Norjan rannikko, 24. lokakuuta 1531

Kuninkaan lippulaiva Ingridin kapteeni katseli huolestuneena kaakosta lähestyviä ukkospilviä.

Ellei tuuli puhaltaisi niitä pois, niin he joutuisivat keskelle rajua myrskyä.

Hän oli ollut merillä melkein koko ikänsä ja hän kyllä tunnisti vaarallisen myrskyn, kun vain sattui näkemään sellaisen.

Kuningas Christian seisoi hievahtamatta komentosillalla, navakan tuulen leikkiessä hänen viitallaan. Hän oli pitkä sekä harteikas mies, jonka kasvoja peitti tumma ja tuuhea parta.

Hänen silmänsä olivat nauliutuneet itäiseen horisonttiin, jossa siinsi Ruotsin manner.

Ruotsalaiset olivat aina aiheuttaneet hänelle harmia mutta hän ei aikonut päästää heitä kurittamatta.

Ruotsin kruunu kuului oikeutetusti hänelle ja hän ottaisi sen takaisin vaikka väkisin.

Hän ei voinut sietää sitä että häntä uhmattiin, hän oli saanut valtansa itse Jumalalta ja silloin hänen alamaisensa tekivät syntiä, kun he julkesivat uhmata häntä.

Heti kun hänen joukkonsa astuisivat Ruotsin maaperälle, niin hän tekisi selvää kapinallisten saastaisesta johtajasta Gustav Vasasta. Kaikki muut saisivat kuolla mutta Vasan hän halusi elävänä, jotta saisi tappaa hänet omin käsin ja ripustaa sitten hänen päänsä Tukholman torille, ankaraksi varoitukseksi muille, jotka vain yrittivätkin uhmata häntä.

Christianin tulevaisuuden suunnitelmat kuitenkin katkesivat äkisti kun laivan kapteeni tuli pälpättämään hänelle että heidän olisi lykättävä valloitusta.

"Mitä?!", Christian karjaisi ja oli vähällä tarttua kapteenia kiinni kauluksesta.

"Teidän armonne, päällemme nousee kohta myrsky ja ellemme nyt etsiydy lähimpään satamaan, niin joudumme kaikki meren pohjaan", kapteeni selitti, yrittäen säilyttää äänensä tasaisena, sillä vihainen kuningas pelotti häntä.

Christianin raivoavat silmät siirtyivät onnettomasta kapteenista, lähestyvään myrskyyn ja sitten taas takaisin kapteeniin.

"Me purjehdimme Ruotsiin, vaikka se jäisi viimeiseksi teokseni", hän uhosi.

"Mutta teidän armonne kuten näette, edempänä purjehtivilla laivoilla on jo suuria vaikeuksia pysyä kurssissa."

"Millaisten pelkureiden käsiin olenkaan uskonut laivastoni?! Pelkäättekö te kaikki pientä tuulenpuhuria?!"

Samassa ukkonen jyrähti ja salama välähti vain puolen kilometrin päässä Ingridistä.

Ukkosen äkillinen ääni sai Christianin unohtamaan hetkeksi raivonsa ja hän tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn.

Kapteeni oli täysin oikeassa sillä Christian näki kuinka etäämmällä Ingridistä purjehtiva Isabella oli melkein kääntynyt poikittain takaisin menosuuntaan. Äkkiä salama iski uudestaan, nyt paljon lähemmäksi. Ukkosen jyrinän hiljennyttyä kannella työskentelevät merimiehet alkoivat huutamaan kovaan ääneen ja kaikki osoittelivat paapuurin puolella seilaavaa Annea, jonka mastossa leimusi tuli.

Salama oli iskenyt Annen mastoon ja sytyttänyt kuninkaan viirin ja ylemmän purjeen palamaan.

Seuraavaksi mustaakin mustemmat pilvet repesivät ja piiskaava sade laskeutui heidän ylleen.

Kapteeni katseli tätä kaikkea kasvot kalpeina kuin lakana.

"Pyydän teidän armonne, älkää pakottako meitä jatkamaan matkaa, kun itse Luoja tuntuu olevan suunnitelmianne vastaan", kapteeni rukoili.

"Tämä ei ole Luojan työtä vaan itsensä Paholaisen!", Christian jyrisi.

"Minä en pelkää sinua Lucifer, tätä alusta sinä et upota!", hän huusi taivaalle, yrittäen parhaansa mukaan pysytellä pystyssä villisti puolelta toiselle keinuvan laivan kannella.

Kapteenilla ei ollut pienintäkään halua jäädä Ingridille ja hän laskeutui alas komentosillalta, miestensä joukkoon. He jättäisivät laivan, sanoisi kuningas siihen mitä tahansa, hän saisi kohdata Paholaisen yksin jos niin tahtoi.

Miehet tungeksivat pelastusveneisiin, heidän tovereidensa alkaessa laskea heitä myrskyäviin aaltoihin.

Samassa Christian huomasi mitä he olivat tekemässä.

"Te ette lähde minnekään!", hän huusi mutta hänen sanansa hukkuivat myrskyn jylinän alle.

Samassa laiva keinahti rajusti oikealle ja Christian kaatui selälleen.

Sadepisarat iskivät häntä kasvoihin kuin terävät neulat, uuden salaman valaistessa mustaa taivasta.

Lyhyen hetken aikaa hän oli näkevinään yläpuolellaan olevien pilvien muodostuvan kuin kasvoiksi.

Hänen katsoessa uudestaan tarkemmin, hän ollut uskoa silmiään, vanhan naisen kasvot katsoivat häntä ylhäältä pilvistä.

Christian tunsi nuo kasvot, ne kuuluivat Sigbritille, jota myös noidaksi kutsuttiin.

"Sinä kurja!", Christian karjaisi ja pui nyrkkiään taivaalle mutta hänen äänensä katosi myrskyn pauhun alle, jonka takaa kuului vanhan eukon ilkeä nauru.