=3=
Raistlin tuijotti pergamenttia, jolle oli kirjoittanut sanat Minä, Magus niin tiiviisti, ettei enää erottanut siinä lukevaa tekstiä. Hän ei voinut epäonnistua, ei nyt! Tätä varten hän oli uurastanut niin hartaasti, tätä on oli halunnut ja toivonut…
Tämä ei voi päättyä näin! hän huusi mielessään. Auta minua! Ja sitten, kuin rukouksena, Loki…
Äkkiä hänestä tuntui, kun hänet olisi kiskaistu syvälle sisäänsä, jonkinlaiseen tyveneen jossa kaikki muu lakkasi olemasta. Ja siellä häntä odotti Loki.
Loki virnisti hänelle kissamaisesti hymyillen. "Kutsuitko ehkä minua?"
Hetken Raistlin ei tiennyt, mitä sanoa tai tehdä. Osa hänestä ei edelleenkään ollut valmis uskomaan, että Loki oli mitä sanoi olevansa, ja loput tunsi syvää epäluottamusta hänen näennäisen joviaalia olemustaan kohtaan. Loki oli kuin suljettu lipas, ja Raistlin tiesi, että jos hän löytäisi avaimen tuohon lippaaseen, löytyisi sen sisältä vain uusi lipas ja sama jatkuisi loputtomiin.
Mutta hän halusi niin hartaasti…
Raistlin polvistui Lokin eteen ja puhui vakaalla äänellä. "En tiedä, mitä minun tulisi sinusta ajatella. Yhtenä hetkenä olet leppoisa, seuraavana näytät olevan valmis repimään minut kappaleiksi. En voi edes olla varma, oletko jumala, kuten sanot olevasi, puhumattakaan siitä, mitä todelliset tarkoitusperäsi ovat. Voi olla, että palvelemalla sinua tuotan maailmalle anteeksiantamatonta vahinkoa. Mutta", hän jatkoi, ja tunsi sekä äänensä että oman varmuutensa voimistuvan joka sanan myötä, "taikuus on kaikki, millä minun elämässäni on väliä. Ei ole olemassa muuta hetkeä kuin tämä. Tämä on hetki, jota varten synnyin, ja jos epäonnistun, se on samalla hetki jona kuolen."
Raistlin kumarsi syvään ja painoi otsansa maata vasten. "Lupaan omistaa elämäni sinulle. Lupaan palvella sinua aina, ja tuottaa kunniaa nimellesi. Auta minua!"
Raistlinista tuntui, kuin jotain olisi vedetty hänestä irti viimeisten sanojen myötä. Hän tunsi olevansa kevyempi kuin ilma, ja jostain aivojensa veren kohinan seasta hän kuuli Lokin lausuvan, "Niin on oleva."
Hetkessä Raistlin oli taas mestari Theobaldin kellarihuoneessa, tuijottamassa karitsannahkaa, johon sanat Minä, Magus oli kirjoitettu mustalla. Kostean sumun läpi hän kuuli Mestarin tiedustelevan, oliko hän kunnossa, ja henkäisi 'Suu kiinni!' välittämättä kuultiinko häntä vai ei.
Mustat kirjaimet alkoivat hehkua jadenvihreinä, ensin himmeästi, mutta sitten yhä kirkkaampina ja kuumempina, kunnes sanat lukivat tulikirjaimin. Karitsannahka lepäsi vahingoittumattomana yliluonnollisten liekkien keskellä, kunnes sanat paloivat sen läpi ja polttivat itsensä pöydän pintaan. Tuli sammui.
Raistlin lysähti taaksepäin tuolissaan. Hän raskaasti hengittäen hän tuijotti edessään makaavaa lampaannahkaa, joka näytti selvinneen yliluonnollisesta tulesta vahingoittumatta. Edes kirjainten reunat eivät olleet mustuneet.
Minä opetan sinulle, miten hallita voimaasi, hän kuuli Lokin äänen kuiskaavan korvaansa ja miltei kääntyi katsomaan vaikka tiesikin, ettei tämä ollut huoneessa. Opetan kesyttämään sieluasi korventavan tulen, niin että se polttaa vain sen, mitä haluat sen polttavan, ja jättää kaiken muun koskemattomaksi. Sinusta tulee suurin arkkimaagi, minkä Krynn on koskaan tuntenut, ja sinun vihollisesi tulevat sekä pelkäämään että kunnioittamaan sinun nimeäsi.
Raistlin hymyili, ja tunsi sisällään valkohehkuisen tulen, joka kietoi hänet syleilyynsä kuin rakastajan, ja jota hän ei ikinä päästäisi hiipumaan, ei ehkä edes kuolemassa.
Et edes kuolemassa, Loki lupasi.