Luku 4 – Generosità

"Olemme hyvin pahoillamme, mutta tekijät eivät jättäneet minkäänlaisia jälkiä." rikosetsiväpoliisi selitti näyttäen olevan aidosti pahoillaan. "En usko että saamme ketään yhdistettyä tähän, mutta teemme tietenkin parhaamme."

"Vee..." Feliciano äännähti pettyneenä.

"Senkin hyödyttömät typerykset!" Romano kivahti irvistellen. "Parempi olisikin, että saatte tekijät vastuuseen! Tai muuten juttelen pomollesi omakätisesti."

Romano ja Feliciano olivat soittaneet poliisille välittömästi saavuttuaan kotiin. Nyt seuraavana aamuna olivat puolet koko kaupungin poliisivoimista tutkimassa tuhottua Buongustaioa. Romano ei ollut olettanutkaan Mafiaan liittyvän ryhmän jättävän taakseen mitään todisteita. Hän ei kuitenkaan voinut sanoa etteikö olisi ollut yhtään pettynyt.

"Kai teillä on vakuutus?" yksi poliisi kysyi vahvalla brittiläisellä aksentilla. Romano ja Feliciano pudistelivat vaisusti päitään vastaukseksi. Ei heillä ollut varaa sellaiseen. Heidän oli ollut tarkoitus ostaa vakuutus heti kun rahaa kertyisi palkoista tarpeeksi... oli tosin sanomattakin selvää että nyt oli jo liian myöhäistä.

"Olen pahoillani." samainen poliisi vastasi ja huokaisi myrkynvihreiden silmien välähtäessä auringonvaloon osuessaan. Miehellä oli tuuheimmat kulmakarvat jotka Romano oli koskaan eläessään nähnyt ja sotkuinen vaalea tukka. Mies oli suunnilleen pari senttiä pidempi kuin Romano.

"No et ole ainoa." Romano vastasi silmiään pyöritellen.

Se ei ollut liioittelua. Ravintolan edustalle oli poliisien lisäksi kerääntynyt iso joukko ohikulkijoita, joista suurin osa oli ollut Buongustaion vakioasiakkaita. Kaikki pudistelivat päätään osaaottavana ja muutama tuli silloin tällöin Romanon ja Felicianon luo sanomaan pari rohkaisevaa tai lohdullista sanaa. Se ei ollut paljoa, mutta ainakin Feliciano arvosti sitä pohjattomasti.

"Tosiaan. Ravintolanne oli todella pidetty vaikka se olikin vielä kovin uusi." poliisi jatkoi ja hymyili lempeästi. "En tiedä muistatteko, mutta kävin itsekin kerran syömässä luonanne. Erinomainen menu, vaikka itse kylläkin pidän hiukan enemmän englantilaisesta ruoasta."

"Jaa, no en kyllä voi sanoa että muistaisin sinua." Romano vastasi totuudenmukaisesti.

"En minäkään..." Feliciano jatkoi pahoitellen.

"Olen Arthur Kirkland." poliisi esittäytyi ja ojensi kätensä, johon Romano Felicianon jälkeen vastentahtoisesti tarttui. "Sanoin tämän varmaan jo, mutta lupaan että teemme kaikkemme tämän tekijän löytämiseksi."

"Joo." Romano vastasi värittömästi.

Samaan aikaan Feliciano hihkaisi hänen vierellään ja juoksi väkijoukon luo. Ludwig oli ilmestynyt sinne ilmeisesti huolestunut ilme kasvoillaan. Pahuksen perunapaskiainen ei sitten osannut pysyä loitolla, eihän? Romano mumisi jotain brittipoliisille ja oli jo rynnistämässä veljensä luo, kun kuuli yllättäen pikaisia juoksuaskelia takaansa. Ja yhtäkkiä vahva käsipari sulki hänet tiukkaan syleilyyn, puristaen melkein ilmat samalla hänen keuhkoistaan.

"Ah, pobre Romano!" huusi tuttu ääni intohimoisesti Romanon takaraivoon. "Kuulin vasta äskettäin mitä on tapahtunut! Olethan kunnossa? Olin niin kamalan huolissani sinusta!"

"T- TYPERYS!" Romano huusi tapansa mukaisesti, rimpuillen irti Antonion syleilystä ennen kuin kääntyi kasvokkain tämän kanssa. "Sanoinhan ettet saa koskea minuun senkin pervo!"

"Eloisana kuten aina, mutta se on hyvä." Espanjalainen sanoi hymyillen, luoden sitten katseensa tuhoutuneen Buongustaion suuntaan. "Oh, Dios mío... Ravintolanne on tosiaan ihan raunioina."

"Idiota, kyllä sen huomaa ihan sanomattakin!" Romano kivahti ärsyyntyneenä.

"Olen niin pahoillani." Antonio sanoi myötätuntoisesti. "Jos on jotain mitä voin tehdä – ihan mitä vain – niin sano."

"Kiitos vain typerys -" Romano aloitti yrittäen kuulostaa mahdollisimman halveksuvalta, punastuen kuitenkin hiukan. "- mutta kuten näet, ei ole paljoa tehtävissä. Felicianolla ja minulla ei ole rahaa kunnostaa Buongustaioa, joten joudumme sulkemaan. Sääli sinänsä, olimme juuri asettuneet tänne..."

Antonio loi äärimmäisen intensiivisen katseen Romanoon, joka punastui entisestään yrittäen toisaalta vältellä Espanjalaisen katsetta ja toisaalta vastata siihen.

"No mitä?" hän kysyi lopulta ääni hiukan tavallista korkeampana.

"Romano..." Antonio aloitti, mutta joutui saman tien keskeytetyksi tutun ruskeahiuksisen tytön juostessa Romanon luo Feliciano ja Ludwig perässään.

"Hei kaikki!" Elizabeta huudahti, selvästikin tuntien jokaisen paikallaolijan entuudestaan, sillä tämä nyökkäsi tervehdykseksi Antoniolle. "Kuulin mitä tapahtui ja olen tosi pahoillani."

"Kiitos." Romano vastasi selvä sävyn muutos äänessään. "Arvostamme Felicianon kanssa myötätuntoasi, Elizabeta."

Antonio vilkaisi Romanoa ärsyttävän merkitsevä ilme kasvoillaan, mutta Italialainen jätti tämän huomiotta. Tytöt olivat ainoita, joille hän puhui aina kohteliaasti ja Antoniolla ei ollut oikeutta virnuilla hänelle sen takia. Typerys.

"Vee, myös Ludwig on tosi pahoillaan." Feliciano jatkoi ja tarttui reilusti pidempää miestä kädestä. "Tunnet ihan liikaa syyllisyyttä, sciocco."

"Ei, tämä kaikki on syytäni..." Ludwig aloitti ääni kireänä. "Jos olisin saattanut sinut kotiin asti, tätä ei olisi välttämättä tapahtunut."

"Kerrankin olen kanssasi samaa mieltä." Romano totesi kylmästi, saaden Felicianon äännähtämään tyytymättömänä.

"Fratello, kuinka ilkeää!" tämä huudahti.

"Totuus on!" Romano kivahti takaisin. "Totu siihen!"

Antonio hymyili hiukan hitaanpuoleisesti seuratessaan molempia Vargasin veljeksiä katseellaan ja Romano olisi voinut vaikka vannoa tämän mumisseen itsekseen "kuinka suloisia", mutta mene ja tiedä...

"Romano, Feliciano..." Elizabeta aloitti ja kaivoi jotain hameensa taskusta. "Minä ja ystäväni ymmärrämme miten vaikeaa tämä mahtaa teille olla, joten... Ah, tässä!"

Unkarilainen veti taskustaan esiin ison setelitukun ja ojensi sen hölmistyneen Felicianon käsiin.

"Kaivelimme hiukan säästöjämme." Elizabeta jatkoi. "Toivottavasti noista on jotain apua..."

"Elizabeta..." Romano aloitti tuntien liikuttuvansa, esittäen kuitenkin yhä tympääntynyttä. "Tämä on ihan liikaa, kiitos. Kiitos todella paljon."

"Grazie!" Feliciano hihkaisi ja juoksi kädet ojossa halaamaan Elizabetaa, joka vastaanotti halauksen hymyillen.

"Tunnen olevani vastuussa tästä kaikesta -" Ludwig aloitti vakavana. "- joten antakaa minunkin kantaa korteni kekoon..."

Ja niin tämäkin kaivoi lompakostaan pari seteliä ja asetti ne Felicianon käteen.

"Ludwig...!" Feliciano henkäisi kiitollisuuden kyynelten tulviessa tämän silmiin. Tämä ryntäsi nyt Ludwigin syleilyyn, Romanon kirskutellessa kuuluvasti hampaitaan.

"Romano~!" Antonio aloitti hivuttautuessaan murisevan brunetten vierelle. "Saanko minäkin ison halin sinulta jos autan teitä?"

"No et todellakaan! "Romano vastasi mulkaisten Espanjalaista silmät sirrissä. "Äläkä näytä noin innostuneelta, pahus soikoon! Se on karmivaa..."

Elizabeta naurahti heleästi. "Antonio, olet aina yhtä toiveikkaana."

"En voi sille mitään, Romano on niin suloinen." Antonio vastasi ja virnisti olkiaan kohauttaen. "Hän saisi kyllä höllätä tuota asennettaan vähän, niin sitten hän olisi entistäkin suloisempi."

"Grr..." Romano murahti ja teki pelätyn pääpuskunsa Antonion mahaan. Espanjalainen älähti yllättyneenä ja kaatui maahan puskun voimasta. Feliciano huokaisi kyllästyneenä ja täysin tottuneena veljensä "erikoisiskuun" muiden hätkähtäessä yllättyneinä. Romano naksutteli nyrkkejään mulkoillen yhä hämmentynyttä, maassa makaavaa Antoniota.

"Sano – se – vielä – kerran – ja – vannon – että – ensi – kerralla – tähtään – johonkin – arempaan – paikkaan." Romano sihisi hampaidensa välistä.

"Romano, sinähän alat jo puhua tuhmuuksia." Antonio naurahti ja iski silmää, kivusta huolimatta. "Mutta pyydän, ei muiden kuullen. Palataan asiaan uudestaan kun olemme kahden..."

"Kyaaah~!" Elizabeta kirkaisi ihastuneena, ristien kätensä innostuneena kasvojensa eteen (nainen oli tunnetusti poikienvälisen... romanttisen kanssakäymisen suuri fani). Romano puolestaan tunsi ilmeensä valahtavan ennen kuin punastui niin punaiseksi kuin ihmisen vain oli mahdollista. Hän jälleen kerran aukoi suunsa sanoakseen jotain ja sulki sen sitten keksimättä mitään, toistaen kaavaa jatkuvasti. Sillä aikaa Antonio kipusi takaisin jaloilleen, pidellen yhä Romanon pääpuskusta hellää mahaansa.

"No, vaikka Romano ei päättäisikään palkita minua mitenkään, autan tietenkin silti." Espanjalainen sanoi ja veti väljien housujensa takataskusta ison setelin. "Tässä, Feliciano!"

"Kiitos, Antonio!" Feliciano sirkutti, tullen selvästi vanhemman miehen kanssa jo hyvin toimeen vaikka tämä olikin ensimmäinen kerta kun he puhuivat kunnolla keskenään.

"Voin myös auttaa sähköjen uudelleenasentamisen kanssa." Ludwig sanoi mietteliäs ilme kasvoillaan. "Olen kuitenkin ammatiltani insinööri. Antonio, Elizabeta. Onko teillä mitään, mitä voisitte tehdä?"

"No..." Elizabeta aloitti. "Voin ainakin auttaa siivoamisessa. Mitään asentamishommia en osaa... Mutta voin kysyä vielä aviomieheltäni."

"Eh, minäkään en osaa mitään siivoamista monimutkaisempaa." Antonio myönsi hiukan nolona. "Mutta autan tietenkin niin paljon kuin pystyn."

"Hyvä." Ludwig sanoi nyökäten. "Se riittää ainakin alkuun."

"Olette kaikki niin kilttejä." Feliciano sanoi pyyhkien liikuttuneena silmiäkulmiaan. "Kiitos niin paljon, me emme unohda tätä anteliaisuutta!"

"Höpsis, sitähän varten ystävät ovat." Elizabeta tokaisi kättään heilutellen. "Yhdessä me saamme Buongustaion taas jaloilleen."

Romano alkoi viimeinkin toipua Antonion aiheuttamasta järkytyksestä, mutta muut olivat jo hajaantumassa omille teilleen, sopien näkevänsä taas huomenna korjaustöiden merkeissä. Poliisit ja satunnaisetkin katsojan lähtivät viimein. Ravintolan edessä seisoivat enää Romano, Feliciano, Ludwig ja Antonio.

"Vihaan sinua!" Romano kivahti Antonion yrittäessä puhua hänelle. "Senkin paskiainen, nolasit minut Elizabetan edessä..."

"Innostuneelta hän minun mielestäni vaikutti." Antonio puolustautui harmistuneena siitä, ettei Romano päästänyt häntä lähelleen. "Sitä paitsi Elizabeta on jo naimisissa, miksi sillä on väliä mitä hän sinusta ajattelee?"

"Koska Italialaisen miehen ylpeys vaati tätä tekemään hyvän vaikutuksen kaikkiin naisiin!" Romano murahti hurjistuneena. "Olivat nämä sitten naimisissa tai eivät!"

"Se on totta." Feliciano jatkoi nyökkäillen tietäväisenä.

Antonio ja Ludwig vilkaisivat toisiaan, ymmärtämättä selvästikään tätä "Italialaisen miehen ylpeyttä". Kumpikaan ei kuitenkaan viitsinyt ryhtyä väittelyyn, joten he antoivat asian olla.

"Emme voi kiittää tarpeeksi näistä rahoista -" Feliciano aloitti äkkiä saaden kaikkien huomion itselleen. "- mutta ne eivät riitä. Meidän on hankittava jostakin työtä siksi aikaa kunnes saamme Buongustaion takaisin toimintaan."

Romano ja muut miettivät hetken.

"Feli, sinä voit ryhtyä kokopäiväiseksi taiteilijaksi." Romano aloitti lopulta. "Olet niin taitava, että ihmiset kyllä maksavat avokätisesti töistäsi."

"Vee~!" Feliciano hihkaisi tyytyväisenä. "Mutta entä sinä, fratello?"

"Enköhän minä jotain keksi..." Romano vastasi ja raapi päätään turhautuneena.

"Itse asiassa -" Antonio aloitti ja laski kätensä Romanon olalle, joka vavahti kiukkuisesti vanhemman miehen kosketuksen alla. "- minulla olisi kyllä käyttöä apulaiselle plantaaseilla. Mitäs sanot, Romano? Tuletko töihin minulle?"

Suurin osa Romanosta olisi halunnut huutaa vastaukseksi "Ei" ja puskea Antoniota uudestaan vatsaan, mutta hän tiesi ettei hänellä tainnut olla pahemmin vaihtoehtoja. He tarvitsivat Felicianon kanssa kipeästi rahaa, eivätkä he voineet nojautua muiden ihmisten lahjoituksiin ikuisesti.

"... ihan sama." Romano tuhahti vastaukseksi. "Saat sitten maksaa kunnollista palkkaa."

"Claro!" Antonio vastasi, hehkuen onnea ympärilleen. "Voi Romano, meille tulee niin hauskaa yhdessä, saatpa vielä nähdä!"

Sitä pelkäänkin... Romano huomasi ajattelevansa hyvin synkkänä. Sitä juuri pelkäänkin...

Pari päivää myöhemmin...

"Kuuntele tarkasti Romano." Antonio aloitti heristäen muka ankarasti sormeaan. "On ensimmäinen työpäiväsi, joten selitän sinulle nyt tehtäväsi."

"Joo joo, typerys." Romano vastasi tylsistyneenä. "Mene suoraan asiaan äläkä jaarittele."

Italialainen ei olisi millään jaksanut keskittyä minkäänlaiseen luentoon, jonka Espanjalainen olisi ilmeisesti aikeissa pitää. He seisoivat Antonion talon edessä, valmistautuen pikkuhiljaa töihin. Romanolla oli kamalan kuuma ja Antonio oli pakottanut hänen ylleen valkoisen essun, joka oli muka suojelevinaan hänen työvaatteitaan. Romanosta tuntui silti vahvasti, että vanhempi mies oli pakottanut hänet pukemaan sen vain omaksi ilokseen, mikä lie essufetissi tällä sitten olikaan. Lisäksi Antonio oli sitonut Romanon päähän valkoisen liinan, jonka piti ilmeisesti suojella häntä auringolta, mutta jonka Romano epäili oikeasti liittyvän siihen kyseiseen fetissiin. Urgh, Romano tunsi paahtuvansa jo valmiiksi...

"Kasvit tarvitsevat rakkautta ja hoivaa." Antonio aloitti ja sipaisi läheistä tomaattiköynnöstä hoikilla sormillaan. "Kun kohtelet niitä hyvin, ne kasvavat ja tuottavat enemmän hedelmää. Kasvatuksen pohjimmainen salaisuus on rakkaus!"

Romano esitti oksentavansa Antonion kääntäessä selkänsä hänelle ihaillessaan kättensä jälkeä.

"Sinun tehtäväsi on kitkeä rikkaruohot ja haravoida lehdet sun muut ympäristöstä." vanhempi mies jatkoi ja kääntyi viimein takaisin Romanon puoleen, joka palautti kasvonsa nopeasti peruslukemille. "Huolehdit myös yleisestä siisteydestä. Saatan tarvita joskus apua kastelussa ja sadonkorjuussa. Onko kysyttävää?"

"Milloin on ruokatauko?" Romano kysyi jo valmiiksi tympääntyneenä uuteen työpaikkaansa. "Ja siesta?"

"Vietät ne minun kanssani." Antonio vastasi hymyillen. "Minun on varmistettava ettei pikku apurini karkaa minnekään heti kun silmä välttää. Sehän on pomon tehtävä, eikös niin?"

"Et sinä mikään pomo ole."

"Työaikanasi olen kyllä."

"Pyh."

"No niin, leikki sikseen." Antonio hihkaisi ja veti selkänsä takaa esiin haravan, jonka tämä työnsi Romanon käsiin. "Aloita haravoimalla tuo pellonreuna tuolla. Tule takaisin sitten kun olet valmis."

Romano kääntyi Antonion osoittamaan suuntaan ja tunsi leukansa loksahtavan auki. Saamarin peltohan jatkui silmänkantamattomiin! Hän ei edes ehtinyt valittaa Antoniolle, sillä mies oli jo kiiruhtanut jonnekin näkymättömiin hoitamaan omia töitään. Romano tunsi kihisevänsä kiukusta. "Tule takaisin sitten kun olet valmis", tässähän menisi koko loppuviikko, pahus soikoon!

Romano tarttui kiroillen haravaansa ja aloitti vastenmielisen työn. Tunnin kuluttua hän oli onnistunut saamaan kätensä rakkuloille, kärsi todennäköisesti nestehukasta ja kävi kaikki tietämänsä kirosanat läpi jo ties kuinka monennetta kertaa. Silti hän ei ollut edes lähelläkään puoltaväliä.

"Tämä on syvältä..." Romano huohotti pyyhkien hikeä otsaltaan jo suunnilleen sadannetta kertaa. "Antonion -typerys tietenkin antaa minulle kaikista tyhmimmät työt, se paskiainen..."

Hän potkaisi kiukkuisesti puuta, jonka alle hän oli haravoinut valtavan kuivista lehdistä ja ruohonkorsista koostuvan roskakasan. Se oli kuitenkin paha virhe. Puu heilahti yllättävän rajusti, ravistellen yli puolet kuivista lehdistään irti. Samaan aikaan navakka tuulenvire pyyhkäisi peltojen yli, levittäen äskettäin irronneet lehdet ympäriinsä Romanon juuri haravoimalle alueelle. Näytti siltä, kuin Romano ei olisi tehnyt yhtään mitään viimeisen tunnin aikana.

Italialainen tuijotti näkyä monta minuuttia putkeen suu auki, kieltäytyen uskomasta silmiään. Lopulta hän kuitenkin tunsi kävyn palavan lopullisesti.

"Ei voi olla TOTTA!" hän karjui taivaalle naama punaisena, paiskaten haravan kaikilla voimillaan maahan. "Onko tämä sinusta hyvääkin pilaa? Tuottaako se sinulle jotain sairasta mielihyvää? No arvaa mitä, MINUA EI NAURATA!"

Pari ohikulkijaa kääntyi juoksemaan tulosuuntaansa nähtyään Romanon huutavan kurkku suorana taivaalle, puiden samalla nyrkkiä. Italialainen ei kuitenkaan jaksanut välittää, hän oli katolilainen ja hän sai huutaa taivaalle niin paljon kuin halusi! Romano kumartui maata kohden aikeinaan poimia harava, mutta onnistui astumaan huolimattomasti työkalun päälle ja tunsi sen varren mäjähtävän suoraan naamaansa vasten. Hetken aikaa Romano ei nähnyt muuta tähtiä näkökentässään, mutta toipui iskusta kohtuullisen nopeasti. Ei niin että hän olisi tuon äskeisen ansiosta yhtään paremmalla tuulella, päinvastoin. Hän nappasi kiroillen haravan takaisin kipeisiin käsiinsä ja palasi aloittamaan raskaan työnsä alusta, heilutellen haravaa kuin riivattuna puolelta toiselle.

Vasta auringon laskiessa pääsi Romano palaamaan Antonion talon luokse kaikin puolin uupuneena. Hän oli niin väsynyt että jaksoi hädin tuskin kävellä.

"Oh, vihdoinkin!" Antonio huokaisi helpottuneena ja ponkaisi seisomaan kuistin reunalta nähdessään alaisensa palaavan viimein. "Olin huolissani, et tullut ruokatunnille, et edes siestalle. Aloin jo uskoa, että sinulle oli käynyt jotain."

"No niin on käynytkin!" Romano kivahti raivonkyyneleet silmissään, heittäytyen läkähtyneenä selälleen kuistin viileälle lattialle. "Sinä ja sinun typerä työsi kävitte minulle! Vihaan sinua!"

"Öh, en nyt oikein ymmärrä Romano..." Antonio aloitti hölmistyneellä äänellä. "Mutta voi sinua, olet ihan likainen. Odota hetki."

Ja niin vanhempi mies pyyhälsi taas sisälle taloonsa. Romano repi essun ja huivin yltään ja heitti ne pahantuulisesti kuistin nurkkaan. Tämä oli sietämätöntä. Hän olisi paljon mieluummin auttanut ravintolan korjaustöissä, mutta se machoperunan typerys oli häätänyt hänet ja Felicianon remonttialueelta heti ensimmäisen päivän jälkeen. Paskiainen oli sanonut, että olisi kaikkien kannalta turvallisempaa, jos veljekset keskittyisivät toistaiseksi nykyisiin töihinsä ja jättäisivät korjaustyöt ammattilaisille.

"Älä huoli, Romano!" Antonio huudahti palatessaan takaisin kuistille, kantaen käsissään pyyhettä ja isoa kulhollista vettä. "Pomo Antonio pitää aina huolen alaisistaan, joten kaikki järjestyy kyllä."

"Minun pitäisi varmaankin huolestua juuri sen takia." Romano mumisi mulkaisten vanhempaa miestä, muttei tehnyt elettäkään liikkuakseen tältä karkuun.

Antonio istuutui yhä makoilevan Romanon vierelle ja kastoi pyyhkeen viileään veteen. Sitten tämä alkoi pyyhkiä lempeästi Romanon kasvoja kostella pyyhkeellä, pesten siten lian ja hien pois. Romano murahti, mutta sulki silmänsä ja nautti viileän veden ja pehmeän pyyhkeen rentouttavasta kosketuksesta. Hän tunsi olonsa rauhoittuvan ihmeellisen nopeasti, vaikka hänen päivänsä oli ollut kuin suoraan helvetistä.

"Aww, Romano on niin suloinen." Antonio sanoi hymyillen ja kastoi pyyhkeen uudestaan vesikulhoon. "Pomo ihan sulaa katsellessaan sinua."

"Suu kiinni, senkin pervo." Romano mumisi ärsyyntyneenä, toivoen vanhemman miehen vain jatkavan hänen viilentämistään ilman typerää kommentointia. Antonio ei Romanon yllätykseksi jatkanut puhettaan, vaan siirtyi sivelemään pyyhkeellä hänen kaulaansa. Romano henkäisi syvään ja hänestä tuntui kuin hän voisi nukahtaa siihen paikkaan. Se oli outoa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän tunsi olonsa täysin rentoutuneeksi ja se tuntui johtuvan Antoniosta. Kaikista maailman idiooteista juuri tämän kanssa. Juuri nyt Romano ei kuitenkaan jaksanut välittää, kunhan vain vanhempi mies jatkaisi sitä mitä oli tekemässä.

Silloin Antonio pysähtyi Romanon sormien kohdalle nähdessään niiden olevan rakkojen peitossa. Espanjalainen huokaisi pahoitellen ääneen ja nappasi alaisensa käden käteensä, sivellen kipeitä sormia hellästi. Romano tuijotti Antoniota silmät sirrissä kuin haukalla, valmiina räyhäämään vanhemmalle miehelle heti jos tämä tekisi jotain outoa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Antonion aaltoilevat hiukset valahtivat miehen otsalle tämän kumartuessa hiukan tutkiakseen alaisensa kärsineitä käsiä ja laskevan auringon valo sai tämän tarkkaavaiset vihreät silmät kimaltelemaan kauniisti. Romano nielaisi kuivasti suu mutrussa.

"Olet nähnyt tänään paljon vaivaa." Antonio aloitti lopulta ja hymähti hiljaa, sivellen yhä Romanon käsiä omillaan. "Olen kiitollinen."

"Pönttö." Romano murahti ja veti kätensä takaisin itselleen, nousten viimein istumaan. "Rahan takia minä tätä teen, joten älä ala lässyttää mitään kiitollisuuksista. En olisi täällä vapaasta tahdostani, ettäs tiedät."

"Niin kai sitten." Antonio sanoi naurahtaen, mutta Romano oli kuulevinaan pienen surullisen sävyn miehen äänessä.

"En edes ymmärrä miksi sinä olet täällä." Romano jatkoi, kuitenkin hiukan ystävällisemmällä äänensävyllä. "Miksi tuhlaat aikaasi jossakin näin typerässä työssä? Voisit tehdä vaikka mitä, mutta valitset vihannesten kasvattamisen. En tajua."

Antonio naurahti taas ja nousi kuistilta seisomaan. Romano seurasi katseellaan vanhempaa miestä, joka käveli hitaasti eteenpäin. Hän ei nähnyt Antoniosta muuta kuin selän, kun tämä alkoi viimein puhua.

"Halusin todistaa itselleni, että myös minä pystyn luomaan jotakin." Antonio vastasi hitaasti, miettien ilmeisesti tarkasti jokaista sanaansa. "Tässä maailmassa on tuhoa ihan tarpeeksi, joten niin pienikin asia kuin vihannesten kasvattaminen on tärkeää. Ja se saa minut paremmalle tuulelle."

Antonio kääntyi Romanon puoleen hymyillen leveästi.

"Onko siinä järkeä?"

"On sinullakin jutut." Romano sanoi ja pyöräytti näyttävästi silmiään. "... kuulostat ihan Felicianolta."

Antonio naurahti heleästi ja hypähteli takaisin Romanon luo pörröttämään Italialaisen hiuksia.

"Sittenhän Romano taitaakin pitää minusta." Espanjalainen sanoi naurahtaen, vaikka Romano tyrkkäsikin hänen kätensä pois kiukkuisesti. "Se on hyvä, sillä pomokin pitää Romanosta paljon!"

"En sanonut mitään sellaista!" Romano huusi ja ponkaisi jaloilleen. "Senkin paskiainen, aina laitat sanoja suuhuni! Sinun kanssasi hajoaa pää!"

Antonio nauroi sydämensä pohjasta, eikä Romanokaan kaikesta huolimatta tuntenut oloaan niin vihaiseksi kuin hän antoi vanhemman miehen ymmärtää. Rasittavuudestaan huolimatta Antoniolla oli kyllä todella valloittava nauru, se oli pakko myöntää. Romano huokaisi syvään. Hän ei tiennyt kuinka selviäisi Espanjalaisen kanssa tulevat viikot tulematta hulluksi.

"Se että kuulostat Felicianolta, ei välttämättä ole mikään kehu, senkin urpo!" Romano kivahti ja rojahti istumaan takaisin kuistin reunalle. "Felicianon typerys on nykyään koko ajan poissa, hän roikkuu jatkuvasti sen kuvottavan machoperunan luona."

"Sí, olen huomannut." Antonio vastasi nyökäten. "Kaikista epätodennäköisyyksistä huolimatta ne kaksi tulevat hyvin toimeen."

"Älä puhu kuin se olisi hyvä asia!" Romano murahti. "En voi sietää sitä perunapaskiaista."

"Mutta minkä takia?" Antonio kysyi aidosti ihmeissään. "Tai siis, ymmärrän että Ludwig osaa olla tosikko ja pilkunviilaaja, mutta hän on rehti mies. Se on hyvä piirre ja uskon, että juuri se Ludwigissa veljeäsi miellyttää."

"Minä... en nyt vain pidä hänestä!" Romano kivahti, osaamatta oikeasti nimetä sen tarkemmin mikä häntä Saksalaisessa loppujen lopuksi niin kamalasti ärsytti. "Älä kysy niin pahuksen vaikeita, senkin typerys!"

Antonio vaikeni hymyillen ja Romano käänsi katseensa kaupunkia päin, miettien hiljaa itsekseen olisiko hänen veljensä tälläkin hetkellä sen machoperunan luona. Vastaus olisi todennäköisesti "kyllä", mutta halusi uskotella itselleen ettei näin olisi. Hän tunsi olonsa kamalan yksinäiseksi ja loukatuksi tietäessään, että Feliciano valitsi nykyään viettävänsä vapaa-aikansa mieluummin sen perunafriikin kanssa.

"Romano, kerro jotain itsestäsi." Antonio sanoi yhtäkkiä ja heittäytyi istumaan takaisin Italialaisen vierelle, keskeyttäen hänen ajatuksensa.

"Täh?" Romano äännähti hölmistyneenä. "Miksi ihmeessä?"

"Tahdon oppia sinusta niin paljon kuin mahdollista." Antonio vastasi hymyillen. "Ja ystäväthän tuntevat toisensa läpikotaisin, eikö?"

"Enpä tiedä..." Romano vastasi irvistäen. "Saat sen kuulostamaan oudolta..."

"Älä ole ilonpilaaja, Romano." Antonio aneli ja tarttui Italialaista kädestä, vetäen tätä mukanaan taloonsa. "Avataan hyvä viinipullo ja jutellaan vaan mitä mieleen juolahtaa! Me ansaitsemme sen näin rankan päivän päätteeksi."

"Mitä haluat tietää?" Romano kysyi välittömästi, alkaen seurata säyseästi Antoniota. Hän ei varmasti kieltäytyisi ilmaisesta viinistä, sehän nyt vasta typerää olisi. Hän voisi hyvin sietää pari Antonion kysymystä siinä samalla.

...

Romano ei olisi ikinä koskaan sitä myöntänyt kenellekään, mutta hän ja Antonio olivat jääneet suustaan kiinni moneksi tunniksi. Ja Romano oli oikeastaan nauttinut keskustelusta. Niin paljon, että hän oli pettynyt kun hänen oli ollut lopulta pakko lähteä kotiin. Pahus soikoon.

Deve essere continuata ...

Boss Spain viittaus astuu vihdoin kuvioihin. Uskokaa pois, en malttanut odottaa päästä kirjoittamaan siitä :) Itse kuvittelen Romanon työvaatteet samanlaisiksi kuin animen chibi-Romanolla, ainakin siis tuon essun ja päässä olevan liinan :D

Romano ja Feliciano ovat tässä ficissä uskonnoltaan katolilaisia. Niin on myös Antonio, mutta hän ei pidä sitä niin tärkeänä kuin veljekset :)

Käännökset Italialaisille sanoille:

Generosità : Anteliaisuus

Idiota: Idiootti

Sciocco: Typerys

Fratello: Veli

Grazie: Kiitos

Deve essere continuata : Jatkuu

Käännökset Espanjalaisille sanoille:

Pobre: Parka

Dios mío : Voi ei (herranjestas)

Claro: Selvä

Sí : Kyllä

...

Liibooboo: Jälleen kerran meen sanattomaksi kaikista noista kehuista, kiitos! :)

Tekopupu: Kiitokset kehuista! ^_^ Jep, karu totuus on se ettei laadukkaita ja pitkiä lukuja saa usein ellei niitä ole kirjoittu etukäteen. Itse kirjoitin tämän ficin ennen julkaisua kokonaan valmiiksi myös siksi etten ollut varma saisinko tätä ylipäätään valmiiksi. Ei olisi kiva jättää lukijoita heitteille! :(

Zonnebloem: Nyyh, nyt tuli entistä huonompi omatunto :D ehkä tämä uusin luku korjasi asiaa :)