Harry Potter / Fullmetal alchemist crossover , ei parituksia
Disclaimer: En omista FMA:ta taikka HP:ta. I do not own Fullmetal alchemist or Harry Potter.
A/N: Holy shit, olen törmännyt pariin tällaiseen HP FMA crossoveriin ja rakastuin niin että oli pakko kirjoittaa oma. :3 Älkää välittäkö myöskään virheistä kuten: (SPOILER) Al on yhä haarniskan sisällä vaikka on melkein täysi-ikäinen ja Ed ei ole Portin toisella puolen vaan omistaa yhä automailinsa. Ed on muutenkin yhtä lyhyt kuin aina eikä kasvanut kuten elokuvassa. (SPOILER PÄÄTTYY.) Tässä tarinassa Harry on käynyt neljä vuosiluokkaa ja viides on menossa, mutta tarina ei seuraa viidennen kirjan tapahtumia. ONLY IN FINNISH(language of Finland) but I can maybe try and translate it.
Teräsalkemisti ja viisasten kivi
chapter 3 "Murtumia ja vitsauksia"
Edward Elric heräsi auringon ensimmäisten säteiden osuessa hänen silmiinsä ja hän nousi istualleen sängyssään katsellakseen ympärilleen. Ensimmäinen reaktio oli säikähdys, koska tämä ei ollut hänen tuttu huoneensa.
"Ah, olen Tylypahkassa", hän huokaisi ja nousi sängystään venytellen. Oikean käden automail kalahti vahingossa jalkalamppuun ja Ed tarrasi nopeasti siitä kiinni, ennen kuin se ehtisi kaatua.
"En haluaisi hajottaa paikkoja heti ensimmäisenä työpäiväni", Ed mutisi unissaan ja käveli pesutiloihin.
Samaan aikaan Harry ja Ron heräilivät myös. Tai no, Harry joutui heittämään Ronin portaista alas ennen kuin hän heräsi ja silloinkin pisamanaamainen poika näytti menevän tajuttomaksi.
"Herää jo, dammit!" Harry kirosi ja tuli portaat alas saaden osakseen kummeksuvia katseita.
"Meidän pitää kiirehtiä aamupalalle jottemme myöhästy tunneilta!" Tämä sai Ronin heräämään ja hän ramppasi portaat uudelleen ylös vaihtamaan vaatteita. Meni viitisen minuuttia ja pian hengästynyt Ron rymisteli portaat alas kaikki tarvikkeet mukanaan. Harry nappasi oman laukkunsa sohvalta ja he lähtivät ripeästi kävelemään kohti ruokasalia.
Ed oli myös matkalla ruokasaliin, mutta toisin kuin Ron ja Harry, hän ei pitänyt mitään kiirettä. Hänen ensimmäinen tuntinsa alkaisi vasta kolmen vartin päästä, joten hänellä oli ruhtinaallisesti aikaa. Kaikki oppilaat jotka tulivat häntä vastaan väistivät jo kolmen metrin päässä pitäen vähintään kahden metrin välimatkan, mutta Ed ei välittänyt. Olkoon armeijan koira taikka elävä ase, hänellä oli tavoite jonka hän aikoi pistää toteen. Mietteissään blondi ei katsonut eteensä ja törmäsi oppilaaseen joka oli uppoutunut lukemaansa kirjaan eikä katsonut eteensä. Oppilaan pahaksi hän törmäsi juuri Edin oikealle puolelle ja luiden rusahdus kertoi oikein hyvin mitä oppilaan kädelle ja hartialle oli juuri tapahtunut.
"Eh?" Ed pysähtyi ja kääntyi ympäri hölmistyneen näköisenä. Koska automailissa ei ollut tuntoaisteja, ainoa minkä hän oli tuntenut oli nykäisy hartiassa. Lattialla makasi nuori tyttö, joka piteli oikeaa hartiaansa samalla kun tärisi kivusta. Oppilaita alkoi kerääntyä ja supina alkoi, eikä ollut hankala erottaa mitä he sanoivat.
"Hei, tuo on se uusi opettaja!"
"Mitä hän teki?"
"Mitä tuo tyttö teki? Dumbledorehan varoitti jotain..."
Ed ei välittänyt tällä hetkellä puheista, vaan yritti järkeillä tapahtunutta. Se ei kuitenkaan onnistunut, kun hän tunnisti tytön kasvot. Hermione Granger taisi olla hänen nimensä. Ed nosti käden otsalleen ja huokaisi ontosti. Miksi hänelle aina tapahtui kaikki tämä?
"Oletan että olet murtanut vähintään oikean kätesi", Ed sanoi ja astui eteenpäin, sulkien korvistaan muiden oppilaiden supatuksen.
"Miten se voi olla mahdollista? Hän käveli vain päin!" Joku joukon keskeltä huusi ennen kuin hänen ystävänsä ehtivät estää häntä. Ed kääntyi katsomaan kohti paikkaa, josta ääni oli kuulunut. Vaikka puhujaa ei näkynyt, valtion alkemisti tiesi tarkalleen missä puhuja oli.
"Minulla ei oikeastaan olisi aikaa tähän, mutta unohdit jotain, poika. Se on Professori Elric. Toivottavasti noudatat tapoja jatkossa", Ed sanoi ja kääntyi taas Hermionen puoleen, kyykistyen tytön eteen.
"Olen pahoillani", hän kuiskasi ja nousi seisomaan, etsien katseellaan jotain hieman vanhemmannäköistä oppilasta. Hänen katseensa kiinnittyi n. 15-vuotiaaseen poikaan, ilmeisesti rohkelikkoon rintalaatan perusteella, joka otti kolme askelta taaksepäin pelosta kohdatessaan Edin vakavat silmät.
"Tule, saat auttaa minua kantamaan hänet Matami Pomfreyn luo", Ed sanoi toivoen että oli muistanut nimen oikein. Poika katsoi häkeltyneenä ympärilleen ja jäi vain seisomaan paikalleen. Alkemisti huokaisi ja viittoi poikaa luokseen, jolloin vihdoinkin rohkelikko pisti vauhtia, veti sauvansa esiin ja lausui "Siipirdium lentiusa", jolloin Hermione nousi leijumaan noin metrin korkeudelle maasta. Ed vihelsi yllättyneenä ja tuijotti hetken leijailevaa Hermionea, ennen kuin taputti käsiään yhteen.
"Okei, täällä ei ole mitään nähtävää. Kaikki menkööt tunneilleen tai aamupalalle!" Ed korotti ääntään jotta se yltäisi hälinän yli ja katsoi melkein jokaista läsnäolijaa silmiin. Se sai jalat liikkeelle ja oppilaat lähtivät kovaan ääneen hälisten liikkeelle aikoen kai levittää päivän juorut koko koululle.
"Jos myöhästyt tunnilta, kerro että se tapahtui minun luvallani. Eiköhän viedä nyt tämä tyttö hoitoon", Ed sanoi ystävällisesti hymyillen pojalle ja lähti kävelemään ripeästi eteenpäin. Hermionen silmissä välähti viha. Miksi Edward esitti ettei tuntenut häntä? Vai olisiko toinen voinut jo unohtaa? Ehkä valtion alkemistien ei tarvinnut kiinnittää huomiota tavallisiin oppilaisiin...
"Ron?" Harry kutsui ystäväänsä joka ahtoi aamupalaansa kovalla vauhdilla ja kohotti päätään ylemmäs tehden epämääräisen 'mmh?' äänen ilmoittaakseen että oli kuullut.
"En näe Hermionea", Harry sanoi huolestuneena ja yritti vielä kerran havaita tytön ruokailevien joukosta.
"Ehhä hä mehni o uhnille", Ron sanoi suu täynnä ruokaa ja yritti olla tukehtumatta.
"En saa selvää mitä puhut", Harry huokaisi ja odotti kunnes Ron sai suunta tyhjäksi. "Älä huolehdi, ehkä hän meni jo tunnille."
"Se ei taida olla totta", kuului jostain pojan ääni ja kun Ron sekä Harry kääntyivät ympäri penkillään, he näkivät Gredin ja Georgen takanaan.
"Kuulimme että joku ruskeatukkainen tyttö törmäsi siihen uuteen alkemian opettajaan ja murti kätensä. Kuvitelkaa. Murti kätensä törmätessään opettajaan!" Fred sanoi nauraen, mutta vakavoitui sitten. "Itse opettajakaan ei ole paikalla", hän osoitti tyhjää paikkaa, joka kuului Edwardille. Harryn ilme muuttui yllättyneestä epäuskoiseksi.
"Sellainen on ihan mahdotonta", hän sanoi henkäisten.
"Voithan sinä mennä tarkastamaan asian", veljekset sanoivat yhteen ääneen olkiaan kohauttaen ja marssivat ulos salista paria ekaluokkalaista härnäten.
"Tule", Harry sanoi nopeasti ja nousi seisomaan tarraten Ronia kaavusta vetäen hänet mukanaan.
"Eh? Hei! Aiotko kuristaa minut?" Ron huudahti ja yritti höllentää ystävänsä otetta, jolloin Harry päästi irti.
"Sori, mutta haluan oikeasti tarkastaa asian", Harry sanoi ja reipastutti askeleitaan. Kaksikko kiristi lopulta pikakävelynsä juoksuksi ja kengät kivilattiaan kopisten he juoksivat kohti Tylypahkan omaa sairaalaa.
Ed kuuli juoksuaskeleita edessäpäin ja automaattisesti hänen lihaksensa jännittyivät. Typerät taistelurefleksit... Kulman takaa kaartoi kaksi nuorta, jotka kaahottivat täysillä päin Ediä. 'Miksi kaikki haluavat törmätä minuun tänään?' Hän ajatteli huokaisten ja väisti kaksikon pienellä kiertoaskeleella. Juoksian pysähtyivät kuin seinään älytessään että olivat melkein törmänneet johonkuhun ja yllätys oli molemmin puolinen. Harry ja Ron tuijottivat Ediä, Ed tuijotti Harrya ja Ronia. Ensimmäinen yllätyksestä herääjä oli Ed.
"Mikä on syy moiselle juoksemiselle, herrat?" Hän kysyi ja pisti kädet taskuihinsa tylsä ilme naamallaan. Harryn sisällä kiehahti viha. Hänen edessään seisova mies oli juuri pistänyt hänen ystävänsä sairaalakuntoon ja pystyi näyttämään noin tyyntä naamaa?
"Murtuiko Hermionelta todellakin käsi?" Harry kysyi uhmakkaasti ja Edin silmät värähtivät.
"Solisluu on murtunut, kyynärpää palasina ja käsivarsi muuten katki kahdesta kohtaa", alkemisti luetteli tylsällä äänellä ja katsoi hetken kahta poikaa, ennen kuin huokaisi.
"Olen pahoillani ystävänne puolesta, mutta en huomannut hänen tuloaan. Uskon hänen kuitenkin olevan hyvissä käsissä ja toipuvan nopeasti, teidän taikakeinonne näyttävät parantavat luita melko tehokkaasti", Ed sanoi hymyillen ja kääntyi ympäri, lähtien kävelemään kohti saleja. "Hermione on tajuissaan, jos haluatte jutella hänelle", Ed huikkasi vielä kättään heilauttaen ja pisti kädet taskuihinsa, huokaisten. Toivottavasti hän ehtisi vielä syödä aamupalaa ennen ensimmäistä tuntiaan. Syvällä sisimmässään häntä kuitenkin soimasi omatunto. Hän oli satuttanut pahasti oppilasta, vaikkakin tahtomattaan. Hetki hetkeltä Tylypahkassa oleminen tuntui aina vain hankalammalta hänelle. Kumpa Al vain olisi täällä.
"Ehkä hän ei ole täysin paha persoona. Mutta miten ihmeessä kokonainen käsi voi murtua vain yhdessä törmäyksessä?" Ron kysyi ihmetellen heidän matkatessaan kohti sairaalasiipeä.
"En tiedä... Hänessä on paljon sellaista, mitä en ymmärrä", Harry sanoi mietteliäänä ja astui sisään suurista ovista huoneeseen, joka oli täynnä valkoisin lakanoin varustettuja petejä. Kaikki sängyt olivat tyhjiä paitsi yksi, olihan vasta ensimmäinen päivä virallisesti koulua Tylypahkassa. Ainoa käytössä oleva peti kuului Hermionelle, joka oli puettu sairaalakaapuun ja koko hänen oikea kätensä oli täynnä siteitä ja sieltä mistä pilkisti iho, oli mustelmia. Ron henkäisi sanan 'Hermione' ja kaksikko käveli nopeasti ystävänsä luokse, joka käänsi päätään kohti Harrya ja Ronia.
"Hermione, kuulimme äsken", Harry sanoi ja istui lähellä olevalle tuolille.
"Teidän pitäisi olla tunnilla eikä istumassa täällä", kuului napakka vastaus ja Ron irvisti. Niin Hermionemaista, aina huolehtimassa opinnoista. Murtunut käsi ei näyttänyt riittävän tekosyyksi livistää tunnilta. Hiljaisuus lankesi heidän ylleen. Hitaasti ja harkitusti Hermione avasi suunsa, langettaen ystäviinsä vakavan katseen.
"Tekin olette varmaan miettinyt sitä... Käsi ei voi murtua näin pahasti pelkässä törmäyksessä, enkä minä osunut kuin hänen oikeaan käteensä ja hipaisin hieman hartiaa", Hermione sanoi ja pojat nyökkäsivät hiljaisina. "Se mitä tunsin ennen kovaa kipua oli jotain hyvin kylmää ja kovaa... Aivan kuin olisin törmännyt kiveen. Se ei tuntunut yhtään oikealta kädeltä", Hermione sanoi hiljaisena. Harry ja Ron vaihtoivat kummastuneet katseet.
"Mutta mitä muuta se voisi sitten olla kuin tavallinen käsi?", Ron kysyi nielaisten. Hermione pudisti päätään ja vilkaisi kelloon.
"En tiedä. Teidän pitäisi olla tunnilla juuri nyt!" Hermione kivahti ja Harry sekä Ron pomppasivat varmaan kymmenen senttimetriä ilmaan. He todellakin olivat aikeissa myöhästyä.
"Nähdään, parane pian!", molemmat huudahtivat ja lähtivät nopeaan juoksuun kohti ensimmäistä tuntiaan, mikä sattui olemaan muodonmuutoksia.
Ed istui oman huoneensa pöydän ääressä jalat pöydällä ja huokaisi. Hän oli ehtinyt ruokailuun, mutta se oli ollut yhtä piinaa. Hän ei ollut voinut olla huomaamatta kuinka oppilaat katsoivat häntä ja kuiskivat ystävilleen. Muut opettajatkaan eivät olleet auttaneet asiaa, mutta olivat kuitenkin sen verran fiksuja etteivät kysyneet. Ehkä olisi ollut kuitenkin parempi jos he olisivat, niin olisi tällekin asialle löytynyt kunnollinen selitys. Kaikki oli päätynyt siihen että Ed ahmi aamupalansa ja katosi omiin huoneisiinsa jotka olivat alkemialle tarkoitetun luokkahuoneen vieressä. Nyt hän odotti kauhulla että tunti alkaisi. Edillä oli suussaan kynä ja vasemmassa kädessä lehtiö, pöydällä taas kirja aukinaisena. Hän yritti saada alkemian perusteet mieleensä, mikä oli ihmeen hankalaa. Sen siitä saa kun tekee liikaa kaikkea hankalaa automaattisesti. Nero, eh?
Fredin ja Georgen ensimmäinen tunti alkemiaa oli pian alkamassa ja he suunnittelivat yhdessä linnan nurkassa jekkuja Edin päänmenoksi.
"Mitä jos kutsumme häntä professori Pätkäksi?" George ehdotti ja sai Fredin myöntymyksen. He iskivät käsiään yhteen ja kävelivät sitten rehvastelevasti luokkahuoneeseen, joka sai kaikkien oppilaiden naamat venähtämään, veljesten mukaan lukien. Huone oli valtava ja oppilaiden pulpetit täyttivät siitä vain yhden kolmanneksen. Kaikkialla muualla oli Edin tekemiä syntetigrammeja, jotka eivät todellakaan näyttäneet helpoilta. Fiksuimmat vain istuivat paikoilleen odottamaan opettajan tuloa, mutta ne vähemmän viisaammat – taas mukaan lukien Freg ja George – menivät tutkimaan kaikkea mahdollista luokassa. Osa tylsistyi nopeasti, koska ei ymmärtänyt mistään mitään ja palasi kavereidensa luo pulpeteille, mutta yksi tummahiuksinen tyttö lähestyi suurta syntetigrammia tuijottaen sitä lumoutuneena. Hän polvistui sen eteen ja hänen ystävänsä huudahtelivat jotain pidättelevää samaan aikaan kun Fred ja George kannustivat kovaan ääneen.
Ed hätkähti kuullessaan ääniä luokasta ja nousi seisomaan. Oppilaat olivat kai tulleet... Oliko ovi jäänyt häneltä auki? Edin huoneet olivat luokan yläpuolella ja luokkaan pääsi menemällä avonaiset portaat alas. Näytti siis siltä että Edin huoneen ovi oli luokan katonrajassa ja siitä lähtivät luokan lattialle johtavat portaat. Ovi avautui ja Ed kurkisti sisään huomatakseen jonkun tytön yrittävän aktivoida syntetigrammia. Kukaan oppilaista ei huomannut opettajan tuloa, vaan joko kannustivat tai estelivät tyttöä, joka näytti kalpealta. Mitä hän oikein mietti? Ed iski kätensä yhteen ja kosketti seinää, jolloin syntetigrammi lattiassa rikkoutui yhdestä kulmasta. Koska teräsalkemisti oli itse tuon piirroksen laatinut, hän tiesi myös mistä sen sai epätoimintaan.
"Näyttää siltä että ehdin ajoissa. Jos olisit aktivoinut sen, olisit varmaankin kuollut ja vienyt koko luokan mukanasi", Ed sanoi hymyillen ja laskeutui rennosti portaat alas aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kaikki oppilaat, tyttö lattialla mukaanlukien pystyivät vain tuijottamaan. He huomasivat kyllä että syntetigrammista puuttui yksi kohta, mutta miten se oli voitu särkeä tuolta etäisyydeltä?
"Toivon että ette yritä mitään noin typerää tulevaisuudessa- No, ei siitä sen enempää. Olen Edward Elric, alkemian opettajanne, hauska tutustua", Ed sanoi hymyillen ja istui opettajanpöytänsä taakse.
"Aion opettaa teille tänään alkemian perusteet. Teillähän on kirj- Hmm?" Fred ja George olivat molemmat nostaneet kätensä ylös ja Ed tuijotti heitä tylsistyneenä.
"Niin, hra-?"
"George Weasley", Fred sanoi virnistellen. He aikoivat heti alkuunsa sekoittaa opettajansa pään. Ne oppilaat luokassa jotka erottivat veljekset toisistaan tyrskivät tai pitelivät kättä suunsa edessä. Ed huomasi tämän ja kohotti kulmiaan.
"Miksi meidän pitää opetella alkemiaa, professori Pätk-" Edin ilme muuttui sadasosasekunnista. Kädet iskeytyivät yhteen ja koskettivat seinää, jolloin siinä ilmestyi nyrkki joka musersi veljekset seinään.
"Voi kuinka mukavaa. Sain tässä heti pari vapaaehtoista näyttämään demonstraation alkemiasta", hän sanoi murhaavasti virnistäen ja nousi seisomaan.
"Sitä voi käyttää moniin tarkoituksiin. Parantamiseen, korjaamiseen, tuhoamiseen", Ed luennoi äänellä, joka ei ollut hänelle mitenkään tavallinen. Se oli täysin ontto, koska hänestä oli hyvin tylsää puhua jostain sellaisesta mikä oli hänelle kuin itsestäänselvyys.
"Olkaa hyvä ja ottakaa vihkonne esiin, teemme muistiinpanoja", Ed sanoi ja otti käteensä liidun, jolla alkoi kirjoittamaan tauluun. Suurin osa otti vihkot esiin mukisematta, mutta ne jotka olivat tarpeeksi lähellä Frediä ja Georgea kirkaisivat.
"He ovat kuolemassa!" Tämä sai Edin kääntämään päätään kummastuneena. Oliko Tylypahkan oppilaiden taso vain tämä? Ediä on paiskottu kiviseinien läpi ja hän oli pystynyt senkin jälkeen vielä seisomaan, joten tämä oli hänelle yllätys. Ed hymyili hieman alistuneen näköisenä ja iski kätensä yhteen seinää koskettaen.
"Minun kyllä tekisi mieli jättää teidät vain siihen..." hän sanoi huokaisten ja vapautti Weasleyn veljekset, jotka yskivät pahan kuuloisesti. Ed käveli poikakaksikon luokse ja katsoi heitä hetken, ennen kuin kyykistyi heidän vierelleen.
"En ole koskaan ollut hyvä parantamisessa, mutta olisihan se sääli jos nämä pojat jättäisivät väliin ensimmäisen alkemian tuntinsa, eikö niin?" hän kysyi enemmän itseltään kuin keneltäkään muulta, iski kätensä yhteen ja kosketti molempien poikien hartioita. Sininen valo välähti ja veljeksien haavat alkoivat hiljalleen parantua. Edin silmät olivat kiinni, tähän hänen tarvitsi keskittyä enemmän koska kyse oli parantamisesta. Vierähti minuutti jos toinenkin, kunnes sininen valo himmeni ja lopulta katosi. Ed nousi seisomaan ja pyyhkäisi otsaansa.
"Etteköhän te selviä mustelmista itsekin. Ainakin muistatte vähän pidempään että opettajia pitää kohdella kunnioittavasti", näine sanoineen Ed käveli takaisin taulun luo ja jatkoi kirjoittamista. Fred ja George menivät kömpelösti paikoilleen ja irvistelivät joutuessaan istumaan. Ensimmäistä kertaa elämässään veljekset olivat koko lopputunnin sanomatta sanaakaan, antaen rauhan Edille.
"Alkemian suorittaminen perustuu kolmeen vaiheeseen. Materiaalin ymmärtämiseen, tuhoamiseen ja uudelleenrakentamiseen. Alkemia suoritetaan erilaisten syntetigrammien kautta, joista alkeellisimpia ovat nämä", Ed puhui kirjoittaessaan ja piirsi nopeasti taululle kolme helppoa mallia syntetigrammeista. Moni oppilaista ihmetteli miten professori pystyi vetämään vapaalla kädellä täydellisiä ympyröitä ja viivoja uskoen, etteivät pystyisi itse siihen koskaan ja kaivelivat jäljennysvälineitä esiin voidakseen piirtää syntetigrammit.
"Nämä syntetigrammit seinillä ja lattialla ovat hyvin hankalia ja helposti väärin meneviä, joita aloittelija ei voi aktivoida epäonnistumatta", Ed sanoi ja osoitti kämmenellään kaikkia suurempia tai pienempiä monimutkaisia syntetigrammeja luokkahuoneessa. Tyttö joka oli yrittänyt aktivointia aikaisemmin punastui nolostumisesta ja hautasi katseensa kirjaan.
"Ottakaa kirjanne esiin ja lukekaa sivut 3-7. Pidän kymmenen minuutin päästä pienen testin", Ed sanoi virnistellen ja heilutteli paperiarkkeja oikeassa kädessään mikä sai oppilaat huokailemaan ja availemaan kirjojaan. Teräsalkemisti uppoutui itsekin kirjaan, mutta aivan erilaiseen kuin oppilaansa; tämä käsitteli viisasten kiveä. Kun Edin silmiin osui yksi pieni lause, hän yksinkertaisesti putosi tuoliltaan ja sai kaikki oppilaansa säihkähtämään.
"Owowow..." Ed mutisi noustessaan seisomaan ja katsoi sitten vähän hölmistyneenä oppilaitaan jotka tuijottivat vielä hölmistyneenpinä häntä.
"Jatkakaa lukemistanne", hän sanoi ja heilutteli oikeaa kättään hätistääkseen heidän katseensa takaisin kirjoihin ja tarkasti oliko oikeasti lukenut oikein. 'Viisasten kiven, legendaarisen alkemian katalyytin luoja on Nicolas Flamel, joka täytti pari vuotta takaperin kuusisataakuusikymmentäviisi.' Edin sisällä pilkahti toivo, koska hän ei tiennyt että kyseinen kivi oli tuhottu noin viisi vuotta sitten. Ed uppoutui niin syvästi kirjaan että unohti ajan kulun ja heräsi todellisuuteen vasta kun yksi oppilaista yskähti ja viittasi.
"Professori... Kymmenen minuuttia kului hetki sitten", oppilas sanoi hiljaa ja laski kätensä nopeasti alas, uskaltamatta kohdata opettajansa kasvoja. Ed hätkähti ja nyökkäsi sitten, napaten paperinivaskan mukaansa.
"Hyvä hyvä... Kirjat sekä vihkot pois, jättäkää kuitenkin kirjoitusvälineet esille", hän sanoi ja jakoi jokaiselle koepaperin selkäpuoli ylöspäin. Kun kaikille oli annettu paperit, Ed avasi suunsa.
"Hyvä, kääntäkää paperit ja pitäkää katseenne siinä, lunttaamista ei hyväksytä! Aikaa on kymmenen minuuttia", hän sanoi vakavana ja istui opettajan pöydän taakse nojaten kyynärpäillään pöytään. Kullankeltaiset silmät vahtivat oppilaita kuin haukka saalistaan ja kukaan ei uskaltanut edes vilkaista kelloaan, vaan teki nopeasti koetta. Hyvin monella näytti olevan ongelmia ilmeistä päätellen, mutta osa täytti paperin kohdat ilman epäröintiä ja näiden henkilöiden kasvot Ed painoi mieleensä. Mustangin sanat kaikuivat hänen päänsä sisällä. "Pidä silmäsi auki siltä varalta että löydät lahjakkaan nuoren josta voi kehittyä vielä valtion alkemisti", oli hän sanonut. Ed ei olisi halunnut ajaa enää ketään muuta sille tielle, mutta koska käsky oli tullut häntä ylempiarvoisemmalta niin mitä muuta hän pystyi tekemään kuin tottelemaan?
Tällä kertaa Ed myös seurasi kelloa ja taputti käsiään kun kymmenen minuutin aika meni umpeen. Osa oppilaista voihki avuttomana ja palautti paperit masentuneena Edille, samalla kun vilkaisivat taululle nähdäkseen läksyt. Läksyt aiheuttivat vielä enemmän valitusta kuin tämä pieni koe, koska heidän piti lukea kaksikymmentä sivua kirjasta ja ensi kerralla olisi käytännön koe. Mikä pahempaa, oppilaiden ei annettu käyttää alkemiaa tuntien ulkopuolella, joten he eivät voisi harjoitella kuin teoriassa. Tunti loppui ja oppilaat lähtivät huokaillen ulos luokasta. Ed taas palasi kirjan pariin etsimään lisää tietoa Nicolas Flamelista.
