Joo sori on vähän kestänyt, mutta tässä tämä. Kappaleena on Tik Takin Viimeisen kerran ja t.A. all about us. No, kommentit ovat suotavia:) Korjaan mahdolliset typot sitten jos sellaista joku huomaa:D

LUKU 2

Islanti käveli pitkin lehtistä jalkakäytävää. Vaikka ei ollutkaan kuin syyskuun alkupuoli, joka paikassa tuntui jo talven tuoksu. Hopeapäinen poika veti raikasta, viileää ilmaa sisäänsä ja kääntyi vasemmalle, kohti asfaltoitua katua. "Vielä vähän matkaa.." hän mutisi puoliääneen ja työnsi hieman kohmeiset kätensä ruskean takin taskuun. Vaikka päivä alkoi olla puolessa, häntä tuntui yhä palelevan edellisyön viileys.

Hän kääntyi seuraamaan lievästi mutkittelevaa päätietä, joka jatkoi kulkuaan halkoen reittinsä läpi kaupungin. Utuisessa ympäristössä hän näki jossakin kaukaa kauppojen neonvaloja, jotka kutsuivat avaamaan oven. Kaikkialla näkyi hienosti rakennettuja ja suunniteltuja vanhempia ja uudempia taloja, mutta häntä kiinnosti sillä hetkellä vain yksi pienikokoinen kaukaisuudessa siintävä vaalea rakennus, jonka ikkunalasissa oli särö ja jonka mainosvalosta oli sammunut muutama punavalkoinen kirjain.

Viiden minuutin kävelyn jälkeen hän avasi pienen ja hämyisen liikkeen oven. Pieni kello helähti tummapuisen raskaan oven aukeamisen merkiksi. Huone, josta poika löysi itsensä, oli vaalea ja pienehkö aula, jota reunustivat kuvat tatuoinneista ja lävistyksistä. Muutama tumma nojatuoli ja pieni sohvapöytä toivat kuitenkin yhteen nurkkaukseen hieman kotoisamman tunnelman, vaikkeivät ne olleetkaan ihan priima-kunnossa.

Vanha radio soitti Islannille tuntematonta musiikkia, mutta se antoi huoneeseen omaa tunnelmaansa. Poika vilkaisi kelloa, joka näytti kahtakymmentä vaille kahtatoista. Hän käveli huoneen poikki kohti tiskiä varoen kompastumasta punavalkoiseen lattiamattoon. Tiskillä ei näkynyt ketään, mutta hän löysi pienen pahvisen kyltin, jossa käskettiin painamaan nappia, jos ketään ei näkynyt. Islanti katsahti epäillen pientä työtasoon upotettua vaaleaa nappulaa, mutta painoi sitä silti.

Hetken odottelun jälkeen hän näki etäisesti hänelle tutun Egyptin tulevan häntä kohti. Mies katsahti häneen ruskeilla silmillään ja nyökkäsi. "Sadik odottaa sinua työhuoneen puolella. Seuraa minua". Islanti näki parhaaksi seurata huivipäistä miestä. Vaaleisiin pukeutunut mies johdatti poikaa tumman käytävän poikki vaaleaan huoneeseen, jossa Turkki istui työpöydän ääressä järjestelemässä joitakin papereita. Hän kohotti katseensa ja tervehti Islantia.

"Hei, sinä tulit ajoissa. Hyvä juttu." Sadik kiersi pöydän ympäri kättelemään pöllämystynyttä poikaa. "Millaisen lävistyksen haluaisit? Kultainen, hopeinen, timantilla vai ilman?" Turkki iski silmää ja osoitti seinällä olevia kuvia. "Siinä on hyviä malleja erilaisista. Mihin haluat sen, kulmaan, rustoon, huulen, vai jonnekin muualle?" Yhtäkkinen puhetulva hämmensi poikaa, joka ei muutenkaan puhunut paljoa, mutta hän vastasi kuitenkin haluavansa kulmalävistyksen. Turkki nyökkäsi ja otti naamion kasvoiltaan, laski sen pöydälle ja otti esille kirjoituspöydän laatikosta korumallikansion. "Ole hyvä ja katsele vaan, kerro kun löytyy sopiva".

Poika otti kansion varovasti syliinsä, istahti penkille ja alkoi lehteillä leikekirjamaisia sivuja. Hieman kulahtaneilla sivuilla oli toistansa hienompia ja ehkä hieman epäilyttävämpiäkin lävistyksiä, mutta muutaman hetken mietinnän jälkeen Islanti otti muovitaskusta tarkempaan katseluun hieman nurkista rispaantuneen kuvan. Kuvassa näkyi jonkun siistitty tumma kulma, jossa oli pieni hopeinen lävistys. Lävistys oli pystysuora, ja yläpuolisko oli pieni suippo uloke. Alapuoli korusta oli kuula, jonka pinnalla näkyi pieni timantti. Lapun toisella puolella kerrottiin, miten lävistyksen saisi irrotettua ja tilalle laitettua toisen.

Islanti tuijotti kuvaa haltioituneena. Turkki näki tämän ilmeen, ja tiesi mitä sanoa. "Kyllä, sinä saisit sen ilmaiseksi, jos otat sen. Meillä on yhä tuollainen koru valikoimissa, jos haluat, että se laitetaan nyt". Sadik seurasi nuoremman pojan ilmeen pehmenemistä odottaen tämän vastausta. "Jos millään voit.. Voisin ottaa sen nyt".

Sadik hymyili. "Tule tänne, se ei satu kovin paljoa". Islanti käveli huoneen poikki pehmustetulle tuolille, ja Turkki tuli epämääräisen koneen kanssa tämän eteen.

"Oikea vai vasen kulma?"

Islanti värähti hieman, veti henkeä ja vastasi varovaisen varmasti: "Oikeaan, kiitos". Hän oli täysin varma että halusi lävistyksen. Juuri ennen kuin mies lävisti hänen ihonsa, hän sulki silmänsä ja hymyili. "Siinäs nähdään kuka päättää ja mitä", hän ajatteli, kun hän tunsi ilkeän vihlaisun kasvoissaan.

"SINÄ TEIT MITÄ?" Norja korotti ääntään veljelleen, kun näki korun. He olivat portaissa, ja sattuivat nokakkain, kun Norja äkkäsi sen. Järkytys oli ollut suuri, ja Norja levitti hihojen peittämät käsivartensa niin, ettei hänen veljensä päässyt ohittamaan häntä. "Omine nokkinesi vielä.. Millä rahalla?" Islanti naurahti väkinäisesti. "Turkki vain maksoi vanhoja lainoja takaisin, sain sen ilmaiseksi. Ja sitä paitsi, minun asiani eivät kuulu sinulle juurikaan, joten mitä jos siirtyisit tieltäni ja antaisit minun jäädä kotiin?" Poika ohitti Norjan sarkastinen ilme kasvoillaan. Noustuaan portaat omaan kerrokseensa, hän kääntyi ja sanoi uhmakkaasti; "Ainiin, ja minä jään kotiin. En pyydä sitä, minä vain jään".

Norja vilkaisi veljeään jäätävästi ja käveli rauhallisesti alakertaan. Hirvittävän rasittava kakara, hän ajatteli ja sulki olohuoneen veto-oven. Hän otti sohvalta tyynyn ja heitti sen seinään, ilman sen kummempaa syytä. Ja sitten uudestaan, ja uudestaan, ja vielä kerran, kunnes hän onnistui rikkomaan maljakon sivupöydältä. Kirkas kristalli räsähti inhottavasti lattiaan osuessaan ja sirpaleet levisivät puiselle lattialle.

Astiassa oli ollut kesän viimeisiä kirkkaan värisiä kukkia ja vettä, joka imeytyi hyvää vauhtia puuparkettiin. Turhautunut mies kääntyi ympäri kohti ovea, mutta heitti sitten vielä yhden tyynyn seinään. Jotenkin sen päällyskangas riipiytyi halki ja höyhenet jäivät veden pinnalle kellumaan.

Hetken kuluttua Norja palasi mukanaan rätti, harja ja kihveli. Hän laski rätin viereensä maahan ja astui askeleen eteenpäin korjatakseen sirpaleet kihveliin, mutta onnistuikin vain astumaan sirpaleen päälle paljaalla jalallaan. Lattialla oli siis höyheniä, sirpaleita, vettä ja verta. Tilanne oli jotensakin epätoivoinen ja – todellinen, johon hän ei oikeastaan osannut sanoa mitään. Yksinäinen katkera kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja laski katseensa ruhjoutuneeseen villiruusuun ja tunsi pientä yhtenäisyyden tunnetta kasvin kanssa.

"Helvetti".

Norja istahti viereisen puusohvan käsinojalle ja nosti pahemmin haavoittuneen oikean jalkansa syliinsä. Jalkapohja oli melko lailla veressä, mutta siltä istumalta hän ei kyennyt ajattelemaan selvästi. Hetken rauhoituttuaan hän pakotti itsensä irrottamaan läpinäkyvän ja verisen maljakonsirpaleen jalkapohjasta. Toisessa jalassa hän ei huomannut mitään, vaikka sieltäkin vuosi verta. Sinänsä haavat eivät olleet syviä, lähinnä inhottavia. Mies hengitti ulos suunsa kautta ja yritti lähteä linkkaamaan ovelle, mutta kun hän laski oikean jalkansa maahan, hän kaatui matolle.

Norjan huonoksi onnekseen tai hyväksi tuurikseen Tanska kuuli tömähdyksen ja siirtyi katsomaan, mikä oli äänen aiheuttanut. Virne, joka tavallisesti vietti aikaa miehen kasvoilla, oli kadonnut kuin salmiakkipastilli hiilikellariin, ja suupielet olivat laskeutuneet alas, kerrankin.

Enempiä kyselemättä hän nosti toisen miehen käsivarsilleen ja kantoi tämän keittiöön. Laskettuaan tämän tuolille hän tuijotti Norjan siniliiloja silmiä.

"Mitä tapahtui?" Tanska kysyi aidosti huolestuneena puhdistaessaan haavoittuneen jalkoja. Desinfiointiaine kirveli jalkapohjissa, mutta Norja ei viitsinyt välittää siitä. Hän aisti ympärillään pörräävät keijut, ja pyysi niitä siivoamaan alakerran sotkun. Nämä tottelivat ja yksi niistä lensi aivan Tanskan korvan juuresta, niin että kaiken järjen mukaan se olisi pitänyt tuntua, mutta se ei tuntunut.

Tanska katsoi äimistyneenä kun Norja mutisi jotakin puoliymmärrettävää itsekseen ja nousi sitten aristaville jaloilleen. Norjan kasvoilla viivähti hetken tuskan irve, mutta sitten hän käveli portaille. "Palaan pian". "Entä jalkasi? Eiväthän ne vuoda pahasti verta? En ehtinyt sitoa niitä ja…"

"… Minä en vuoda kuiviin parista ´pikku´ haavasta. Nyt vain on pakko käydä selvittämässä Islannille, kuka täällä määrää". Norjan jalkojen alla näkyi hetken pari veristä askelta, mutta hetken kuluttua ne haihtuivat. Mies kääntyi ja jatkoi matkaansa jättäen Tanskan epäröiden alas. Mies kuitenkin päätti antaa toisen mennä ja lähti kohti omaa vakiopaikkaansa.

Tanskan suu aukesi ammolleen, kun hän oli palannut päätään pudistellen olohuoneeseen, jossa ei näkynyt verenpisaraa eikä lasin sirpaletta.

"Mutta miksi hän ei tee tuota silloin kun tulen kotiin yöllä?"

Islanti istui sängyllään ja puhdisti lävistyksen reiän. Siihen ei sattunut juuri ollenkaan, mutta sitä kirveli vielä hieman. Hän laski desinfiointiainepullon pöydälle ja vilkaisi itseään peilistä. Takaisin tuijotti kaksi violettia silmää, joiden katse oli vahva ja arvioiva. Islanti huokaisi. Pieni epäilys yritti hiipiä hänen mieleensä, mutta hän karisti sen mielestään. Hän ei ollut enää lapsi, hänen pitäisi saada itse päättää elämästään. Sitä lävistys hänelle edusti.

Norja kiipesi varoen portaita ylös ja varoi astumasta päkiöilleen, jotka olivat vielä miltei auki, vaikka verta ei vuotanutkaan. Jokainen askel tuntui inhottavasti jalkapohjissa, mutta hän päätti, ettei välittäisi ennen kuin pääsisi alas asiansa suoritettuaan. Hän huokaisi ja käveli aristaen yli vihreän tavallisen maton, kunnes tuli veljensä huoneen ovelle.

Alun perin valkoiseksi maalatun oven maali oli lohkeillut ja kokonaisuus näytti suorastaan surkealta, ja ovessa oli joskus aikaa sitten ripustettu saa tulla – kyltti, jonka hopeapäinen veli oli joskus lapsena tehnyt. Sekin oli kärsinyt, kuten myös pronssinen ovenripa. Kuviot eivät näkyneet enää niin selkeästi kuin paria vuotta aiemmin. Ovi siis oli ollut kovassa käytössä, mutta Norja lakkasi miettimästä ovea, kun kuuli musiikkia oven takaa.

"..On ovi auki maailmaan mutta tänne vangiks jään. Kai kuokkavieraat kulkiessaan, kuin vainajan mut laittaa nukkumaan.." Islanti tuntui kuuntelevan musiikkia hänen fiiliksensä mukaan, Norja päätteli ja avasi oven varovasti ja astui sisään. Hän näki veljensä istuvan sänkynsä nurkassa ja hän vaistosi, että hän riiteli itsensä kanssa.

"Hei veli. Tulin katsomaan, miten voit", Norja aloitti ja tajusi kuulostavansa hyvin typerältä. Mitä hän oikein ajatteli, hän kysyi itseltään.

"..Kuin lapsi huudan maailmaan kaiku sieltä vastaa vaan. Ei löydy neuvonantajaa, mä ulkopuoliseksi jään
Virta korteen viimeiseen tarttuu, vie sen kauas eiliseen.."

Islanti jäädytti katseensa valokuvaan, joka oli otettu heistä joskus ikuisuuksia sitten. Siinä hän oli ihan pieni ja istui Tanskan sylissä, ja Norja istui heidän vieressään ja katsoi Islannin hauskanpitoa. Se oli silloin kun hän vielä piti Tanskasta, kun tämä kävi niin harvoin. Hän lakkasi pitämästä Tanskasta silloin joskus, kun tämä muutti heille asumaan. Silloin hän ei puhunut Norjalle kostoksi kahteen viikkoon juuri mitään, saatikka Tanskalle. Hän ei pitänyt siitä järjestelystä vieläkään, mutta hän oli onnistunut tottuman siihen jotenkin. Se ei kuitenkaan tarkoittanut asian täydellistä hyväksymistä. Hyvinä päivinä, eritoten nuorempana se oli onnistunut, mutta sillä hetkellä hän ei jaksanut ymmärtää veljeään.

Norja yritti selvittää kurkkuaan. "Tiedätkös, minä pakotan sinut tulemaan mukaamme. Sinua ei voi jättää kotiin yksinään. Kuuletko sinä? Laitan vaikka Tanskan raahaamaan sinut autoon, jollet vapaaehtoisesti lähde."

"Niin kuin se hyödyttäisi, voin karatakin. En ole lähdössä, piste." Islanti käänsi selkänsä veljelleen ja näperteli jotakin pientä sängyllä istuessaan. Hän otti vaivihkaa valokuvan käteensä ja irrotti sen kehyksistään.

"Mitä sinä kapinoit, pentu? Se ei johda yhtään mihinkään, ei kannata. Olisit kunnolla.." Norjan äänestä kuulsi jo turhautuminen, koska tavallisesti hänen veljensä oli ollut hyvin käyttäytyvä ja mukava, toisin kuin nyt.

"Mä puhun viimeisen kerran ja sä kuuntelet, sä oot siinä mutta kuule et, minun sanojani ollenkaan. Mä puhun viimeisen kerran ja sä katot kun minä elämältä lakastun, kunnes minua ei olekaan.." Naislaulajan ääni kuulosti huudolta kaiuttimista, kunnes Islanti sammutti soittimen. Sen jälkeen hiljaisuuden tuntui leikkaavan vain alhaalta kuuluva televisio, jonka Tanska oli jättänyt päälle. Hän ei taaskaan ajatellut.. Norja harmitteli mielessään.

"Olisit kunnolla niin kuin silloin, kun olit vielä lapsi". Islanti sulki silmänsä ja hänen suunsa kääntyi irveen. Vieläkö häntä pidettiin lapsena?

"MUTTA MINÄ EN ENÄÄ OLE SE PIENI LAPSI JONKA SAATTOI KÄSKYTTÄÄ ASUMAAN TUON.. IDIOOTIN KANSSA!" Islanti sylkäisi sanat suustaan ja heitti kehyksen seinään juuri siihen, missä Norja oli hetkeä aiemmin seissyt. Hän oli juuri ja juuri ehtinyt väistää kehystä. Norja vilkaisi järkyttyneenä taakseen, missä kehyksen sirpaleet lepäsivät epätasaisina. Sen jälkeen hän heitti ilmeettömän katseensa Islantiin, joka repi perhekuvan palasiksi.

"Tätä mieltä olen maailmankokoukseen lähdöstä" hän sanoi ja istahti takaisin sängylle. Hän tuijotti veljeään haastavasti, mutta Islannin pettymykseksi Norja vain tuhahti. "Siivoa tuo".

Norja kääntyi kannoillaan. Ei ollut ehkä ihan viisasta lähteä niin nopeasti, mutta jokin tuntui silti kylmäävän mielen perukoilla, vaikkei Islanti kenties tajunnutkaan miten paljon hän oli satuttanut.

Hän sulki oven ja istahti hetkeksi ylimmälle portaalle, kun tajusi miten kipu viilsi hänen jalkapohjiaan. Hän irvisti tuskasta. Vaivoin hän linkutti portaat alas olohuoneeseen, missä Tanska katsoi mitään näkemättä televisiota.

"Danmark, kunne du..?"

Tanska sammutti kuin ohjattuna television ja kävi nopeasti hakemassa sidetarpeita. Hän istutti Norjan nojatuoliin ja alkoi sitten viimein sitoa Norja-paran jalkapohjia. Norjan suusta kuului pieni valitus, kun puhdistusaine kirveli haavoissa, ja huoneen tunnelma laski matalalle Norjan mielen mustuessa.

Tanskan lopetettua hän vilkaisi varovasti Norjan silmiin, jotka olivat täynnä kylmää. Hän tiesi ennestään, että tässä mielentilassa Norja oli hyvin vaarallinen, ja sen hän oli saanut kokea itsekin joskus kauan aikaa sitten. Hän seurasi toisen katseen lasittumista, ja lopulta hän ei voinut tehdä muuta kuin nousta seisomaan ja istahtaa käsivarret Norjan ympärillä tämän viereen tietäen, että vaikka Norja ei näyttäisikään tarvitsevansa hellyyttä, tämä olisi siitä myöhemmin kiitollinen.

"Laitan hänet tulemaan mukaamme, vaikka se vaatisikin hänen kantamistaan autoon!" Tanska uhosi ja silitti Norjan hartiaa toisella kädellään. Norjan ympärillä ilma tuntui turhan viileältä ja miehen keskittyminen näkymättömään pisteeseen tuntui kummalliselta. Tanska yritti parhaansa mukaan ymmärtää ja tukea Norjaa, muttei ollut varma kykenisikö siihen. Sitten hän sai pienen ideanpoikasen, ja alkoi hyräillä sävelmää.

" … våre beste menn, drar ut i stird igjen. Vi gir alt, alt for Norge, ofrer alt om vi må.
Vi er røde, hvite, blå. Hele kampen ut skal vi stå på for Norge, vårt fedreland.." Laulu sai Norjan hieman rauhoittumaan ja rentoutumaan, ja pieni hymy pyrki hänen kasvoilleen. Hän kuunteli hetken Tanskan pehmeää laulua ja siirsi sitten Tanskan kädet ympäriltään. Hän nousi varovasti ja kääntyi sitten Tanskaan päin. "Kiitos, Danmark", hän sanoi, ja hieman ontuen käveli makuuhuoneeseen, missä hänen sänkynsä oli.

Norja vaihtoi päälleen raidallisen flanellipyjamansa ja kiipesi sänkyynsä, jonne hän nukahti. Tanska istui yhä keittiössä ja sormeili sekaisia hiuksiaan. Hän huokaisi väsyneenä ja nousi hakeakseen jääkaapista kylmyyttä helmeilevän ruskealasisen pullon. Hän korkkasi sen ja otti pitkän kulauksen, ennen kuin sylkäisi nesteen ulos suustaan.

"Ei helvetti, se pentu on vaihtanut oluen veteen!"

Huoneessaan Islanti istui sängyllään ja tuijotti lasinsirpaleita. Oliko hän vahingossa satuttanut veljeään? Hän ei ollut kovin varma asiasta, mutta häntä ei huvittanut ryhtyä tutkimaan asiaa. Mutta entä jos veli olikin astunut sirpaleeseen hänen huomaamattaan? ..Tuskin, poika ajatteli. Hän tietäisi jos olisi.

Vai tietäisikö? Loppuunsa poika ei ollut enää varma, mitä kaikkea hänellä jäi tietämättä. Oikeastaan hän ei välittänyt edes tietää. Jokin oli muuttanut hänen ja hänen veljensä välejä, ja Islanti oli melko varma, että se oli Tanskan vika. Yht'äkkiä pojan kasvoille nousi hieman julma ja teennäinen hymy, kun hän kuuli alhaalta veden purskahtavan äänen. Hetken kuluttua Tanska rymisteli sisään.
"Joo joo, olipa taas hauska temppu.. Äläkä yhtään väitä ettet olisi tehnyt sitä. Noni, missä ne on?" Tanska seisoi vaativana Islannin edessä, eikä ollut lainkaan huomannut lasinsirpaleita lattialla.

"Älä minulta kysy. Kysy viemäriltä, se voi tietää.." Islanti heitti takaisin ja nautti Tanskan hätääntyneestä ilmeestä. "..Ethän sinä.." "Kyllä minä taisin vahingossa tehdä niin". Tanska laittoi sormensa hiuksiinsa ja yritti olla repimättä niitä päästään. Pakokauhuisen ilmeen jälkeen hän kääntyi ja lähti alakertaan sadatellen raskaasti. "Helvetti tuon pennun kanssa, sitä pitäisi kouluttaa vähän", hän mutisi mennessään.

Islanti nousi ja siivosi lasinsirpaleet pois lattialta. Sirpaleista lähti kummallinen ääni, kun hän heitti ne roskakoriin. Jotensakin tyytyväisenä omaan sarkasmiinsa ja tapaansa piilovittuilla Tanskalle. Hän palasi takaisin sängylleen, laittoi kuulokkeet korvilleen ja otti sängyn alta pienen limonadipullon, joka ei kaikesta päätellen sisältänyt ihan sitä mitä sen olisi pitänyt. "Skol, Danmörk", hän sanoi, ja otti lyhyen kulauksen.

..It's all about us, all about, it's all about all about us. There's a theme that they can't touch 'cause you know ahaaaaaah…