Chapter 3: Punasilmäinen sydäntennäkijä

Gilbert Weillschmidt asteli sisään kahvilaan kuin omistaisi koko maailman; retein askelin, saappaiden kannat kopsahdellen puista lattiaa vasten ja kasvoillaan se sama iänikuinen, hieman pirullinen virnistys. Hän istahti, tai oikeastaan rojahti istumaan erääseen reunapöytään, jossa häntä odottivat Bad Friends Trioksi kutsutun kolmikon kaksi muuta osapuolta; espanjalainen Antonio Carriedo sekä ranskalainen Francis Bonnefoy. Kumpikin käänsi katseensa platinanvaaleat hiukset omistavaan mieheen tämän saapuessa.

"Hei, Gil", Antonio tervehti hymyillen ystävällisesti vasta saapuneelle miehelle. Franciskin lausui tervehdyksensä hymyillen, joskin omalla suloisen viekkaalla tavallaan. Gilbert vastasi heille mahtipontisesti "Huomenta!" ja pyysi sitten tarjoilijaa tuomaan hänelle ison kupillisen chilikaakaota, sillä kahvilasta ei saanut kaljaa.

"Francis, onko sydämeesi tullut särö?" Antonio kysyi kummastuneena katsoessaan ystävänsä rintaa. Francis vilkaisi alaspäin ja kohotti aavistuksen kulmiaan.

"Siltä vaikuttaisi", hän myönsi ja kallisti päätään. Gilbert mulkoili ystäviään hiukan, ja tarttui tarjoilijan tuomaan kaakaokuppiin saadakseen jotain tekemistä itselleen. Hän ei ollut koskaan nähnyt ihmisten kristallisydämiä, ja se harmitti häntä kovasti, vaikkei albiinomies sitä myöntänytkään. Hän olisi halunnut nähdä sydämet, olivatko ne oikeasti niin upea näky kuin Antonio ja Francis ja Elizaveta sanoivat.

Gilbert otti suuren kulauksen kaakaostaan ja laski mukinsa kopsahtaen pöytää vasten. Hänen suunsa oli kuin tulessa kuuman kaakaon ja chilin yhteisvaikutuksesta.

"Tarjoilija! Lasi vettä ja heti!" Gilbert kähisi kovaäänisesti, ja sai monet kahvilan asiakkaista mulkoilemaan itseään pahasti.

"Gil", Francis huokaisi. "Voisit olla hieman ystävällisempi tarjoilijoita kohtaan, mon ami. Ei ole kohteliasta huudella tuosta vain ympäri kahvilaa mitä haluaa, saatikka noin röyhkeällä tavalla..."

"Miten niin röyhkeällä?" Gilbert tuhahti. "Mitä minun olisi pitänyt sitten tehdä, nöyristellä hänen edessään kuin pahainen lapsi? Ei ikinä!"

"En tarkoittanut sitä", Francis huokaisi nojaten otsallaan toista kättään vasten. "Pelkkä 'kiitos' riittää."

"Pah", Gilbert nyrpisti nenäänsä ja otti tarjoilijan ojentaman vesilasin vastaan hörpätäkseen siitä heti kunnon kulauksen.

"Sinä olet aivan mahdoton, Gilbert", Francis totesi, pystymättä kuitenkaan peittelemään huulilleen karannutta hymyä. Gilbert näki sen ja virnisti leveästi.

"Mahdoton ja mahtava", hän julisti ylpeänä ja siirtyi taas juomaan tulista kaakaotaan. Antonio seurasi kaksikon keskustelua hymyillen aurinkoisesti, ja naurahtaen Gilbertin viimeiselle kommentille.

"Totta kai sinä olet", espanjalainen hihkaisi. "Ja juuri siksi me sinusta pidämmekin!"

Gilbert virnisti jälleen, ja sai toiset kaksi nauramaan kaakaon jättämille ruskeille "viiksille", jotka koristivat miehen suunpieliä. Gilbert nauroi itsekin nähdessään kuvajaisensa kahvilan ikkunasta, ja pian koko trio istui vakiopöydässään kahvilassa nauramassa Gilbertin kaakaoviiksille, jotka saivat pian seuraa, kun Antonio ja Francis maistoivat miehen juomaa tämän suuresta kupista.

Samana iltana Gilbert istui kotinsa sohvalla ja seikkaili kanavalta toiselle. Televisiosta ei tullut mitään mielenkiintoista, vaikka kello oli yksitoista. Lopulta Gilbert huokaisi turhautuneena ja sammutti television. Istuttuaan hetken paikoillaan suu mutrussa mies nousi ylös ja talsi jääkaapille, avasi sen, vilkaisi sisään ja paiskasi oven sitten takaisin kiinni.

"Eikö tässä halvatun talossa ole edes mitään syötävää?" hän kajautti voimakkaalla äänellä, jonka jälkeen hiljaisuus tuntui suorastaan soivan tyhjässä kaksiossa. Gilbert huokaisi jälleen ja lysähti sohvan kaiteen ylitse makaamaan sohvalle, toinen jalka roikkuen kaiteen ylitse. Mies tuijotteli kohti kattoa ja hymisi hiljaa mielessään soivaa kappaletta.

"Voi valtioneuvoston kevätfestivaali", Gilbert ärähti ja ponkaisi ketterästi sohvan kaiteen yli jaloilleen. Hän marssi eteiseen, repi mustat saappaat jalkaansa, heitti takin ylleen ja lähti asunnosta kovaäänisen pamauksen saattelemana, kun ovi hänen takanaan läjähti kiinni. Gilbert tömisteli raput alas ja pelmahti ulos kadulle. Vasta siinä vaiheessa hän pysähtyi sulkemaan takistaan roikkuvan vyön ja miettimään, mihin oli ylipäätään menossa. Ludvig ei varmaankaan huolisi häntä kotiin tähän aikaan yöstä. Antoniokin oli luultavasti jo nukkumassa, ja Francis tuskin oli edes kotonaan. Gilbert haroi hetken hiuksiaan ja suuntasi sitten askeleensa kohti parin korttelin päässä sijaitsevaa pientä lähikauppaa, joka oli auki puoleenyöhön asti. Hän seisoskeli hetken kaupan valmisruokahyllyn edessä mietteliäänä, nappasi lopulta sattumanvaraisesti paketin käteensä, haki vielä pari olutta mukaansa ja käveli kassalle maksamaan ostoksensa.

Astuessaan ulos kaupasta Gilbert seisahtui hetkeksi ja vilkaisi tähtitaivasta. Mies virnisti tuikkiville pikku pisteille tummalla taustalla ja muisteli kerran kuulemaansa nerokasta lausahdusta. Gilbert veti syvään henkeä ja sulki silmänsä muistellakseen sitä iltaa. Siitä oli jo vuosia, kun Roderich oli kertonut sen hänelle.

"Näetkö nuo tähdet, Gil?" Roderich kysyi. Gilbert nyökkäsi katse korkealla päänsä yläpuolella.
"Pystytkö laskemaan, kuinka monta niitä on?" Roderich kysyi seuraavaksi, violettien silmien katse uteliaasti Gilbertissä, jonka katse halkoi taivaankantta puolelta toiselle.
"En", albiinopoika totesi lopulta ja mutristi hieman harmistuneena huuliaan. Roderich naurahti. "En minäkään", hän totesi ja käänsi katseensa taivaalle. Pojat tuijottivat hetken ajan hiljaisina taivaalle, kunnes Roderich sanoi: "Kaipaatko sinä koskaan ketään?"
Gilbert vilkaisi Roderichia ja käänsi sitten taas mietteliään katseensa ylöspäin.
"En", hän tokaisi lopulta. Roderich hymähti, ja sanoi: "Minä tiedän keinon, jolla kaipauksen tunnetta saa lievitettyä."
"No?"Gilbert kysyi nopeasti ja käänsi katseensa Roderichiin. Itävaltalainen käänsi katseensa Gilbertiin ja totesi kiusoittelevasti: "Sinunhan ei pitänyt kaivata ketään."
"Ei se sitä tarkoita, etten haluaisi tietää", Gilbert puolustautui punehtuen. Roderich naurahti ja kävi selinmakuulle puiselle terassille.
"Katso tähtiä", hän sanoi ja Gilbert käänsi taas katseensa ylöspäin. "Ajattele ihmisiä, joita kaipaat ja nimeä jokaiselle oma tähti. Silloin näet heidät kaikki ja tiedät, ettet ole yksin."

Pian tuon jälkeen Roderichin isä kuoli, ja poika muutti äitinsä kanssa toiselle paikkakunnalle. Ja kun Gilbert tapasi Roderichin vuosia myöhemmin, tämä oli muuttunut täysin. Gilbert ja Roderich eivät tulleet enää juurikaan toimeen keskenään, mistä syystä Gilbert ei voinut sietää sitä, että Elizaveta vietti aikaansa mainitun itävaltalaismiehen kanssa.

Kuullessaan korviariipivän kiljahduksen Gilbert kirskautti hampaitaan ja avasi silmänsä. Hän kuunteli tarkasti yön hiljaisuutta ja lähti sitten kulkemaan yötä halkovien äänten suuntaan. Ensin hän kulki hitaasti kävellen, mutta kuullessaan uuden huudon hän tihensi askeliaan ja lähti lopulta juoksemaan ääniä kohti.

Kääntyessään kadunkulmasta Gilbert seisahtui paikoilleen jääden tuijottamaan kolmea kadulla olevaa henkilöä. Punatiilisen seinän vieressä makasi Roderich selvästi vahingoittuneena; hänen laseissaan oli särö, yleensä niin siististi suitut hiukset olivat pörröllään kasvoilla ja miehen ilme huokui tuskaa ja vihaa. Parin metrin päässä Roderichista seisoi pitkä, tummahiuksinen mies naamio kasvoillaan. Mies piteli kiinni rajusti pyristelevän Elizavetan ranteesta. Elizaveta yritti riuhtoa kättään irti ja potkaista miestä, mutta tämä vain väisti pienellä liikkeellä kohti tulleen jalan ja löi Elizavetaa poskelle niin, että tämä huudahti kivusta ja menetti tasapainonsa horjahtaen puoliksi toisen polvensa, puoliksi miehen käden varaan. Viha kuohahti Gilbertin sisällä ja tämä huudahti lujalla äänellä: "Päästä irti hänestä, Sadiq!"

Kaikki kolme käänsivät katseensa Gilbertiin. Albiino näki Elizavetan silmäkulmissa pienet kyyneleet, jotka tämä pyyhkäisi rivakasti pois kohdatessaan Gilbertin katseen. Roderich kuiskasi: "Gil..." ja Sadiq virnisti nähdessään tulijan.

"Kas", Sadiq sanoi hyytävällä äänellä ja laski kätensä alas irroittamatta kuitenkaan otettaan Elizavetan ranteesta. "Gilbert... Tulitko seuraamaan näytöstä?"

"Ei!" Roderich huudahti ja yritti ponkaista seisomaan, mutta äännähti sitten kivuliaan kuuloisesti ja vajosi takaisin asvaltille. Sadiq naurahti miehen epätoivoiselle katseelle, ja käänsi sitten kasvonsa takaisin Gilbertiä kohden.

"Elizaveta tässä on minulle henkensä velkaa", Sadiq totesi kylmän rauhallisesti ja Gilbert uskoi erottaneensa miehen silmien välähdyksen maskin tummissa silmänaukoissa. Hän kirskautti hampaitaan ja sen kummempia miettimättä pudotti ostoskassinsa ja karkasi Sadiqin kimppuun. Juostessaan hän oli erottavinaan pienen, vaalenpunertavan häivähdyksen Elizavetan rinnassa, muttei ajatellut sitä sen enenpää tarttuessaan Sadiqin kurkusta kiinni. Turkkilainen hymähti huvittuneena, irroitti otteensa Elizavetasta ja siirsi kätensä Gilbertin ranteen kohdalle nykäisten sitten tämän kättä irti kurkustaan sen verran, että kykeni puhumaan.

"Nuorta rakkauttako?" hän totesi pilkallisen kysyvästi, naurahti sitten kolkosti ja tokaisi vahingoniloisesti: "Katso Roderich, sinulla on kilpailija. Elizaveta taitaa olla vähän turhankin haluttu nainen... onko sinulla jotain sanottavaa, Roderich?"

Roderich ei sanonut mitään. Hänen ja Gilbertin katseet kohtasivat hetkeksi, kun Sadiq kiersi toisen kätensä albiinon kaulan ympärille ja puristi tiukasti.

"Minä voin hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä", hän totesi kylmästi ja kiristi otettaan. Gilbert korahti ja käänsi kivusta irvistäen kasvonsa Sadiqiin päin. Miehen maskin takana kiiluivat julman voitonriemuiset silmät tämän sanoessa: "Elizaveta saa jäädä henkiin. Gilbert on tuhat kertaa arvokkaampi... ja aiheuttaa kipua useammalle henkilölle. Pidä saastainen henkesi, minä saatan tämän pirulaisen manan majoille."

"Gil!" Elizaveta kiljahti jostain takaa, ja Roderichkin kuiskasi miehen nimen. Gilbert vilkaisi heitä kumpaakin, käänsi sitten kasvonsa takaisin Sadiqiin ja yhteen liitettyjen hampaidensa välistä hän sihahti: "Tapa minut, Sadiq... mutta tiedä, että minä... elän... ikuisesti niiden ihmisten sydämissä, jotka minua rakastavat!"

Sadiq remahti nauruun, niin pilkalliseen ja kolkkoon, että se sai Elizavetan ja Roderichin niskavillat nousemaan pystyyn. Tavallisestikin kalpea Gilbert kalpeni koko ajan entisestään ja hänen kasvonsa alkoivat pikkuhiljaa sinertää miehen yrittäessä haukkoa happea Sadiqin kuristusotteesta huolimatta.

"Kaunis ajatus, Gilbert", Sadiq naurahti, "mutta tuo tuskin lohduttaa ystäviäsi, kun makaat mullan alla!"

"Sadiq!"

Huuto sai miehen kääntämään päätään, ja muutkin kadulla makaavat käänsivät katseensa äänen suuntaan. Jopa Gilbert raotti väkisinkin silmiään nähdäkseen, kuka oli saapunut. Vajaat kymmenen metriä kauempana, katulampun alla, seisoi Heracles kissa olallaan, tuijottaen tapahtumia vakavana.

"Herrie", Sadiq sanoi hiljaisella äänellä, eikä kukaan ollut uskoa korviaan. Herrie? Oliko Sadiq antanut Heraclesille lempinimen? Jollei Gilbert olisi taistellut paraikaa hengestään, hän olisi nauranut nimelle. Juuri nyt häneltä ei tosin riittänyt happea nauramaan kaksikolle.

"Älä kutsu minua tuolla nimellä!" Heracles sähähti. Hän toi mieleen vihaisen kissan seisoessaan kauempana mulkoilemassa Sadiqia.

"Päästä irti hänestä", Heracles käski. Kaksikon välinen jännite oli kuin veitsellä leikattavan tiheä.

"Mitä jos en päästä?" Sadiq kysyi ja tiukseni vielä otettaan Gilbertin kurkusta. Nyt miehen oli pakko sulkea silmänsä ja yrittää tosissaan repiä miehen sormia irti kaksin käsin. Ei tarvittaisi kuin pieni hetki, ja häneltä lähtisi taju.

"Tiedät kyllä", Heraclesin ääni oli hyytävän kylmä. "Irroita otteesi, Sadiq, tai tämä on viimeinen kerta, kun näet minut."

Gilbert tunsi, kuinka hänen hengitystiensä vapautuivat taas ja raikas yöilma täytti hänen keuhkonsa. Helpottuneena Gilbert vajosi polvilleen maahan ja hieman vielä köhien hän katsahti Sadiqiin, joka sulki Heraclesin nopeaan syleilyyn ja katosi sitten ruskeahiuksisen nuorukaisen kanssa pimeyteen. Gilbert yskähti ja puristi kätensä nyrkkiin kostealla asvaltilla. Hän ei ollut varma oliko nähnyt oikein, mutta hänestä näytti siltä, kuin noiden kahden miehen rinnassa olisi ollut pienet, hohtavat kristalliset sydämet, jotka koskettivat toisiaan ja välähtivät heidän halatessaan.

Gilbert kääntyi ympäri ja katsahti kaulaansa hieroen toisiin kahteen. Elizaveta oli polvillaan Roderichin vieressä ja auttoi tätä istumaan. Roderich vilkaisi Gilbertiin, mutta irvisti sitten tuskasta yrittäessään nousta Elizavetan avustuksella seisomaan.

"Minä soitan ambulanssin", Elizaveta huokaisi ja kaivoi kännykkänsä esiin. Roderich nojasi tiiliseinään ja hengitti tuskaisasti. Gilbert vain tuijotti kaksikkoa kykenemättä sanomaan mitään.

Gilbert näki heidän sydämensä. Hän oli samanaikaisesti ilahtunut, kauhistunut ja hämmentynyt tästä yllättäisestä kyvystä. Hän ei tiennyt, olisiko sittenkään halunnut nähdä kristallisydämiä. Elizavetan sydän oli kaunis, tasaisen sileä, muistojen muovaama vaaleanpunainen meripihkahelmi. Mutta Roderichin sydän... se oli violettiin taittuva, kauniin värinen, mutta siihen oli ilmestynyt muutamia säröjä, joista yksi hohti lähes valkoisena, kuin tuore haava.

Ambulanssi saapui ja Roderich kannettiin paareilla autoon. Elizaveta käveli omin jaloin perässä, mutta Gilbert ei suostunut tulemaan mukaan. Hetken kädenväännön jälkeen ensihoitajat suostuivat lopulta tarkastamaan Gilbertin pikaisesti ja päästämään miehen sitten menemään.

Gilbert ei ottanut ostoskassiaan mukaan. Hän kulki puolijuoksua kotiinsa, hengästyen nopeasti ja pakottaen sitten itsensä liikkumaan. Lopulta Gilbert pääsi sisälle asuntoonsa ja raskaasti huohottaen mies raahautui eteisen peilin eteen tuijottamaan kuvajaistaan.

Kyllä. Hänenkin rinnassaan hehkui sydän. Gilbert vajosi lattialle peilin eteen ja tuijotti sydäntään tyrmistyneenä. Sydän oli pohjaväriltään jotain hämyisen aamutaivaan sinen sävyä, mutta sitä peittivät niin monet tumman siniset, violetit ja jopa lähes mustat laikut sekä naarmut, viillot ja murtumat, ettei alkuperäinen väri ollut ensimmäinen asia, johon sydämessä kiinnitti huomiota. Gilbert voihkaisi ja painoi otsansa peilin viileää pintaa vasten. Mies puri hampaitaan yhteen ja vajosi hitaasti makaamaan eteisen maton päälle. Hän oli aina halunnut nähdä kristallisydämet, mutta nyt, kun hän oli saanut haluamansa kyvyn, hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi kyennyt unohtamaan näkemänsä ja luopumaan kyvystään. Mutta hän ei kyennyt.

Hänestä oli tullut punasilmäinen sydäntennäkijä, albiino, jonka loppuelämä muuttui tuon yhden illan vuoksi.