Luku 1.
* * *
… Grzzzrgzzrzzshzz… "Kaaaargh-! PERKELE!" "Päästä irti, saatanan ryssä!"
"Painu helvettiin Ivan, PAINU HELVETTIIN!"… Zzzgh…
"Pikkuveli-?"
… Zzzgh…* * *
Viro havahtui ajatuksistaan hereille. Pienestä, vaatimattomasta ikkunasta heijastuva päivänvalo oli hiipunut, mikä hämmensi valtiota. Viro ei muistanut nukahtaneensa, eikä uskonut kadonneensa ajatuksiinsakaan niin syvästi, ettei olisi huomannut päivän kuluvan hänen edestään. Vaiti hän nousi istumaan sängyllään, jonka peitto oli edelleen siististi levitettynä hänen allaan.
Jos hän oli nukahtanut, se ei ollut kyllä hänen tarkoituksensa silloin, kun hän sängylle oli kaatanut itsensä. Pieni pahoinvointi muistutti kuitenkin syystä, miksi hän oli tullut pieneen huoneeseen levähtämään. Viro arveli, että jos hän nyt nousisi seisomaan, päivällä koettu päänsärky palaisi vielä julmempana kuin aikaisemmin. Hän jäikin istumaan sängylleen, tutkimaan huoneen piirteitä, jotka olisi osannut piirtää kartalle unissaankin.
Suoraan hänen edessään näkyi pari kappaletta hyllyjä, joista Viro oli tottuneesti ottanut vain reunimmaisen kaksi ylintä laatikkoa omaan käyttöönsä. Hänen kääntäessään päätään oikealle hän näki kaksi siististi peiteltyä sänkyä, jotka odottivat omistajiaan sinnikkäästi. Viro toivoi kuitenkin niiden jäävän tyhjäksi.
Hän ei halunnut Latvian ja Liettuan joutuvan samaan tilaan kuin hänkin.
Viro oli vielä pari päivää sitten ollut kotonaan, siivoten, laittaen ruokaa ja miettien maailman asioita. Melkein naapurissa Saksa oli hyökännyt Puolan kimppuun ja oikeastaan saman tien kaikki kolme Baltian-maata; Viro, Latvia ja Liettua, olivat julistautuneet monen muun maan yhteydessä puolueettomaksi. Jos Saksa halusi riidellä, hän saisi hoitaa asiansa itsekseen, pienet valtiot eivät olleet kiinnostuneet hänen asioistaan. Kuitenkin, juuri sinä päivänä Viron ovelle saapui henkilö, jonka näkemisestä valtio piti päivä päivältä vähemmän.
Kop. Kopkop. Viro kuuli kolme terävää kopautusta etuoveltaan ja jätti yksinäisen kauluspaidan sängylle odottamaan päätymistään kaappiin. Hän ei oikein tiennyt ketä odottaisi saapuvaksi, muttei olisi halunnut varsinkaan juuri tämän henkilön tulevan häntä tervehtimään.
"Tulossa!" Viro huudahti, kun ovella olija koputti uudestaan. Eduardilla oli hiukan ongelmia lukon avaamisessa, mutta lopulta ovi aukesi ystävällisesti.
Oven ulkopuolella olevaa miestä Viron piti katsoa todella paljon ylöspäin nähdäkseen kasvot, joita ei olisi tarvinnut nähdä, sillä hän tunnisti valtion jo vaatekerrasta.
"Hei Viroseni." Selviä sanoja ei ollut ehtinyt muodostua nuoremman valtion mieleen kun tämä jo nieli kauhua pois. Venäjän ilme näytti liiankin ystävälliseltä tähän tilanteeseen. Viro tuijotti kauhuissaan ylemmäs lasiensa läpi, jotka tuntuivat kaartuvan vinoon.
Venäjä ei selvästikään jäänyt odottamaan lupaa päästäkseen sisälle, vaan asteli röyhkeästi peremmälle. Viro kääntyi hitaasti perässä, eikä vain osannut sanoa mitään järkevää.
"Olenkin aina ajatellut talosi olevan häiritsevän pieni." Venäjä ilmoitti suoraan tutkiessaan pitkähkön eteisen seiniä, "Et ole tainnut ajatella suurentavasi sitä?" Viro silmäili peloissaan vesihanaa, jota hänen yllättävä vieraansa hiplaili uhkaavasti selkänsä takana. Mitä hän täältä haki…?
"E-…"
"Kyllä se on liian pieni sinulle." Venäjä ei vielä lopettanut epämääräistä monologiaan, "Ehkäpä olet harkinnut palaavasi luokseni asumaan?"
Siitä siis on kyse. Vierailun tarkoitus ei siis ollut sen yllättävämpi. Melkein joka yö Viro näki painajaisia tilanteista, joissa Venäjä mahdollisesti tulisi noutamaan hänet takaisin. Nyt kauhukseen hän oli päätynyt yhteen unistaan, ja missä tilanteessa! Ympärillä pyöri sota. Yhdenkään valtion säilyminen huomispäivään ei ollut moneen vuoteen ollut niin epävarmaa.
Viro karisti kauhut hartioiltaan, piti ne ryhdikkäinä ja katsoi tiukkana Venäjää takaraivoon.
"En ole harkinnut. Minä-"
"Tulisitko?" Venäjä kääntyi yllättäen ympäri. Viron hartiat, polvet ja koko olemus koki hirvittävän romahduksen sillä hetkellä. En! En, en, en! Hän huusi mielessään, mutta suusta ei tullut kuin pieni "E". Venäjä käänteli päätään ja lapsenomainen hymy vain levisi.
"Onko tuo kyllä?"
"… Mina… mida?" Samassa hetkessä suurempi valtio oli tarrannut Viroa ranteesta.
"Tiesin, että sinuun voisin luottaa. Olen aina ollut sitä mieltä, että ymmärrämme toisiamme täydellisesti. Varasin jo vanhan huoneenne käytettäväksi, on se hyvä että lähdit mukaan ihan vapaaehtoisesti!"
"Mida? E-ei, oodata!" Viro yritti rimpuilla irti, mutta Venäjä oli lähtenyt jo raahaamaan häntä mukanaan.
"Enkä kyllä ole ikinä pitänyt tuosta rumasta kielestäsi, ehkä sille voitaisiin tehdä jotain."
Viro palasi ajatuksissaan takaisin nykypäivään. Sisimmässään hän tiesi, ettei todellakaan olisi tässä huoneessa enää montaan yötä yksin, mutta silti hän rukoili Latvian ja Liettuan puolesta. Hän ei ollut ehtinyt varoittaa heitä, mutta tiesi heidän jo tietävän hänen tilanteestaan. Latvia oli yrittänyt soittaa hänelle heti seuraavana päivänä, mutta Venäjän vastattua puhelimeen hän oli panikoinut ja katkaissut puhelun.
Tuskaillessaan ajatuksissaan Viro otti lasinsa nenältään ja pyyhki silmiään. Kello näyttäisi varmaan kohta Venäjän kokouksen alkamista, mihin hänetkin oli pakotettu kuuntelemaan omaa epätoivoista tilannettaan. Jo pari päivää Eduard olikin juossut suuremman valtion perässä jokaisessa kokouksessa, istunut kuuntelemassa maailman tapahtumista ja muista asioista, joista oli yrittänyt pestä kätensä. Ja nyt jo hän oli valmis jättämään kaiken tämän taakseen ja palaamaan omaan taloonsa. Valtio ei hänen mielestään kuulunut toisen valtion taloon. Hänellä oli ollut monta sataa vuotta aikaa miettiä sitä, ja kolme mallikappaletta valtioita näyttämässä, millaista oli elää jossain, mihin ei yksinkertaisesti kuulunut. Hän, Latvia, Liettua ja…
Viro nousi ylös tajutessaan, että hänen pitäisi kohta mennä. Hän kuitenkin kääntyi vielä katsomaan vasemmalle, missä oli vielä yksi yksinäinen sänky. Se oli neljästä sängystä uusin, mutta oli ollut kauemmin tyhjillään kuin kolme muuta.
Soomi. Älä sinäkään joudu tänne.
