"Alfred, onko niin mahdotonta olla hetki hipihiljaa ja pitää se suuri suusi tukossa?"
"Enhän minä edes huuda!"
Matthew Williams huokaisi syvään ja jatkoi sarjansa katsomista, koittaen uppoutua ranskankielisen puheensorinaan ja pysyä jälleen välinpitämättömänä huoltajansa ja veljensä kiistasta. Edes hänen rakas toinen äidinkielensä ranska soljuvine virkkeineen ei kuitenkaan auttanut tässä kaaoksessa. Alfred oli tavalliseen tapaansa saanut Arthurin repimään pelihousunsa pitämällä jumalatonta mekkalaa pelatessaan videopelejään. Matthew ymmärsi hyvin huoltajansa hermojen olevan kireällä Alfredin kanssa, etenkin kun Arthur oli viime aikoina ollut normaaliakin alttiimpi räjähtämään. Matthew oli ymmärtänyt antaa tälle tilaa ja olematta kyselemättä turhia, sekä pysyttelemään mahdollisimman huomaamattomana. Alfred ei kuitenkaan ollut yhtä hienosäädetty tulkitsemaan muiden tunteita, ja nuori amerikkalainen sai vain savun sauhuamaan kovempaa Arthurin korvista.
"Olenko koskaan maininnut sinun olevan käsittämättömän kiittämätön ja julkea? Minä annan sinun loisia ilmaiseksi omassa asunnossani vaatimatta sinulta yhtään mitään, etkä sinä voi kunnioittaa minua senkään vertaa, että pitäisit turpasi kiinni minun työskennellessäni", Arthur meuhkasi ja tuijotti sohvalla löhöilevää Alfredia tulenkatkuisesti.
"Mutta, Artie, minä en edelleenkään pitänyt meteliä! Oletko varma, ettei kaikki se viski mitä juot, vaikuta kuuloosi"
Britin silmät kapenivat pahaenteisesti ja tämän naama punoitti helakkana kaikesta pidätellystä raivosta, kun tämä viskasi Alfredia painavalla kirjalla.
"Artie, tuo sattui!"
Arthur ei kuitenkaan enää kuullut Alfredin valitusta, vaan paineli ovet paukkuen työhuoneeseensa. Matthew katsahti kaksoisveljeään kasvoillaan ilmiselvä kyllästyneisyys, mutta Alfred ei huomannut veljensä moittivaa katsetta, vaan pudisteli päätään pöllämystyneenä ja pisti isot kuulokkeet takaisin korviinsa.
"Ai mitäkö tapahtui? Ei mitään kummallista. Vanha Artie vain meuhkasi jotain perinteiseen tyyliinsä", Alfred naureskeli kovaan ääneen kuulokkeisiinsa ja avasi kokistölkin. Matthewa irvisti kuullessaan kokistölkin sihahtavan uhkaavasti ja käänsi vaistonomaisesti katseensa Arthurin työhuoneen mahonkiseen oveen. Ovi pysyi kuitenkin visusti kiinni, huolimatta oven takaa kuuluvasta äkäisestä jupinasta. Matthew huokaisi helpotuksesta ja päätti taas keskittyä sarjansa katsomiseen, ignooraten veljensä mölinän ja Arthurin sadattelun taustalla.
Arthur kihisi raivosta. Hän tiesi, ettei töistä tulisi nyt mitään. Hän työnsi irvistäen paperit kirjanpitoa koskien syrjään. Hän hamusi kaappinsa kätköistä pullon viskiä käsiinsä.
Muu ei olisi auttanut hänen päässään tykyttävään pirulliseen päänsärkyyn, joka johtui varmasti hänen kiittämättömän kasvattinsa hävyttömästä elakoimisesta.
Arthur nousi himmentämään valoja, mutta tajusi pian, että valojen himmentäminen ei auttanut hänen järkyttävään olonsa. Onneksi hänellä oli jotain vahvempaa juurikin tähän tarkoitukseen, kunhan hän vain muistaisi mihin oli nämä kullanarvoiset apurinsa piilottanut. Hetken hän availi työpöytänsä laatikoita etsien parhaita ystäviään. Kaivaessaan kohdettaan hänen kätensä osui myös johonkin muuhun. Arthur kurtisti kulmiaan, hän ei muistanut piilottaneensa yhtään valokuvaa mihinkään. Hitto, eihän hänellä edes ollut valokuvia. Mistä kaduilla kasvanut näpistelyillään rikollisen uransa aloittanut rutiköyhä poika olisi edes ottanut valokuvia?
Valokuvassa ei kuitenkaan ollut Arthur itse. Vaaleat laineet ja siniset tähtisilmät eivät kuuluneet hänelle, eikä myöskään hellä hymy henkilön kasvoilla. Niin, kuvassa oli Francis. Kuinka kauan siitä olikaan, kun Arthur oli nähnyt kyseisen maanvaivan? Kuinka kauan oli siitä, kun Arthur oli hivellyt tämän… Ei, nämä olivat muistoja, joita hän ei halunnut enää muistaa. Muistoja, joita hän oli tunkenut pois mielestään turkasen monen vuoden ajan. Hän työnsi kuvan syrjään, varoen kuitenkin ryttäämästä tai repimästä sitä. Poissa silmistä, poissa mielestä. Mutta kun ei.
Arthur unohti nopeasti pillereidensä etsimisen. Ihan sama, hän soittaisi Sadikille myöhemmin ja pyytäisi hankkimaan lisää. Viski saisi luvan auttaa tähän sydämentykytykseen ja päänsärkyyn. Arthur oli varma, että hän kuolisi sydänkohtaukseen tai korkeaan verenpaineeseen ennen kuin pääsisi pois tästä kuppaisesta kaupungista. Hän ei todellakaan tahtonut viettää elämäänsä jumissa kyseisessä loukussa. Niin kauan kuin hän muisti, hän oli kaivannut jonnekin muualle saastaisilta kaduilta ja korruption mädättämästä yhteiskunnasta. Hän ei kuitenkaan voinut lähteä nyt, sillä hänellä oli vastuullaan Alfred ja Matthew. Matthew oli velvollisuudentuntoinen ja ahkera, eikä Arthurilla ollut epäilystäkään, ettei poika selviytyisi parempaan elämään kuin mitä Arthur pystyi hänelle nyt tarjoamaan. Alfredista Arthur oli huolissaan. Tuo poika, jonka ääni oli vielä kovempi kuin tämän pää, joutuisi nopeasti vaikeuksiin joutuessaan yksin kaduille.
Arthur oli itse kasvanut kaduilla, hän tiesi millaista taistelua kyseinen elämä oli. Hän oli päättäväisesti ja nopeasti noussut korkeaan asemaan nuorella iällä, aloittaen tavanomaisista näpistyksistä ja ryöstöistä. Hän oli hankkinut itselleen kusipään maineen hyvin nopeasti rikollispiireissä suorasanaisuudellaan ja suolaisella kyynisyydellään, sekä häikäilemättömyydellään. Hän sopi tähän elämäntyyliin paremmin kuin hyvin, mutta ehkä hän kaipasi jotain muuta ja jonnekin muualle, jonkun muun kanssa. Karkoittaakseen katkerat mietteet päästään, hän korkkasi viskipullon ja otti huikan suoraan suusta. Hänellä oli paljon, mitä unohtaa.