Tietääkseni Ivanin äidillä ei ole nimeä, joten keksin sen :) Eli Ivanin äiti tunnetaan tässä ficissä nimellä Natasha Braginski. Kertokaa ihmeessä jos hänellä on jokin nimi jo valmiiksi... Ja sitten, en tiedä onko Katyushalla sukunimeä mutta tässä se on Braginski kun hän kerran on Ivanin sisko :3
Ei, älä ajattele sitä Jatka matkaa. Askel, askel, askel, tasaista tahtia. Älä ajattele Nataliaa. Älä ajattele rangaistusta. Se oli ohi. Hänen pitäisi pystyä unohtamaan... Hän oli luvannut unohtaa kerrottuaan Yaolle...
Ei. Älä ajattele varsinkaan Yaoa. Älä ajattele mitään, Ivan komensi itseään tiukasti. Laske askelia. Alle kilometri ja hän näkisi lapsuudenkotinsa... Jossa hän oli kokenut niin monta kauhun ja tuskan hetkeä. Mutta äiti oli ollut siellä... Elänyt, puhunut, laulanut lapsensa uneen... ja kuollut. Miehensä kädestä. Ivanissa kuohahti vanha viha kun hän ajatteli isäänsä. Huomaamaton hauta talon takana kätki paljon salaisuuksia...
Miten Ivan oli voinut koskaan kuvitella ettei olisi salaisuuksia? Typerä, lapsellinen kuvitelma. Aina olisi salaisuuksia. Hän ei koskaan kykenisi kerotomaan kaikkea. Ei edes Yaolle, ei edes vaikkei sitä kirjettä olisi koskaan kirjoitettu. Ivan ei voinut sille mitään, hän piti aina kaikki tunteensa sisällään; vihan, tuskan, kivun, pelon, mutta niiden lisäksi myös ilon, onnen, kiintymyksen ja rakkauden.
Yao ei tiennyt mitään. Hän ei tuntenut Ivanin tuskaa eikä myöskään tämän tunteita häntä kohtaan. Hän ei tiennyt, että yhdessä vietetyt tunnit olivat olleet kuin lyhyt pakomatka vankilasta jossa katkeroitunut nuori mies eli. Aina "rangaistuksen" jälkeen ivan oli lähtenyt Yaon luo heti kun kykeni liikkumaan – joskus tuntien, joskus päivien päästä. Yao oli antanut Ivanin elämään pinen pilkahduksen valoa: hän oli hetken saanut olla joku muu, tavallinen poika joka eli tavallisen perheensä kanssa eikä kantanut arpia selässään.
Viimeinen kadunpätkä... Ivan pyrähti juoksuun.
Yao yritti saada silmänsä pysymään auki. Hän oli ollut vähällä nukahtaa samalla muistominänsä kanssa... ja vaatihan pitkä, monta aikavyöhykettä ylittävä lentomatka muutenkin veronsa.
Ja antoi myös erilaisille muistoille.
Yao ei tiennyt Ivanin perheestä paljoakaan – eikä oikeastaan koko tämän menneisyydestä. Ivan ei ollut kertonut paljoa edes silloin... Hän tiesi vain että Ivanilla oli ollut isä, äiti ja kaksi siskoa, jotka olivat nyt kaikki kuolleet. Paitsi se toinen sisko... Nat... Natalia? Niin, hän istui mielisairaalassa.
Ivan ei ollut puhunut perheestään mitään ennen sitä iltaa. Yaokaan ei ollut kysellyt; Ivanin menneisyys oli ollut kuin sovittu tabu josta ei saanut mainita sanaakaan. Vain kerran Yao oli joutunut kunnolla miettimään mitä Ivanin kotona oikein tapahtui.
Yao oli vähällä kiljahtaa säikähdyksestä kun hänen olkaansa kosketettiin. Hän oli seissyt hämärtyvässä illassa jo yli tunnin odottaen Ivania.
"Ivan? Onko kaikki... Onko kaikki hyvin?", Yao kysyi huolestuneena. Toisen silmät kasvot olivat vitivalkoiset ja hänen hengityksensä rohisi kummallisesti.
"O-on...", Ivan sopersi ja horjahti samassa niin että joutui ottamaan Yaosta tukea. "Kaikki on... Hyvin... Mennään... Pois täältä...", poika huohotti. Hän yskäisi ja sylkäisi suustaan hiukan jotain punaista. "Kauemmas... Hänestä... Pois täältä!", Ivan käski ja tarttui Yaoa kädestä yrittäen vetää tätä toiseen suuntaan kuin mistä oli tullut.
"Ivan? Mikä sinun on?"
"Pois täältä! Nyt!", Ivan komensi ja vilkaisi pelokkaasti taakseen. Hänen kotitalonsa saattoi erottaa kadun päässä tummana siluettina vielä melko vaaleaa taivsta vasten. "Tule nyt... ole... Kiltti...", Ivan anoi ja nyki Yao peräänsä. Yao päätti totella, hän tuki vapisevaa Ivania kunnes he olivat riittävän kaukana tämän kotitalosta.
Äkkiä Ivan kompastui. Hän jäi huohottaen maahan edes yrittämättä nousta ylös.
"Ya...", hän aloitti, mutta rohiseva yskänpuuska keskeytti sanat. Ivan yski ja yski kuin ei saisi happea, ja jokainen hengenveto kuulosti edellistä tukaisemmalta. Yskänpuuskan loputtua pojan suusta tulvahti verta.
Yao teki sen mikä ensimmäisenä tuli mieleen: juoksi hakemaan apua. Pian hän palasi takaisin eräs ystävällinen ohikulkija mukanaan.
Tämä ohikulkija oli pikien onneksi ystävällinen ja järkevä. Hän ei kysellyt turhaan, keitä he olivat tai mitä oli tapahtunut, vaan hälytti heti ambulanssin.
Sen saapuessa Ivan tarttui Yaoa kdestä. "Älä... Kerro... Kuka minä... Olen... Sano- sano ettet tunne minua.", hän kuiskasi ja irrotti otteensa. Yao katsoi ensin Ivania kummastuneena mutta päätti sitten noudattaa tämän pyyntöä. Hän väitti ambulanssimiehille että oli ollut tulossa kotoaan, kun hän näki Ivanin ja juoksi tietysti hakemaan apua. Hän sanoi ettei ollutnähnyt Ivania ennen eikä siis tiennyt tämän nimeä tai asuinpaikkaa. Ambulanssimiehet hyväksyivät selityksen paremman puutteessa.
Sairaalassa Ivan vietiin heti tutkittavaksi ja Yaon käskettiin odottaa aulassa. Lopulta eräs hoitaja tuli hänen luokseen – ja Yao huomasi joutuneensa kuulusteluun.
"Tunnetko sinä tämän pojan?"
"En."
"Tiedätkö miksi hän on tuossa kunnossa?"
"En tiedä. Löysin hänet kadulta makaamasta, en tiedä mitä sitä ennen oli tapahtunut." Sehän oli lähes totta. Ei Yao tiennyt miksi Ivan oli saapunut siinä kunnossa.
"Oletko aivan varma ettet tiedä kuka hän on?"
"Olen!"
Hoitaja huokasi.
"Hyvä on. Kaipa meidän täytyy uskoa sinua. Anteeksi häiriö – ja kiitos kun hait hänelle apua – voit poistua nyt.
"Saisinko... Voisitteko... Tai siis, mikä häntä vaivaa?", Yao kysyi. Hän yritti tavoitella tavallisen uteliasta äänensävyä, kuin ei varsinaisesti välittäisi mutta olisi kuitenkin hiukan huolissaan.
"En voi ikävä kyllä paljastaa potilastietoja muille kuin omaisille." Äkkiä hoitajan ilme pehmeni hiukan. "Hän tulee kyllä paranemaan."
Yao yritti peittää helpotustaan.
"Y-ymmärrän. Kiitos.", Yao sanoi ja poistui.
Yao räpytteli silmiään ja palautui nykyhetkeen. Hän muisti hyvin kuinka huolissaan oli ollut. Ivan eiollut suostunut kertomaan edes saraalassa mitään, harvoin edes nyökkäilemään tai pudistamaan päätään. Hän oli päässyt – tai tässä tapauksessa jotunut – ulos sairaalasta heti hengenvaaran mentyä ohi, sillä nimettömänä ja papertittoma hän ei kuulunut sairaanhoitopiiriin.
Paljon myöhemmin Yao oli yrittänyt vängätä selitystä.
"Kerro."
"Miksi se sinua kiinnostaa?"
"Sinä olet minun ystävni, jos et ole sattunut huomaamaan. Kertoisit nyt!"
"En minä voi!"
"Kerro edes mikä sinua vaivasi, tai siis se mitä sairaalassa havaittin."
"Hyvä on. Voin kertoa että melkein kaikki oikean puolen kylkiluuni olivat murtuneet ja siksi yskin verta. Yksi hoitajista sanoi että näytän siltä että minua olii vedetty auton perässä."
"..."
"No oliko se niin tärkeä tieto?"
"...oltiinko sinua vedetty auton perässä?"
"No ei tietenkään! Riittääkö tämä tieto?"
"...tällä erää..."
Nyt Yao tietysti ymmärsi mitä silloin oli todella tapahtunut: Ivan oli joutunut taas ruoskituksi. Ajatus sai Yaon miettimmän asioita. Ivan oli ruoskittu useita kertoja. Hän tiesi täsmälleen miltä se tuntui. Hän tiesi sen ruumiillisen kivun määrän, jonka iskut aiheuttivat, ja myös sen kuinka paljon tuskaa lisää kun iskut antaa joku läheinen ja rakas henkilö.
Vaikka Ivan ei varmasti ollut rakastanut isäänsä samalla tavalla tai yhtä paljon kuin Yao rakasti Ivania... Kukaan ei voisi koskaan rakastaa ketään yhtä paljon.
Joten miksi se oli tapahtunut?
Ivan työnsi vapisten portin auki. Hän katseli taloa, jossa oli asunut niin kauan. Hän saattoi nähdä mielessään, kuinka valot syttyivät ikkunoihin, äidin laulu kaikui keittiöstä, kaksi nauravaa pikkutyttöä juoksenteli puutarhassa, kuulla vasaran paukkeen verstaasta, paukkoon joka kertoi että jokin uusi lelu rakentui hyvää vauhtia... Ja kuinka hän itse istui pienen pihakuusen juurella nauttien kaikista tutuista ja turvallisista äänistä. Ivan kuvitteli kaiken niin elävästi, että miltei hämmentyi kun talo olikin pimeä ja hiljainen, puutarha villiintynyt ja äänetön.
Ainoa elävä ääni oli Ivanin hiljainen hengitys. Hän kulki varoen villiintyneiden kukkapenkkien yli kohti kahta hautaa. Siellä hän lysähti vapisten polvilleen. Hautojen ympärillä oli jostain syystä siisti, pieni ympyrä jolle rönsyilevä kasvillisuus ei ollut levinnyt. Maata peitti tiheä, sileä sammalmatto ja Katyushan haudalta kohosi kokonainen rypäs auringonkukkia. Ivan muisteli että oli upottanut siihen yhden siemenen... Yhden mutta selvästi elinvoimaisen kun se oli kasvanut ja levinnyt noin. Ivan työnsi kukkien vahvat varret hellästi sivuun ja luki kiveen kirjoitetun tekstin.
"Катюша Брагинский [Katyusha Braginski]
4.2.1987 - 8.6.1990
Вы любили малых пламя погасло [Olit pieni liekki jonka rakas sammutti] Каждый день я скучаю по тебе больше и тяжелее [joka päivä kaipaan sua yhä kovemmin]
Ivan luki säkeet yhä uudelleen. Hän oli ostanut kivet ja päättänyt tekstit vasta muutamaa vuotta sitten. Hautaan ei viitsinyt kirjoittaa suoraa syytöstä; tuokin pieni vihjaus oli jo melkein liikaa. "Jonka rakas sammutti...", Ivan mutisi. Se oli totta; isä oli ollut heille kaikille hyvin rakas tuohon päivään saakka.
Ivan antoi kukkien taipua takaisin kiven eteen. Hän katseli vuorostaan äitinsä hautaa, tummaa kiveä josta kultainen teksti näytti hohtavan.
"Наташа Брагинский [Natasha Braginski]
5.12.1962 - 21.8.1989
Вы были с нами в нескольких минутах häivän в то время как [Olit luonamme vain pienen hetken häivän]
Теперь воспоминания украшают каждый день [Nyt muistollas kaunistat jokaisen päivän]
Äkkiä Ivan huomasi itkevänsä. Pienen hetken häivän... Hän oli tuntenut äitinsä vain neljä lyhyttä vuotta. Kyyneleet kirvelsisät silmissä; hän ei ollut itkenyt pisaraakaan vuoteen. Ja sitä ennen hän oli ollut itkemättä yhdeksäntoista vuotta...
Ivanista tuntui että hän räjähtäisi ellei saisi puhua. Hän oli muistellut menneisyyttään viimeisten päivien aikaa enemmän kuin koskaan ennen. Ja yrittänyt paeta karvaita muistoja... Onnistumatta. Hän oli muistanut aina vain uusia asioita, asioita, jotka olisi hyvä unohtaa.
Hän oli alkanut myös hävetä tekojaan. Muttei ollut ketään, jolle kertoa, ei ketään, keltä pyytää anteeksi. Ei ollut perhettä, ei ystäviä, ei rakkautta. Oli vain tyhjyyttä ja yksinäisyyttä, kipua ja kuolemaa. Ja salaisuuksia. Aina vain salaisuuksia... Taas uusi muisto pyrki esiin jostakin mielen sopukasta.
Ivan kapusi äitinsä syliin kuten joka ilta. Nämä hetket olivat onnellisin osa Ivanin päivää: siskot nukkuivat ja hän sai olla pienen puolituntisen äidin, joskus myös isän kanssa. Katyushan piti mennä nukkumaan jo kahdeksalta, Natalian puoli yhdeksän ja Ivanin yhdeksältä.
Näin hän sai pienen hetken äitinsä kaiken huomion. He saattoivat jutella päivän tapahtumista tai äiti saattoi kertoa jonkin itse keksimänsä tarinan. Ivan sai istua äidin sylissä – vaikka olikin jo iso poika – ja tuntea olonsa rauhalliseksi ja turvalliseksi.
"Матери..." [Äiti], hän sanoi epäröiden.
"Да, ребенок?" [Niin, kulta?] Äiti hymyili lempeästi. Hän silitteli Ivanin hiuksia, jotka olivat täsmälleen samaa sävyä kuin hänen omansa.
"Какие тайны?" [Mitä salaisuudet ovat?], poika kysyi arasti. Mitä jos äiti nauraisi? Kai hänen jo pitäisi tietää mitä "salaisuus" tarkoitti. Mutta Ivan ei tiennyt.
Äiti ei nauranut. Äiti oli aina niin viisas.
"Секреты вещи, которые не говорят другие. Если кто-то говорит вам по секрету, не говори этого никому другому. [Salaisuudet ovat asioita, joita ei kerrota muille. Jos joku kertoo sinulle salaisuuden, et saa kertoa sitä yhtään kenellekään.]
"Что они необходимы? [Mihin niitä tarvitaan?]
"Иногда, некоторые вещи вы не хотите, чтобы рассказать всем. Но если кто-то говорит вам то, что заставит вас чувствовать себя несчастным, вы можете сказать мне, хоть раз сказал, что это секрет." [Joskus tiettyjä asioita ei haluta kertoa kaikille. Mutta jos joku kertoo sinulle jotakin, mikä saa sinut tuntemaan olosi kurjaksi, voit kertoa sen minulle vaikka kertoja olisi sanonut että se on salaisuus.]
"Хотя я и обещал, что я не сказал?" [Vaikka olisin luvannut etten kerro?]
"Плохо обещание лучше сломанной чем держать. Если секрет причинить вам вред, вам нужно сказать кому-то. [Huono lupaus on parempi rikkoa kuin pitää. Jos salaisuus vahingoittaa sinua, se täytyy kertoa jollekulle.]
"Вы или ваш папа?" [Sinulle tai isälle?]
"Любой, кто может помочь. Но ребенку, помните, что вы можете сказать мне, и мой папа все. Просто обо всем." [Kenelle tahansa joka voi auttaa. Mutta kulta, muista, että voit kertoa minulle ja isälle kaiken. Ihan kaiken.] Äiti rutisti Ivania lempeästi. Poika painautui äitiään vasten onnellisena.
"У нас нет никаких секретов никогда, не так ли?" [Meillä ei ole ikinä salaisuuksia, eikö niin?]
"Не нужно быть. Иногда, когда вы больше вы можете некоторые из своих секретов, но это не повредит. И даже, что если вы не хотите. Вы можете рассказать мне все, что вы хотите." [Ei tarvitse olla. Joskus kun olet isompi haluat ehkä joitakin omia salaisuuksia, mutta se ei haittaa. Eikä sekään jos et halua. Voit kertoa minulle kaiken minkä haluat.]
Samassa Ivanin isä astui huoneeseen. Hän hymyili ja nappasi Ivanin syliinsä viedäkseen tämän nukkumaan. Ivan tarrautui isäänsä unisena, ja ehti vielä panna merkille kuinka hellästi äiti ja isä katsoivat toisiaan. Isä vei ivanin sänkyyn ja peitteli hänet, ja hetken päästä äiti hiippaili vielä huoneeseen laulamaan, kuten joka ilta.
"Вечер тихой песнею над рекой плывет
Дальними зарницами светится завод..."
Ivan kuunteli äidin kaunista ääntä ja tunsi itsensä hetki hetkeltä väsyneemmäksi. Laulu ei ollut varsinainen kehtolaulu, mutta Ivan halusi silti kuulla sen joka ilta. Se oli oikeastaan surullinen kappale; se kertoi taakse jääneestä rakkaudesta. Ivanista se oli silti maailman kaunein sävelmä. Hän nukahti rauhalliseen uneen pehmeät sävelet korvissaan.
Se oli viimeisiä onnellisia iltoja.
Huh, noissa hautatekstien keksimisessä meni _kauan_. Kommenttia onnistuiko hyvin? (Oikeastaan koko luvussa meni kauan... Siskoni nimitti nimut "ei ihan täysijärkiseksi" kun kulutin yli tunnin kääntäessäni noita venäjänkielisiä repliikkejä... :P)
Ylisuuret kiitokset kommentoijille :D
Pippuri-chan: Ainoa, joka vastasi kysymyksiini ihan suoraan :D Kiitos :3 Kyllä minä taidan sen taian tänne laittaa... ;) Ja hyvä jos "menneisyydessä eläminen" ei haittaa :)
Yoosteippi: Aah, kiitos kun nyt kommentoit :D Ja ihanaa jos pidät tästä vaikket tämän tyylisistä yleensä välittäisikään... Hienoa jos tasapaino muistojen ja nykyajan välillä säilyy, sillä välillä pohdin tekevätkö "liiat" muistot tästä liian sekavan ja rikkinäisen mutten raaski jättää mitään pois... ;)
454kg: Oh-my-God. You were first people how comment my fanfiction in english :D Maaaaaany thanks. I was so, so so happy when I read your comment 3 And so proud 'cause you have managed read this in finnish even if you don't speak finnish yourself :D (Sorry, my english sucks... Try to understand, please :))
Muuten, tuo kappale, jota Ivanin äiti laulaa, on ihan oikea venäläinen kappale :) Ette usko miten kauan tuhlasin aikaa löytääkseni jonkun johon olisi sekä suomen- että venäjänkieliset sanat... -.-'
Jos ketään kiinnostaa, tässä sanat: (jotka kuuluvat siis tekijälleen, eivät minulle)
Вечер тихой песнею над рекой плывет
Дальними зарницами светится завод
Где-то поезд катится точками огня
Где-то под рябинушкой парни ждут меня
Ой рябина кудрявая белые цветы
Ой рябина рябинушка что взгрустнула ты
Лишь гудки певучие смолкнут над водой
Я иду к рябинушке тропкою крутой
Треплет под кудрявою ветер без конца
Справа кудри токаря слева кузнеца
Ой рябина кудрявая белые цветы
Ой рябина рябинушка что взгрустнула ты
Днем в цеху короткие встречи горячи
А сойдемся вечером сядем и молчим
Смотрят звезды летние молча на парней
И не скажут ясные кто из них милей
Ой рябина кудрявая белые цветы
Ой рябина рябинушка что взгрустнула ты
Кто из них желаннее руку сжать кому
Сердцем растревоженным так и не пойму
Оба парня смелые оба хороши
Милая рябинушка сердцу подскажи
Ой рябина рябинушка оба хороши
Ой рябина рябинушка сердцу подскажи
Ja suomennos: (joka kuuluu tekijälleen)
Illan tuuli soittaa jo latvaa pihlajan
Kaupungilta kuulen nyt valssin niin kaihoisan
Pihlajasta se kertoo, on tuttu tarina sen
Muistan Uralin rinteillä valkolatvuksen
Niin kuin seppelepäinen vain nuori morsian on
loisti pihlajan huntu tuo alla auringon
Kauas tuonne jääneen nyt tiedän pihlajan
Kauas kulki tieni, jäi hän jota rakastan
Syksyn punaiset marjat kuin kyynel pihlajan on
Itkin pihlajan lailla, on sydän onneton
Niin kuin seppelepäinen vain nuori morsian on
loisti pihlaja kerran tuo alla auringon
Kenties kerran soittaa taas tuuli lauhemmin
Kaupunkien pauhu jää taakse viimeinkin
Missä pihlaja kukkii taas armaan nähdä mä saan
Luonto puhkeaa kukkaansa jälleen kauneimpaan
Silloin seppelepäinen taas nuori morsian on
Loistaa pihlajan huntu tuo alla auringon