Luotan häneen!
Kävelen sen vierellä. Annan käteni kulkea pitkin kivistä kylmää pintaa.
Talvi... Lumi... Jää...
Hengitykseni muodostaa ilmaan utuisen höyryvanan. Hieron käsiäni yhteen. Minun on kylmä, sillä en ole pukeutunut, kuin ohueen siniseen paitaan. Istahdan lumeen ja katselen edessäni siintävää taloa. Se on suuri ja valkoinen, kuten ympäröivä lumi, mutta jollain tavalla myös kolkko. Aavemainen, kuin siellä ei oli koskaan asuttu. Katsahdan taakseni ja hymyilen hieman haikeasti.
Kai tämä on minulle oikein, mutta hänen ei tarvitsisi kärsiä minun takiani. Kuulen joka päivä hänen nyyhkytyksensä toiselta puolelta.
Hän kaipaa minua kovin.
Voisin huutaa olevani kunnossa. Ääneni kyllä kantautuisi toiselle puolelle. En kuitenkaan voi. Aiheutaisin vain lisää ongelmia niin itselleni, kuin hänellekin. Minulle nimittäin annettiin käsky, kun saavuin tänne. Hän joka minut toi sanoi, että jos otan yhteyttä hän tuhoaa minut täysin ja katoan. Minua itseäni kuolema ei haittaa. Voisin kadota vaikka heti, mutta sinnittelen hänen takiaan. Hän tahtoo minun elävän.
Katsahdan taivaalle ja huokaisen hiljaa. Punaiset silmäni kiiltelevät auringonvalossa.
Kylmää...
Lumi alkaa pikku hiljaa sulaa altani ruumini lämmön vaikutuksesta. Uppoan yhä syvemmälle kinokseen.
Kuulen jonkun kutsuvan nimeäni.
Tai ei... Ei se ole oikea nimeni. Se on nimi, jonka olen saanut täällä. Oikea nimeni on unohdettu.
Kadonnut...
Brunette vihreät silmät omaava mies seisoo talon portailla ja katselee minua. Hän toistaa nimeni yhä uudelleen ja uudelleen, mutta en reagoi. Istun vain.
Hän palaa sisään, mutta tulee kohta takaisin vihreään paksuun takkiin kietoutuneena. Mies pysähtyy eteeni. Voin lukea kasvoista surun ja huolen. Hän on niin läpinäkyvä. Aina kantamassa huolta muista vaikka on itsekkin ongelmissa. Mies sättii minua, mutta ojentaa sitten kätensä ja auttaa minut ylös.
Hymy...
Katselen hänen hymyään. Hän hymyilee usein, mutta vain harvoin hymy on aito. Yleensä se on hermostunut.
Valheellinen...
Tällä kertaa se on kuitenkin aito. Kun olin joskus sodassa häntä vastaan en koskaan uskonut ystävystyväni hänen kanssaan, mutta niin vain kävi. Ehkä siksi, että olemme samassa tilanteessa.
En tiedä. En osaa sanoa.
Hän hymähtää ja kertoo ruuan olevan valmista. Mies tarttuu käteeni ja lähtee viemään minua taloa kohti. Minä nurisen. Mikä kiire hänellä on?
Hän antaa syyn.
Minä vaikenen. Pieni puistatus kulkee kehoni lävitse, mutta seuraan häntä. Tyydän osaani täällä, kunnes hän tulee ja vapauttaa minut.
Luotan häneen...
-...-...-...-...-
A/N: Taas vähän tämmöistä lyhyempää... ja tämäkin on kirjoitettu biologian tunnilla ;D