuki kuunneltuaan sairaanhoitajan ja nyt "korjatun" lääkärin selityksen. Pieni TV nurkassa näytti uutiskanavaa.

Uutisreportteri kertoi punaisesta Godzillasta: "Silminnäkijäraporttien mukaan punainen Godzilla on nähty kahden punaisen poikasen seurassa. Poikasista pienempi näyttää kadonneen sillä aikaa kun punainen Godzilla oli kaupungissa. Armeija valmistelee hyökkäystä punaista Godzillaa vastaan kaupungin ulkopuolella. Hyökkäyksen pitäisi alkaa keskiyöllä. Viranomaisilla ja asiantuntijoilla ei ole selitystä, miksi Godzilla ei hyökännyt punaisen Godzillan kimppuun."

Tyttö joi teensä ja sanoi: "Minun pitää mennä takaisin sinne kaupunkiin."

Lääkäri ja sairaanhoitaja huusivat yhtä aikaa: "Oletko hullu? Siellä on punaisia Godzilloita ja armeija, joka hyökkää pian! ET sinä VOI mennä sinne!"

Tyttö hymyili leveästi ja sanoi: "Kyllä, minä olen hullu, kiitos kun kysyitte. Kyllä, siellä on punaisia Godzilloita ja KYLLÄ, minä VOIN mennä sinne. Tarvitaan vähän enemmän kuin armeija ja muutama Godzilla, olivat ne sitten punaisia, vihreitä tai sini-mustia, estämään minua menemästä sinne. Kiitos teestä."

Ja tyttö lähti.

Noin klo 23.45, hyökkäyspaikalla:
Tankkeja, autoja ja sotilaita siirrettiin asemiinsa hyökkäystä varten. Kaikkea turhaa meteliä vältettiin, jotta punainen Godzilla ja sen poikanen eivät heräisi ja hyökkäisi.

Kaikki sujui hyvin kunnes eräs sotilas kompastui auki olevaan kengännauhaansa. Mies onnistui pysymään jaloillaan, mutta pudotti aseensa: "Klonk!"

Punainen nosti päänsä ja tulitti sädeaseellaan suoraan eteenpäin, kaupunkiin. Kaikki liike ja ääni loppui. Moni sotilas oli iloinen, että hyökkäys tehtäisiin takaapäin.

Punainen lakkasi tulittamasta kaupunkia, nuuhkaisi poikastaan ja vilkaisi ympärilleen. Kaikki pysyivät liikkumatta. Punainen katseli jonkin aikaa taivaalle, varmaankin etsien äänen syytä, ajattelivat jotkin sotilaat.

Punainen haukotteli, vilkaisi poikastaan ja näytti antavan nuolaisun sen poskelle. Sitten punainen Godzilla laski päänsä alas, haukotteli ja nukahti uudelleen.

Hyökkäysvalmistelut jatkuivat.

Toisella puolella kaupunkia, vaaleahiuksinen tyttö hiipi kaupunkiin ja hävisi näkyvistä yön varjoihin ja pienille sivukaduille.

Klo 24.00, hyökkäyspaikalla:
Kaikki oli paikoillaan ja valmiina hyökkäystä varten. Punainen poikanen oli tarkoitus erottaa aikuisen luota ja pyydystää tutkimuksia varten, jos mahdollista. Jos poikanen pääsisi pakoon, se pitäisi jättää rauhaan, jotta sen käytöstä voitasiin tutkia luonnollisessa ympäristössä.

Lopulta annettiin hyökkäyskäsky. Kaikki aseet alkoivat tulittaa.

Godzillan näkökulma:

Päästyäni saarelle, löysin kaikki muut odottamasta minua. Olisin halunnut mennä nukkumaan, mutta toiset, mukaan lukien Junior, halusivat kuulla mitä on tapahtunut. Joten minä kerroin heille, mutta hätistin Juniorin kauemmas sanoen, että tämä on aikuisten asiaa ja että selittäisin sen hänelle myöhemmin.

Keräännyimme pieneen, tiukkaan piiriin, jotta Junior ei kuulisi. Kun olin kertonut kerrottavani, keskustelimme siitä, mitä pitäisi tehdä. Päätimme tehdä niin kuin Sabina oli sanonut. Jättää hänet rauhaan, kunnes hän kutsuisi apua.

Tosin keskutelun kuluessa myös riideltiin, ja esimerkiksi Mecha-Godzilla sanoi, että me "orgaaniset hirviöt" käyttäydymme joskus hyvin omituisesti vaistojemme takia, johon Rodan vastasi, että Mecha-Godzilla itse käyttäytyy joskus hyvin omituisesti ohjelmointinsa takia. Kun me lopulta olimme valmiita puhumisen kanssa, me erkaannuimme ja lähdimme kukin omalle tahollemme.

Samalla kun kävelin Juniorin kanssa kohti tavallista nukkumapaikkaamme, selitin hänelle mahdollisimman yksinkertaisesti mitä oli tapahtunut.

Juniorin mielestä se oli hieman outoa, mutta hän hyväksyi selitykseni. Hän nukahti yhtä huolettomana ja yhtä nopeasti kuin aina. Minä olin väsynyt, mutta kesti jonkin aikaa, ennen kuin onnistuin nukahtamaan. Ja kun nukuin, nukuin mustaa, unetonta unta. Hyvä niin, tämän päivän tapahtumat olisivat olleet liikaa, jos olisin vielä uneksinut niistä kaiken lisäksi.

Minä heräsin keskiyön jälkeen kuullessani Sabinan aliääniviestin. Kuunneltuani lyhyen avunpyynnön ja selityksen tilanteesta, otin Juniorin syliini ja kannoin hänet Rodanin luo.
Herätin Rodanin ja selitin mitä oli tapahtunut. Hän jäi vahtimaan Junioria ja odottamaan minua. Ja minä lähdin uimaan kaupunkia kohti.

Perillä rymistelin uudelleen kaupungin läpi. Tällä kertaa en sotkenut paikkoja yhtä pahasti, koska suurin osa tielläni olevista rakennuksista oli jo hajalla.

Toisella puolella kaupunkia pysähdyin nähdessäni Susanin rimpuilevan teräsverkossa ja joukon sotilaita autoilla Susanin kimpussa. Käytin sädeasettani niiden tuhoamiseen ja kävin repimässä verkon auki.
Tuhosin loput siitä armeijasta, joka oli jäljellä ja kävelin Sabinan luo. Sabina oli tajuton ja nahka hänen silmiensä ympärillä oli niin pahasti vahingoittunut, että hänen silmänsä olivat turvonneet umpeen.

Ajattelin, että Rodan osaisi auttaa Sabinaa paremmin kuin minä ja nostin Sabinan selkääni. Vedin hänen käsivartensa kaulani ympäri ja pidin oikealla kädelläni hänen ranteistaan kiinni ja ojensin vasemman käteni Susanille, käskien häntä seuraamaan.
Susan otti kädestäni kiinni ja lähdimme kävelemään kaupungin läpi. Jossain keskustan paikkeilla yllämme vilahti varjo. Sitten se varjo tuli alas, ottaen kiinni rakennuksen seinästä ja liukuen sitä pitkin alas, jättäen syvät jäljet rakennuksen seinään.

Se oli toinen naaraspoikanen, pienempi kuin Susan, mutta paremmin syöneen näköinen. Susan juoksi halaamaan sitä toista tyttöä: "Jonna! Tulit takaisin!"

Ilkikurinen virnistys kasvoillaan tämä toinen sanoi: "Tietenkin, minähän lupasin, että tulen takaisin. En vain sanonut milloin. Se olisi voinut olla yhtä hyvin viiden minuutin kuluttua lähdöstäni kuin sadan vuoden kuluttua tämän jälkeen."

Susan irroitti otteensa tytöstä ja tuli pitämään kädestäni kiinni. Tyttö katsoi minua silmiin ja sanoi: "Hauska tavata Godzilla, minä olen Jonna. Puristaisin kättäsi, mutta sinulla näyttää olevan kädet täynnä. Minä olen ollut Sabinan ja Susanin seurassa suurimman osan ajasta sen jälkeen kuin he heräsivät horroksesta, vaikka en ole heille sukua."

Olin hämmästynyt ja kysyin kuinka hän tiesi nimeni. Jonna selitti: "Olen alunperin ihminen toisesta ulottuvuudesta, mutta kykenen matkustamaan toisiin ulottuvuuksiin ja maailmoihin mieleni voimalla ja valitsemaan hahmoni ollessani toisissa maailmoissa. Oikea nimeni on Johanna, mutta se on nimeni VAIN ihmishahmossani, ollessani tässä hahmossa nimeni on Jonna, koska silloin minä olen eri henkilö. Ja eri nimi johtuu myös siitä, että voimani eivät toimi omassa maailmassani, joten minä joudun määrittelemään itseni eri tavalla eri maailmassa."

"No, me lähdemme nyt Hirviösaarelle, jos tulet mukaan, seuraa minua," minä sanoin ja lähdin. Jonna seurasi hieman taaempana. Uimme Hirviösaarelle ja minä kannoin Sabinan Rodanin luo.

Rodan puhdisti Sabinan haavat ja laittoi siteen Sabinan silmille. Muut haavat paranisivat levolla ja hyvällä ruoalla.
Sabina oli melkein nälkiintyneessä tilassa horroksensa jäljiltä. Sen takia hänellä oli niin paljon haavoja, ja siksi ne eivät parantuneet yhtä nopeasti kuin minun haavani.

Herätin Juniorin, jotta hän kävelisi kanssani kotiin, nostin Sabinan takaisin selkääni ja käskin Susanin, Jonnan ja Juniorin seurata minua. He juttelivat matkalla ja tutustuivat toisiinsa. Ajattelin, että Junior on iloinen saadessaan kavereita, jotka leikkisivät hänen kanssaan, vaikka he olivatkin tyttöjä.

Perillä kotona laskin Sabinan lähelle lampea, koska lammen vedellä on parantavia ominaisuuksia. Susan käärityi kerälle Sabinan viereen ja nukahti.
Minä panin maata vakiopaikalleni pari-kolme sataa metriä kauempana lammesta ja Junior tuli viereeni. Jonna kääriytyi kerälle minun ja Sabinan välille yli sadan metrin päähän molemmista.
Minä nukahdin vähän Juniorin jälkeen, ja viimeinen asia minkä muistan ennen nukahtamistani on Jonnan tarkka, arvioiva katse.


Author Note: All Finnish readers and those who understand Finnish enough to know what happened in this chapter, please Review!

Kirjoittajan Muistio: Kaikki suomalaiset lukijat ja ne jotka ymmärtävät suomenkieltä tarpeeksi tietääkseen mitä tässä luvussa tapahtui, olkaa hyvä ja Arvostelkaa!