A/N: Pitkästä aikaa uusi chapter, vaikka tuskin tätäkään ficciä kukaan lukee. :3 Kauhulla lueskelin tätä ficciä, olen kyllä todellakin kehittynyt tästä! Huhhuh, millaista tekstiä...
– Hei Doni, mitäs väsäät? Tuon kysymyksen Donatello oli kuullut jo monta kertaa Michelangelolta tänään.
– Mikey! Enkö minä ole sanonut haluavani olla rauhassa! Don tiuskahti. Don ei ollut sitä tyyppiä, joka suuttui helposti, mutta tietyissä tilanteissa häneltäkin paloi pinna. Hän oli juuri rakentamassa uusia konnakiikareita laboratoriossaan, kun Mikey oli tullut jälleen kerran paikalle.
– Älä nyt hermostu! Kunhan kysyin, Mikey sanoi ja lähti
– Odota Mike! Minä tarkoitin… Minä en tarkoittanut… Don huusi Miken perään, mutta tämä oli jo mennyt pelaamaan uutta videopeliään. Don iski nyrkkinsä työpöytäänsä. Juuri silloin Rafael tuli labraan.
- Mikäs sinua nyt suututtaa? Ralph kysyi. Silloin Don menetti hermonsa. Hän nousi ylös tuoliltaan niin että se kaatui kolisten ja lähti labrastaan. Mennessään hän tönäisi Ralphia. Don astui ulos vanhasta metrovaunusta rakennetusta labrastaan ja otti labran oven pielestä uskollisen Bo-sauvansa. Sitten hän asteli ulko-ovelle.
– Minne menet, neropatti? Ralph huusi hänen peräänsä. Mutta Doni vain työnsi oven auki, astui pimeään viemäriin ja ovi sulkeutui pamahtaen hänen jälkeensä.
Smittyn romuttamo. Ihanimpia paikkoja mitä Don tiesi. Päällepäin katsoen siellä oli vain kasoja vanhaa romua, mutta Don löysi sieltä usein kaikenlaista hyödyllistä. Sinne oli myös hyvä paeta uteliaita ja ärsyttäviä veljiä, kuten Don nyt teki. Hänestä oli rentouttavaa nähdä niin paljon käyttökelpoista tavaraa. Hän kuljeskeli romujen seassa keräten jotain laukkuunsa, jonka hän otti tänne aina mukaansa. Huomaamattaan hän oli ollut romuttamolla jo pari tuntia.
– Olisikohan jo aika palata kotiin, Don mutisi ja lähti kävelemään konnaprätkälle. Hän huomasi varjossa liikettä.
– Mitä? kilpikonna ihmetteli ääneen. Hän astui pari askelta suuntaan, jossa hän oli huomannut jonkun liikkuneen. Samassa hänen takaansa kuului kolinaa. Hän kääntyi katsomaan. Hän tunnisti sen, joka oli kolinan aiheuttanut ja huudahti:
– Teknoninjoja!
Kolme teknoninjaa piiritti häntä. Don hyökkäsi. Hän juoksi yhtä ninjaa kohti ja huitaisi boallaan. Mutta ninja väisti Donin boan ja tönäisi Donia selästä. Don hoiperteli eteenpäin, mutta onnistui säilyttämään tasapainonsa. Hän hyökkäsi uudelleen ja sai kampattua yhden ninjoista. Silloin kaksi muuta painoivat rintapelissään olevaa merkkiä ja muuttivat itsensä näkymättömiksi. Myös kaatunut ninja nousi ja muuttui näkymättömäksi. Don katseli hämmästyneenä ympärilleen. hän oli tavannut teknoninjat aiemminkin, mutta tällä kertaa hänellä ei ollut mukanaan konnakiikareita tai edes elektronisia shurikeneja. Yllättäen hän lennähti eteenpäin. Tällä kertaa hän ei pysynyt pystyssä, vaan lensi kipeästi mahalleen. Bo lennähti hänen kädestään ja vieri kauas hänen luotaan.
Naarmuja leuassaan Doni nousi ylös ja katseli ympärilleen tietäen, ettei näkisi ninjoja. Jälleen häntä tönäistiin takaapäin, mutta nyt häntä pompoteltiin edestakaisin. Vaikka se teki kipeää, Don ei voinut muuta kuin toivoa, että he lopettaisivat pian.
– Miksi hyökkäsitte? Don huusi riistäydyttyään ninjojen otteesta.
– Mestari Silppurin vaatimus, teidät on tuhottava vaikka yksi kerrallaan! Yksi ninjoista vastasi.- Tai ainakin saatava pois hänen tieltään!
Don kuli, että ääni kuului hänen oikealta puoleltaan ja huitaisi nyrkillään äänen suuntaan osuen johonkin kovaan ja näkymättömään. Donin onneksi hän paukautti suoraan verhoutumispaneeliin ja sai ninjan jälleen näkyväksi. Don potkaisi ninjan kauas romujen sekaan. Silloin toinen ninjoista otti Donista kiinni ja nosti tämän ilmaan. Sitten hän heitti Donin päin katupylvästä. Pylväs vääntyi ja Don sai pahoja mustelmia. Hän nousi tokkuraisena ja huojui seisomaan, jolloin ninja otti hänestä taas kiinni. Ninja kantoi hänet Smittyn romuttamon suuren metallikyltin luo ja alkoi iskeä häntä siihen. Donin valtasi hirveä tuska, ja kolmannella iskulla hänen päänsä pamahti kylttiin, hän menetti tajunsa.
Herätessään Don tunsi ensimmäisenä joka paikkansa jomottavan. Avatessaan silmänsä hän ei ollut varma, oliko hän sokea vai yhä silmät kiinni, sillä hän ei erottanut mitään. Pian hän huomasi, että muutamasta pienestä kolosta loisti valo. Hän tunnusteli ympärilleen. Hän oli puisessa laatikossa! Hän huokaisi helpotuksesta, kun hän tunsi rakkaan bo-sauvansa vierellään. Laatikko, jossa hän oli, oli noin metrin korkea, metrin leveä ja puolitoistametriä pitkä. Don aikoi yrittää potkaista laatikon hajalle, kunnes tunsi olevansa niin väsynyt, että hyvä jos jaksoi kättään liikauttaa. Silloin hän huomasi, että hänellä oli yhä laukkunsa olkapäällään. Ja laukussa hänellä oli konnakänny, jolla hän voisi kutsua apua. Hetken laukkuaan kaiveltuaan hän tunsi konnakännyn kädessään. Ottaessaan konnakännyään hänet valtasi pelko, joka toteutui hänen hetken tarkasteltuaan kännyä heikossa valossa, joka tuli puulaatikon pienistä koloista. Konnakänny oli hajonnut! Se oli taittunut keskeltä kahtia, ja eriväriset johdot sojottivat siitä erisuuntiin. Donin valtasi yhtä aikaa suru ja epätoivo. Kuinka hän ikinä pääsisi täältä pois! Vasta silloin hän kuuli ulkopuolelta moottorin hurinaa, mutta se ei ollut aivan tavallista hurinaa. Voisiko se olla… Oliko hän… lentokoneen ruumassa? Ninjat olivat varmaankin laittaneet hänet laatikkoon ja lentokoneeseen.
– Minnehän tämä lentokone on matkalla? Don mietti ääneen. Mutta sitä hän ei ehtinyt kauaa miettiä, kun lentokone tömähti yllättäen. Laatikon pienistä koloista alkoi puhaltaa kova ilmavirta. Don tunsi, kuinka joku alkoi kovakouraisesti siirrellä laatikkoa. Hän kurkisti varovasti eräästä kolosta ja huomasi kaksi teknoninjaa, jotka siirsivät laatikkoa kohti ruuman lattiassa olevaa aukkoa. Hänet aiottiin pudottaa lentokoneesta! Ninjat työnsivät laatikkoa kohti luukkua ja lopulta ulos luukusta. Don näki koloista sinisen meren siintävän allaan kimaltaen auringon paisteessa. Pakokauhu valtasi Donin täältä oli päästävä ulos, ja pian!
Laatikon osuessa veteen Don paiskautui laatikon takaseinään. Vesi alkoi pian valua laatikon oksan rei'istä ja laatikko alkoi täyttyä nopeasti vedellä. Don keräsi kaikki voimansa ja potkaisi laatikon seinää. Puu rutisi lupaavasti. Muutaman navakan potkun jälkeen puu lohkesi. Laatikko oli jo puolillaan vettä, kun se hajosi kokonaan. Don onnistui viime tipassa pelastaa bo-sauvansa, ja koska hän oli jo valmiiksi väsynyt, hän pysyi pinnalla vain jotenkuten. Hän katseli ympärilleen: Onneksi maata oli melko lähellä. Niinpä hän otti pitkän hengenvedon ilmaa keuhkoihinsa, sukelsi ja lähti uimaan maata kohti.
Rannalle päästyään Don oli lopen uupunut. Hän konttasi yskien ja kiivaasti henkeä vetäen rantahietikolle ja kierähti istumaan. Hän antoi hengityksen tasaantua hieman, nousi hoiperrellen seisomaan ja lähti kävelemään läheiseen metsään. Metsä oli pieni, ja sijaitsi hotellialueen vieressä, mutta Don ei jaksanut välittää siitä. Lähestyessään metsän keskikohtaa hän ei jaksanut kävellä enää, vaan istahti erään puun juurelle ja nukahti siihen.
– Don? Don! Don heräsi ääneen, joka kutsui häntä nimeltä. Aurinko oli korkeammalla kuin silloin, kun hän nukahti, joten hänen oli täytynyt nukkua yön yli. Hitaasti Don avasi silmänsä ja huomasi nuoren tytön kumartuneen viereensä. Hetken he tuijottivat toisiaan suu auki. Sitten tyttö sanoi:
– Se olet sinä, todellakin sinä!
– Kuinka sinä tiedät nimeni? Don kysyi hämmästellen ja kompuroi seisomaan
– No ööh… Se on pitkä tarina… tyttö mutisi hämillään ja katsoi varpaisiinsa.
– Voit kertoa sen toki myöhemminkin, Don sanoi ja hymyili rohkaisevasti. – Mikä nimesi on?
– Susanna, tyttö mutisi ja nosti katseensa. Heidän katseensa kohtasivat hetkeksi. Sitten Susanna käänsi jälleen katseensa nolostuneena pois ja mutisi: Voisimme mennä jonnekin parempaan paikkaan? Kuten vaikka meidän parvekkeellemme. Vanhempani ovat kaupungilla.
– Hyvä on, Don vastasi ja he lähtivät kulkemaan vaitonaisina, Susanna edellä ja Don perässä.
Tullessaan Susannan vanhempien vuokraamalle hotellihuoneelle, he vilkuilivat molemmat ympärille nähdäkseen, ettei heitä huomattu. Susanna avasi oven, ja he luikahtivat sisään.
– Sisällä on niin kuuma, mennään ulos, Susanna sanoi ja käveli huoneiston läpi ja avasi parvekkeen oven. He astuivat puiden varjostamalle parvekkeelle ja istuivat auringonottotuoleihin.
– Voitko nyt kertoa, kuinka tunnet minut? Don kysyi
– Hyvä on, Susanna vastasi. – Teistä on tehty televisio- ohjelma, Teini-ikäiset Mutantti Ninja Kilpikonnat.
– Ohhoh, Don vastasi ja katsoi Susannaa silmät suurina.
– Teistä on myös kirjoja, pelejä, leluja ja lähes kaikkea, Susanna jatkoi ja nousi
ylös. – Odota hetki. Hän meni sisään ja palasi sitten kirja mukanaan. Don otti kirjan käteensä ja tutkaili sitä. Kannessa yläreunassa luki Teenage Mutant Ninja Turtles, alareunassa Donatello ja keskellä kantta komeili hänen kuvansa. Hän tuijotti kirjaa suu auki ja selaili sivuja. Siellä oli tarkat tiedot hänen pituudestaan, painostaan, aseestaan, vihollisista ja lähes kaikesta muusta lempiruokia myöten.
– Tuo on yksi minun lempikirjoistani, Susanna sanoi ylpeänä.
– Tämä on niin upeaa! Don sanoi ja antoi kirjan takaisin Susannalle.
– Ja teistä on nettisivut, ja paljon, paljon faneja! Susanna sanoi innosta täristen.
– Ja sinä olet ilmeisesti minun fanini? Don kysyi hymyillen. Susanna nyökkäsi punastuen.
– Tulehan tänne, Don viittasi Susannaa luokseen.
– E- en minä… Susanna änkytti, mutta Don veti hänet luokseen ja pakotti hänet istumaan syliinsä. Susanna oli aivan punainen nolostuksesta.
– Nyt voit ylpeillä ystävillesi, että olet jopa ollut sylissäni, Don naurahti ja pörrötti Susannan päätä.
– Niin, Susanna mutisi ja katsoi alas.
– Mitäs me nyt tekisimme? Don kysyi.
– Sinä voisit kertoa, kuinka päädyit tänne, Susanna vastasi ja kääntyi katsomaan Donia. Tällä kertaa heidän katseensa kohtasivat hieman pidemmäksi aikaa. Sitten he käänsivät päänsä vaivautuneina pois.
– No, Don aloitti. – Suutuin veljiini ja päätin lähteä ylös. Teknoninjat yllättivät minut, ja löivät minut tajuttomaksi. Herätessäni olin puulaatikossa lentokoneen ruumassa ja minut pudotettiin mereen. Pääsin vapaaksi ja uin rantaan. Siten tapasin sinut.
– Voi sinua raukkaa, Susanna sanoi ja hymyili. Don vastasi hänen hymyynsä.
– Minä autan sinut pois täältä, Susanna sanoi ja nousi ylös. Doni nousi myös ja he menivät sisään ja suoraan etuovelle. Lukittuaan oven Susanna ja Don lähtivät takaisin hotelin lähi metsään.
– Tässä, Susanna sanoi ja ojensi Donille kasan vaatteita. - Pue ne päällesi, ostin ne kirpputorilta. He olivat tulleet keskelle hotellin lähimetsää, ettei heitä nähtäisi. Don puki vaatteet nopeasti ylleen.
– Entä boani? Don kysyi. - En voi kanniskella sitä kädessäni.
– Sitä varten on tämä, Susanna vastasi ja ojensi Donille tyhjän sählymailalaukun. Don laittoi boansa laukkuun ja laukun selkäänsä. Nyt hän näytti aivan tavalliselta nuorisohipiltä.
– Entä passi? Et voi mennä lentokoneeseen ilman sitä, Susanna kysyi huolissaan.
– Ei hätää, eikös poliisiasemalta saa pikapassin? Don pohti.
– Sitten lähdetään sinne! Susanna sanoi ja he lähtivät kohti kaupunkia.
Saatuaan passin, Don ja Susanna pääsivät lentokentälle.
– Entä onko sinulla tarpeeksi rahaa? Susanna kysyi.
– Ei minulla ole rahaa, mutta tarvitsisin vain neljäkymppiä, niin saisin halvimman
lennon New Yorkiin, Don vastasi. Susanna antoi hänelle viisikymppisen käteen.
– Tässä, minulla on vielä omaa rahaa, Susanna sanoi. – Sinun ei tarvitse maksaa sitä takaisin. Näkemisestäsi voin jopa maksaa.
– Kiitos! Don sanoi ja jälleen he tuijottivat toisiaan. Sitten, aivan huomaamatta Don suuteli Susannaa suoraan suulle.
– Nähdään! Don sanoi hymyillen ja hipaisi Susannan poskea. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään tiskiä kohti.
– Nähdään, Susanna mutisi punaisena hänen peräänsä.
New Yorkiin päästyään Don otti taksin ja meni niin pitkälle kuin kympillä pääsi. sitten hän meni sivukujalle, riisui vaatteensa, otti boansa kassista ja kiipesi ketterästi katolle. Sitten hän suunnisti suoraan kotia kohti.
A/N: Susanna on paras ystäväni, ja Donatello on hänen suosikkinsa. Laittakaa kommenttia, niin tiedän, että edes JOKU lukee tätä. Jooko? puppyeyes
