AVAIN:
"Huutamista"
"Ajattelemista"
"Puhumista"
Luku 4 Susanin viimeinen uskollisuuden testi
Susan pelkäsi pyörtyvänsä kun hän katsoi edessään seisovaa suurta leijonaa edesmenneen pikkusiskonsa vanhassa huoneessa.
"Mikä ja kuka helvetissä sinä oikein luulet olevasi? Ja miten sinä kykenet puhumaan? Sinä olet vain suuri, typerä leijona, et mitään muuta! Joten, mene pois kodistani," Susan huusi vihaisena ja järkyttyneenä kun hän lopulta sai äänensä takaisin. "Tämän täytyy olla jonkinlaista typerää unta. Se johtuu ihan varmasti tästä typerästä vanhasta päiväkirjasta," hän ajatteli heittäen Lucyn vanhan päiväkirjan kauas pois käsistään.
"Tämä ei ole totta, ei ollenkaan, tämä on vain typerää unta, ja minä herään millä tahansa mahdollisella sekunnilla," Susan kuiskasi itselleen kun hän istuutui varovasti Lucyn vanhalle sängylle.
"Ei, tämä ei ole unta Susan. Tämä on totta, yhtä totta kuin kaikki muu maailmassasi," Suuri Leijona sanoi lempeällä äänensävyllä.
"Mitä sinä oikein puhut? Ja kuka sinä olet?" Susan kysyi huutaen. Hän ei ymmärtänyt ollenkaan mitä kyseisellä hetkellä oikein oli tapahtumassa.
"Susan, etkö sinä muista minua, rakas lapseni?" Suuri Leijona kysyi lempeästi, mutta surullisesti.
"Ei, miksi minun pitäisi muistaa sinut? En ole ikinä eläessäni tavannut sinua, joten mene pois senkin ruma, kauhea peto!" Susan huusi hänelle vihaisesti. Hän ajatteli yhä vain näkevänsä unta ja että hän heräisi millä tahansa mahdollisella sekunnilla.
"Minun nimeni on Aslan," Suuri Leijona vastasi. "Minä olen se henkilö, joka kutsui sinut, ja sinun sisaruksesi, serkkusi ja ystäväsi Narniaan. Ja nyt on sinun aikasi tavata heidät kaikki uudelleen," hän jatkoi ja hengitti hellästi Susanin kalpeille kasvoille.
"Narnia? Se oli vain todella jälkeenjäänyt leikki varhaisesta lapsuudestamme, ei enempää tai vähempää! Ja sinä et ole henkilö, sinä olet eläin, PETOELÄIN, et yhtään mitään muuta, mutta sinä et tunnu tajuavan sitä päivänselvää tosiasiaa," Susan sanoi ja kääntyi ympäri, ollen valmiina pakkaamaan Lucyn vanhat tavarat neljään tyhjään laatikkoon. Hän pyörtyi, kun hän huomasi, ettei hän ollut enää Lucyn huoneessa, tai kotona enää ollenkaan.
"Susan... Susan... ole kiltti ja herää!" Susan kuuli tutun äänen joka yritti saada häntä heräämään.
"Uhh... mitä tapahtui...? Ja missä minä olen?" Susan kysyi kun hän nousi istumaan.
"Sinä olet Aslanin maassa, Susan. Hän toi sinut tänne tapaamaan meitä kaikkia," hän kuuli tutun äänen vastaavan hänen kysymykseensä.
Susan kääntyi katsomaan sitä henkilöä joka puhui hänelle ja hän muuttui kalpeaksi kun hän todella tutun tytön vieressään. "Voi Luojan tähden... Lucy..." hän kuiskasi järkyttyneellä äänensävyllä.
"Niin Susan, sinä olet meidän kanssamme juuri nyt," Lucy vastasi auttaen isosiskoaan nousemaan ylös. "Miten sinä voit?" hän kysyi huolestuneena. Lucylla oli lääkepullonsa mukanaan siltä varalta, että Susan alkaisi voida uudelleen huonosti.
"Minä voin hyvin... mutta tämä paikka tai te ihmiset ette voi olla todellisia. Te olette kuolleita ja kuopattuja ja tämä on vain kaikkein typerin uni koko maailmassa," Susan sanoi tehden ajatuksensa todella selviksi kaikille ympärillään oleville.
"Susan, tämä kaikki on todellista! Sinä olet vain yksinkertaisesti unohtanut kaiken Narniasta ja meidän rakkaat, uskolliset ystävämme täällä ja erityisesti, sinä olet unohtanut Aslanin! Sinä et ole mitään muuta, kuin itsekäs, tyhmä ja ruma lutka jolla ei ole yhtään myötätuntoa ketään kohtaan, ei edes omalle perheelleen ja ystävilleen! Sinä et ansaitse anteeksiantoa tai myötätuntoa keneltäkään meistä," Peter huusi vihaisesti ja löi Susania tämän vasemmalle poskelle nyrkillään. Hän tunsi ettei hän vain yksinkertaisesti voinut pitää näitä hankalia tunteita ja ajatuksia sisällä sydämessään niin monen pitkän ja kivuliaan vuoden jälkeen. Hän oli tehnyt sitä aivan liian kauan, ja nyt hän menetti kontrollinsa kokonaan, ja varmasti. Kaikki hänen ympärillään olivat järkyttyneitä, mutta samaan aikaan, he ymmärsivät täysin Peterin sanomattomat tunteet. Jokainen heistä piteli sydämensä sisällä samankaltaisia tunteita.
"Peter, minä ymmärrän kyllä sinun vihasi, mutta sinä et auta häntä lainkaan totuuden tunnistamisessa tuolla käytökselläsi," Edmund sanoi veljelleen yrittäen saada hänet rauhoittumaan hieman.
"Miten sinä kehtaat lyödä minua kasvoihini? Minun veljeni ei ikinä, milloinkaan voisi lyödä minua tuolla tavalla! Totuus on se että tämä on todella typerää unta ei enempää tai vähempää!" Susan huusi vihaisesti Peterille pidellen mustelmilla olevaa poskeaan ja yrittäen pidätellä omia kyyneleitään. Hän ei vieläkään voinut ymmärtää että mitä hänelle oli tapahtumassa tai missä hän tarkalleen ottaen oli juuri nyt. "Minun vain täytyy herätä tästä typerästä unesta, nyt heti! Minun on pakko mennä kotiin heti paikalla! Minun vain täytyy!"
"Kuten haluat Susan. Minä olen niin pahoillani siitä että sinä et halunnut ottaa vastaan tätä viimeistä mahdollisuuttasi olla jälleen meidän kanssamme ja olla onnellinen, rakas lapseni," Aslan kuiskasi hengittäen Susanin kasvoille murtunut ilme omilla kasvoillaan.
Viimeinen asia jonka Susan kuuli olivat Peterin ja Lucyn surulliset sanat: "Pyydän, älä itke Lucy. Susan sai viimeisen, täysin lopullisen mahdollisuutensa, mutta hän ei vain halunnut ottaa sitä vastaan, koska hän ei halunnut uskoa enää Narniaan. Hänen mielessään se oli ja on edelleen vain tyhmä leikki, vaikka se kaikki oli totta".
"Voi Susan, mksi sinä et käyttänyt viimeistä mahdollisuuttasi olla jälleen meidän kanssamme? Me kaikki rakastamme ja ikävöimme sinua niin paljon, Susan!" Lucy itki. Hänen sydämensä oli pirstoutunut miljoonaksi pikkuruiseksi palaseksi - kokonaan ja varmasti hänen rakkaan isosiskonsa takia.
Viisi minuuttia myöhemmin Susan heräsi Lucyn vanhassa huoneessa ja vain kaksi minuuttia myöhemmin hän livahti hiljaa keittiöön, varmistaen ettei hänen isänsä kyennyt näkemään tai kuulemaan häntä. Hän otti veitsen ja livahti hiljaa omaan huoneeseensa. Siellä hän otti kynän ja palan paperia ja kirjoitti siihen lyhyen viestin vanhemmilleen ennen kuin hän...
Luku 4 päättyy tähän.
Jatkuu...