Gent 24. lokakuuta 1531

Taas jälleen yksi iloton aamu valkeni Sigbrit Willomsin vankisellissä. Päivät muistuttivat hyvin paljon toisiaan ja hän oli menettänyt ajan tajun kauan sitten.

Hän oli ollut vangittuna jo kahdeksan vuotta ja hän tunsi aikansa hupenevan.

Kylmä, talvea enteilevä tuuli ujelsi hänen pienen vankikoppinsa nurkissa ja se sai hänet kietomaan likaista viittaansa tiukemmin ympärilleen.

Tuulesta oli kuitenkin se ilo että se vei muassaan, kopissa vallitsevan ulosteiden löyhkän.

Sigbrit oli jo vanha nainen mutta se ei tarkoittanut, ettei häntä olisi pelätty.

Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija Charles V oli vaatinut hänen päätään vadille jo pitkään ja nyt kun hänen suojelijansa kuningas Christian tarvitsi apua langoltaan, tämä oli suostunut hänen vaatimukseensa, Sigbritin vangitsemisesta.

Vahvasta ulkomuodostaan huolimatta Tanskan kuningas Christian oli ollut helposti johdateltavissa, vaikka Sigbrit oli tiennyt että kuninkaan lähellä mateli aina käärmeitä.

Parilla loitsulla ja kirkkailla silmillään hänen tyttärensä Dyveke oli onnistunut hurmaamaan kuninkaan ja nostamaan heidät köyhyyden ahjosta Kööpenhaminan kuninkaalliseen palatsiin.

Hovissa heitä oli karsastettu, heidän porvarillisen taustansa vuoksi ja Sigbrit oli tiennyt heidän olevan täysin Christianin armoilla, joten Dyveken oli ollut tehtävän kaikkensa, jotta hän olisi pitänyt kuninkaan mielenkiinnon itsellään, mahdollisimman pitkään.

Hän oli taidokkaasti liehitellyt ja hurmannut kuninkaan yhä uudestaan kauneudellaan ja näin turvannut äidilleen korkean aseman hovissa.

Onnettomuus oli kuitenkin kohdannut heitä, sillä aateli ei suostunut sulkemaan silmiään heidän olemassa ololtaan.

Yleinen kateus ja viha olivat lopulta johtaneet siihen että eräänä päivänä yksi noista vatsallaan maassa ryömivistä ylimyksistä oli riistänyt Dyvekeltä hengen ja nyt kun hän oli poissa, niin Sigbrit tunsi olonsa uhatuksi. Ilman Dyvekeä hänen olemassaolonsa lepäsi veitsenterällä.

Pahat kielet levittivät hänestä huhuja että hän oli noita ja uhkasi koko valtakuntaa ja oli ollut vain ajan kysymys, milloin Christian hankkiutuisi hänestä eroon, mikä tapahtuikin Sigbritin mielestä liian pian.

Ylellinen elämä oli kadonnut hänen ympärillään yhdellä iskulla ja hänet oli kuljetettu Gentiin, jossa hänen kuului odottaa roviotaan.

Ensin Sigbrit oli ollut poissa tolaltaan ja itkenyt kovaa kohtaloaan mutta sitten epätoivo oli vaihtunut vihaksi Christiania kohtaan. Tämäkö oli hänen palkkansa siitä että hän oli antanut kauniin tyttärensä kuninkaalle leikkikaluksi?

Raivo paloi hänen vanhoissa silmissään ja hän päätti antaa kuninkaalle vielä viimeisen lahjan.

Sigbrit otti puisen puurokulhonsa vapiseviin käsiinsä, jonne hän oli kerännyt katosta vuotavaa sadevettä. Sitten hän asetti kulhon syliinsä ja viilsi terävällä kivellä haavan kämmeneensä, antaen veren valua veteen.

Vesi tummui hiljalleen veren punaiseksi ja luettuaan oikeat sanat utuinen kuva ilmestyi sen pinnalle.

Tutkittuaan hieman vedessä näkyvää kuvajaista hän näki merellä purjehtivan laivaston, jonka mastoissa liehuivat Tanskan kuninkaan viirit.

Vaikutti siltä että Christian oli merillä ja hän näytti purjehtivan kohti Ruotsia. Laivaston koosta päätellen kyseessä ei ollut ystävällinen vierailu vaan Christian ilmeisesti yritti voittaa takaisin kahdeksan vuotta sitten hävinneensä Ruotsin kruunun.

Ilkeä hymy nousi Sigbritin kuihtuneille kasvoille. Christian ei ikinä enää istuisi Ruotsin valtaistuimella, mikäli se riippuisi hänestä.

Hiljaiset sanat alkoivat valua hänen huuliltaan, muodostuen sitten kovemmiksi.

Hän kutsui avukseen myrkyn henkiä, jotka vastasivat hänen kutsuunsa auliisti, ne halusivat päästää raivonsa valloilleen ja Christian tarjoutui niille juuri sopivaksi uhriksi.

Sigbrit valutti lisää vertaan veteen, joka saostui melkein sysimustaksi.

Salamat löivät aaltoihin ja uhkaava jyrähdys vapisutti taivasta.

Hän yllytti aallot keinuttamaan laivoja vielä kovemmin ja hajottamaan niiden muodostelman.

Kuninkaan laiva piti saada erotetuksi muiden alusten suojeluksesta, silloin Sigbrit voisi tehdä hänelle juuri sen mitä tahtoi.

"Raivotkaa meren aallot, viekää mukananne tuo kirottu kuningas, kauas pois, mistä häntä ei ikinä löydetä!", Sigbrit huusi myrskyn hengille, jotka vasta alkoivat päästä leikkimisen makuun.

"Pää kiinni siellä, noita!", kuului samassa vanginvartijan vihainen ärähdys ja hän rymisytti nyrkillään sellin ovea.

Sigbrit ei hänen uhkailueleistään pelästynyt. Hän oli nyt langettanut kostonsa Christianin päälle ja tämä saisi vihdoin tuta pitkällisen vankeuden yksinäisyyden ja hiljaisen epätoivon, yhtä katkerasti, kuin hän.