Luku 3
… Zzzghrzzzzgh…
"Voi ei! Joko täällä pimenee?"
… Zzzhzzz…
"Minun täytyy palata, että ehdin vielä yöksi kotiin…"
… Zzzhg…
"… Miten olisi, pikkuveli Finljándija, tuletko mukaani?"
… Zssszzzhghss…
"En."
"Tule vain! Näytän sinulle paikkoja ja-"
… Zhz…
"En."
Tino, Suomi, pyörähti ympäri hänen makuunsa liian suuressa olohuoneessa ja etsi katseellaan jotain muuta tekemistä. "Suomalaisiin tapoihin ei kuulu myöhästely," hän oli itsekseen naurahtanut tajuttuaan saapuneensa Venäjän taloon monta tuntia aiemmin, kuin hänen oli pyydetty. Hänet oli ohjattu suoraan tuohon kyseiseen huoneeseen – aivan kuin hän ei olisi osannut sinne itse – ja pyydetty odottamaan siellä, kunnes joku tulisi hakemaan hänet. Ja koska hän oli tullut niin paljon ajoissa, odottavan aika oli alkanut tuntua pitkältä. Aivan liian pitkältä Suomelle, jonka oli melkein aina pakko päästä tekemään jotakin. Tilannetta pahensi vielä olohuone, joka näytti siltä ettei sitä oltu käytetty aikoihin ja kun olikin käytetty, se oli tapahtunut monen vodkapullon jälkeen.
Nyt huone alkoi näyttää siltä, että joku oli päästänyt sinne pirteän suomalaisen vapaaksi.
Tino oli ehtinyt järjestellä melkein koko huoneen uuteen uskoon. Kirjahylly, ei mikään mahtavan kokoinen, oli kokenut uuden järjestyksen valtion miettiessä kaikenlaisia erilaisia asettelutyylejä ja päätynyt lopulta aakkoselliseen, pöydällä lojuvat paperit oli kasattu sopusuhtaisiin pinoihin ja paljon pölyä oli kadonnut huoneesta Suomen löytäessä nurkasta pölyhuiskan. Aikaa tuntui silti jäävän liikaa, kun ketään ei kuulunut saapuvaksikaan häntä noutamaan. Valtio oli ehtinyt kysyä jo itseltään monesti, oliko hän oikeassa paikassa, oliko nyt oikea päivä, vai olikohan isoveli unohtanut hänet? Mikään näistä ei kuulostanut kuitenkaan järkevältä, eihän Suomi voinut olla väärään aikaan väärässä paikassa! Vain ajoissa. Ja ei Venäjä Suomea unohtaisi… Aivan heti… Ikinä…
Veljet eivät unohda toisiaan, vaikka eivät olisikaan verellisesti sukua.
Nyt valtio kuitenkin tarvitsi kipeästi jotain tekemistä. Sellainen hän vain oli, aina touhuamassa. Ruotsi oli sanonut sitä suloiseksi, Venäjä oli sanonut sitä suloiseksi. Pahuksen poikkeuksen sääntöön oli tehnyt Tanska, joka oli sanonut sitä sekopäiseksi. Mutta, Suomipa halusi olla sekopäinen. Ja nyt hän etsi kuumeisesti katseellaan kirjoituspöydältä tyhjää paperia, johon voisi taiteilla sekopäisyyttään. Sellainen olisi saattanut löytyä, ellei hän olisi juuri sitä pöytää järjestellyt uudestaan. Toisaalta hänellä ei ollut enää aikaakaan etsiä mitään paperia, sillä huoneen ovelle saapui vakavan näköinen palvelustyttö.
"Ehem." Tyttö ilmoitti tulostaan Suomelle.
"Terve!" Tino tervehti iloisesti ja joutui hieman hillitsemään itseään, ettei olisi mennyt suoraa päätä kättelemään tätä ja kyselemään kuulumisia.
"Teitä odotetaan nyt saapuvaksi kokoushuoneeseen." Tyttö ilmoitti tylysti. Suomi pomppasi heti seisomaan, täysin valmiina lähtemään.
"Kiitoksia." Hän sanoi ja käveli vikkelästi tytön ohitse. Tämä näytti siltä, että hänet oli määrätty ohjaamaan valtio perille. Suomi hymyili kääntyessään tytön puoleen.
"Taidan… Osata perille itsekin." Hän virkkoi.
"Kyllä herra." Tyttö nyökkäsi ja katsahti olohuoneeseen, josta valtio oli tullut. Hetkessä jäykkä, tunteeton naama muuttui epäuskoiseksi, epätoivoiseksi ja hämmentyneeksi.
"Minä vähän järjestelin täällä!" Tino sanoi iloisesti ja jatkoi matkaansa käytävän poikki. Tyttö jäi seisomaan huoneen ovella olkapäät lyyhyssä.
Vain hiukan seikkailtuaan valtio löysi huoneen, jossa venäläisillä oli menossa kokous. Hetkeksi Suomi jäi tuijottamaan oven kahvaa, epävarmana haluaisiko avata oven. Hän oli jo kertaalleen paennut tästä talosta eikä hän nyt tiennyt mitä odottaisi tapahtuvan. Ajat olivat epävakaat ja jokainen etsi jotakuta johon voisi turvautua. Eesti… Suomi tiesi tietenkin jo hänestä. Nyt oli enää ajan kysymys milloin Venäjä hankkisi hänetkin kattonsa alle asumaan. Se saattaisi tapahtua jo sinä päivänä, tai myöhemmin. Jonain päivänä.
Suomi ravisteli itsensä hereille ajatuksistaan ja hymyili. Antaisiko hän sen tapahtua? Ei, ei nyt, ei koskaan enää. Hänellä oli tukijoita, hänellä oli itsensä ja ystävänsä, kaikki, jotka olivat hänen puolellansa. Hän ei joutuisi enää Venäjän vallan alle, ei ikinä.
Ja sitten hän tarttui oven kahvaan ja työnsi sen auki, astuen valoisaan huoneeseen, jonka ilma oli jo nyt käymässä tunkkaisemmaksi.
Hän oli astunut sisään varovasti, mutta hämmentyi silti sitä ettei oikeastaan kukaan huomannut hänen saapumistaan. Ihmiset puhuivat kiihkeästi jostakin, eivätkä varmaankaan kuulleet oven avautumista. Suomi sulki oven varovasti takanaan ja jäi kummastuneena tuijottamaan keskustelua. Jokainen puhui toisten päälle eikä hän saanut selvää edes yksittäisiä sanoja. Kuin kyseessä olisi ollut jonkinlainen riita. Lopulta valtio erotti kaksi hahmoa väkijoukosta, jotka eivät osallistuneet huutoon. Molemmat istuivat vieretysten, toinen pidempänä, hymyillen ja toinen tuijotti suoraan Tinoa. Kun heidän katseensa vihdoin kohtasivat silmälasipäinen valtio hymyili ja heilautti varovasti kättään.
"Hei Eesti." Tino muodosti sanat huulillaan. Viro hymyili vielä hetken kunnes hänen katseensa siirtyi hänen vierellään olevaan valtioon. Tämä näytti heräävän pienoisesta horroksesta ja äkkiä hänenkin huomionsa oli siirtynyt ovelle.
"Finljándija!" Venäjä sanoi selvästi yrittäen kätkeä innostumistaan. Huoneessa hiljeni ja jokainen mies kääntyi ovelle.
"Pyydän anteeksi viivytystä, taisin kääntyä jossain kohtaa väärään suuntaan." Tino hymyili ja yritti saada uudestaan katseyhteyttä Viroon. Miehen katse harhaili kuitenkin jossain maan tasolla.
"Keskustelimme juuri saksalaisten liikkeistä Puolassa ja-" Joku venäläinen mies alkoi selvittää Suomelle tilannetta.
"Isoveli Venäjä." Suomi keskeytti yllättävän röyhkeästi, "Miksi pyysit minut tänne?" Mitä nopeammin asia olisi ohi, sitä nopeammin hän ehtisi kotiin. Tino näki Venäjän vieressä yhden tyhjän penkin, muttei aikonut mennä siihen istumaan. Hän siirsi katseensa aivan toiselle puolelle pöytää, jossa oli juuri yhdelle valtiolle riittävä tila. Ei tuolia, mutta hän ei halunnut istua.
"Da, točno." Venäjä sanoi ja risti kätensä pöydälle, "Ajattelimme, nykyolosuhteet huomioon ottaen, että Saksa voi olla suuri uhka, meille kaikille. Jos hän pääsee käsiksi Baltian-maihin, hänen yhteytensä itämerellä ovat melkein rajattomat. Olisit viimeinen pala kartalla, joka vaikeuttaisi hänen pääsyään minun alueilleni. Meistä kaikista olisi parempi jos heti alkuun, ennen kuin tilanne muuttuu vakavaksi, palaisit asumaan luokseni." Venäjä kertoi lempeästi. Suomi huokaisi ja otti käsillään kiinni pöydästä. Pieneksi hetkeksi hän sulki silmänsä ja mutristeli suutaan.
"Me kaikki pohjoismaat olemme puolueettomia." Suomi sanoi rauhallisesti, "Myös minä, isoveli. En ole sinun puolellasi, enkä Ludwigin. Hän ei tule ikinä pääsemään alueilleni." Hän nosti katseensa suoraan pöydän toisella puolella olevaan valtioon.
"Etkä sinäkään." Yleensä niin tyynillä, iloisilla kasvoilla ei ollut lainkaan hymyä. Ei iloa, ei virnettä. Tästä asiasta hän oli varma, tästä asiasta ei keskusteltu enempää. Suomi katsahti nopeasti Viroa, joka yritti peitellä pientä helpottunutta hymyään. Jokainen ihminen huoneessa palloili kahden vaiheilla, sanoisiko jotain vai odottaisiko, että jompikumpi valtioista tekisi sen itse.
Venäjä näytti olevan pihalla tapahtuvasta. Suomesta vaikutti, että hän oli oikeasti olettanut hänen vastaavan kyllä. Hänellä oli ollut varmaan lisääkin syitä pyytää hänet mukaansa, mutta hän ei ehtinyt kertoa niitä. Tino oli iloinen, vaikkei näyttänytkään sitä. Sisimmässään hän hymyili, vaikka yleensä se meni toisinpäin.
"A… A…" Venäjä oli hetken täysin sanaton, "Mutta jos hän-"
"Isoveli, oliko muuta?" Suomi kysyi ja irrotti otteensa pöydästä, seisoen täysin omilla jaloillaan. Nyt kaikki katseet kääntyivät Venäjään, jonka luota Viro näytti haluavan lähteä kauas. Jonkinlainen puna oli levinnyt hänen kasvoilleen ja hänen sinipunaiset silmänsä tuijottivat suoraan Tinon lävitse.
"Otan tuon ei:nä." Suomi sanoi ja peruutti askeleen, "Hyvää päivänjatkoa hyvät herrat." Hän lähti kohti ovea, mutta kääntyi vielä ympäri, nyt hymyillen jälleen.
"Nägemist, Eesti." Hän heilautti kättään iloisesti ja poistui huoneesta.
Venäjä katsoi ympärillään olevia kasvoja. Ei tämän näin pitänyt mennä. Suomen piti hyväksyä tarjous, piti sanoa kyllä… Kerrankin. Venäjä katsahti Viroa, joka katsoi varovasti häntä.
Sain Vironi mukaani. Miksen saa Suomeani tänne? Hän katsoi ovelle. Lopulta hän keksi syyn. Väärä suostuttelukeino.
Venäjä nousi niin äkkiä ylös, että tuoli, jolla hän istui, kaatui hänen takanaan.
"Venäjä, mitä teet?" Hänen päämiehensä kysyi hieman äkäisesti. Valtio ei kuunnellut vaan suuntasi kulkunsa Suomen perään. Hänen takanaan Virokin nousi seisomaan.
"Rossíja…!" Hän tuli pari askelta perässä, mutta Venäjä kääntyi ympäri.
"Net!" Hän ärjähti, "Älä seuraa minua."
Suomi käveli kevyin askelin käytävällä. Hänestä tuntui kurjalta jättää Viro siihen huoneeseen yksin, mutta hän ei halunnut jäädä sinne hetkeksikään. Hän halusi kotiin, heti.
Käytävältä hänen takaansa kuului nopeita askelia, kuin juoksua.
"Finljándija!" Tuttu lapsellinen ääni huudahti askeleiden lähestyessä. Suomi pysähtyi ja kääntyi hitaasti, katsoen ylöspäin. Hän yritti hymyillä, mutta jokin hänen sisällään kielsi häntä tekemästä sitä. Ja aivan kuin se jokin olisi puhunut ruotsia…
Venäjä pysähtyi hänen eteensä, etsien hänen silmiään.
"Pikkuveli, jos Saksa hyökkää kimppuusi, niin…"
"Ivan, Ludwig ei hyökkää. Hän yrittää saada takaisin menetetyt alueensa, ei tästä ole toista maailmansotaa tulossa. Toisekseen, olen puolueeton. Koskematon. Minun asiani eivät ole hänen asioitaan ja sama toisinpäin." Suomi astui askelen eteenpäin ja osoitti Venäjää etusormellaan, "Ja neljänneksi! Ne eivät ole myöskään sinun asioitasi! Olen itsenäinen valtio. Jos haluat riidellä, riitele keskenäsi! Vaikutusvaltasi loppuu rajaamme." Hän tiuskaisi. Venäjän kasvoilla kävi hetkessä neljä ilmettä; hämmennys, ärtymys, huoli ja normaali, lapsellinen hymy. Viimeisin jäi päälle hänen taas puhuessaan.
"Virokin tuli takaisin. Jos-"
"Mitään josta ei ikinä tapahdu!" Suomi ärähti, "Joku sotii ja siinä sinä olet heti, ajattelemassa omaa etuasi! En kuulu sinulle!"
Venäjä räpäytti pari kertaa silmiään.
"Vaikutusrajaniko loppuu rajaamme?" Hän kysyi lempeästi, säikäyttäen Suomen.
"… Mi-mitä sinä-?" Tino kysyi hieman peloissaan.
"Sitten siirretään rajaa." Venäjän silmät loistivat. Suomi peruutti äskeisen askeleensa ja hätääntynyt hymy nyki hänen huulillaan.
"Et ole tosissasi. Ei, ei, ei sitä voi siirtää." Hän sanoi nopeasti. Venäjän virne vain levisi ja hän tuli lähemmäs. Tino hypähti kauemmas ja harkitsi siinä seisomista vielä hetken.
"Olet sekaisin!" Hän huudahti ja lähti juoksemaan pois.
"Venäjä on julistanut sodan Suomelle!"
"Maa on sotatilassa!"
Suomen ympärillä juoksenteli ihmisiä hänen yrittäessään päästä Moskovan läpi. Tämä oli hulluutta, sekopäistä. Ei Suomi halunnut sotaa, ei hän pystyisi siihen. Venäjä oli liian iso ja hän… Niin pieni.
Joku juoksi hänen ohitseen ja tönäisi häntä vahingossa olkapäähän. Suomi horjahti ja jäi tuijottamaan taakseen. Kaupunki näytti olevan sekaisin. Hän ei tiennyt johtuiko se sotatilasta vai kaupungista itsestään. Silti Suomesta tuntui, että hän oli aiheuttanut kaiken. Olisiko ollut parempi jos hän olisi tehnyt niin kuin Venäjä olisi halunnut, jos hän olisi palannut?
"Su-Suomi kuuluu minulle! Olen Venäjä, ja Suomi kuuluu minulle!"
Ei, ei olisi ollut parempi.
Olen Suomi, ja Suomi kuuluu minulle!
