Elämä on ollut kohtuuttoman kiireistä viimeiset kuukaudet. Olen kirjoittamisen lisäksi laiminlyönyt ankarasti luku/kommentointiurakkaani, joten keskityn sen suman purkamiseen heti seuraavana. Pahoittelut kaikille tästä.
Edit: Kadonneet kappalejaot korjattu.
4. Kuja
"Kukaan ei tunnusta nähneensä tai kuulleensa yhtään mitään", Joanna totesi vilkaistessaan Sirania. Tämä keskittyi ahtamaan suuhunsa kokonaista sämpylää, eikä osoittanut erityisemmin kuulleensa sisarensa sanoja. He istuivat pienessä ravintolassa lähellä kolmannen joukkueen tiloja.
"Myöskään vartijat eivät olleet havainneet mitään. Kävin jopa tapaamassa Kurotsuchia. Hän oli vilpittömän kiinnostunut tapauksesta omalla karmivalla tavallaan, mutta hänen laitteensa eivät antaneet viitteitä siitä, että jotakin olisi itse asiassa tapahtunut", Joanna jatkoi sitkeästi seuratessaan samalla epäuskoisella kunnioituksella Siranin kamppailua sämpylää vastaan.
"Joku valehtelee", Siran sai lopulta sanottua vimmaisen pureskelunsa lomassa.
"Onko tämä sinun virallinen kantasi ajatuksia lukevana henkilönä vai henkilökohtainen arvauksesi?" Joanna kysyi takaisin kulmaansa merkitsevästi kohottaen.
"Me näimme kirkkaan valopallon ja kuulimme räjähdyksen, joka irrotti paikat hampaista. Minun valistunut henkilökohtainen arvaukseni on, että me kolme emme olleet ainoat", Siran vastasi ja siemaisi teetään.
"Miksi kukaan valehtelisi tällaisesta asiasta?" Joanna kysyi kulmiaan rypistäen.
"Vaihtoehtoja on enemmän kuin tohtisin käydä arvuuttelemaan, mutta yleisimpinä ovat useimmiten sekaantuminen asiaan tai pelko siitä, mitä asiasta ääneen huuteleminen voi aiheuttaa", Siran vastasi.
"Sinä uskot, että joku täältä oli mukana räjähdyksessä?"
"Se on mahdollista".
"Onko sinulla lisää valistuneita arvauksia siitä, mistä koko tapauksessa oli kyse?" Joanna kysyi.
"Ei, mutta voisin kysellä hieman ympäriinsä", Siran ehdotti. "On epätodennäköistä, että saan yhtään mitään irti, mutta jos asianomaiset saavat kuulla minun kyselleen heidän peräänsä, saan kenties aikaiseksi jotakin mielenkiintoista".
"Kunhan olet varovainen", Joanna vastasi.
"Enkö minä aina ikään kuin ole?"
"Et ja siksi se huolettaakin minua", Joanna sanoi huokaisten.
Naiset olivat hetken hiljaa. Joanna pohti edelleen edellisiltaa miltei koskemattoman aamiaisensa äärellä. Siran puolestaan piti huolen siitä, että hänen kokoamansa kukkurapäinen valikoima ruokaa ei saanut toista tilaisuutta.
"Minä tulen illalla pistäytymään, katsotaan silloin mitä olemme saaneet koottua", Siran ehdotti lopulta suupalojensa välissä. Naisen katseeseen hiipi kiusoitteleva tuike. "Vai olenko silloin vain tiellä?"
"Tiellä?" Joanna toisti havahtuen ajatuksistaan.
"Tiedäthän. Sinulla on se päivällinen ja kaikkea", Siran totesi viattomasti. "Toisinaan moisilla on tapana venyä".
Joanna katsahti häneen terävästi.
"Illalla käy hyvin", hän totesi.
"Ah. Kado tulee pettymään".
"Hän kestänee sen", Joanna sanoi. Hän pisti syrjäsilmälle merkille sisään lipuvan Kenpachin, joka ei näyttänyt olevan hilpeimmällä tuulellaan. Mies oli parhaimmillaankin käytöstavoiltaan katujyrän tasolla, mutta tänään hänen olemuksensa henki lupausta nopeasta kuolemasta. Joannan velvollisuudentunto otti nopean tappion hänen itsesuojeluvaistostaan ja nainen nousi seisomaan pikaisesti. "Minä taidankin tästä jatkaa matkaani"
"Jollet syö tuota, voinko minä ottaa sen?" Siran kysyi osoittaen huolestuneena sisarensa lautasta.
Joanna työnsi sen sisarelleen auliisti.
"Palaillaan", hän sanoi ja harppoi sitten ulos.
"Minulla on sinulle asiaa", hän kuuli Kenpachin jyrisevän selkänsä takana Siranille ja tunsi heikkoa helpotusta siitä, että oli ehtinyt alta pois.
"Kapteeni", Kira tervehti.
Joanna nyökkäsi juuri toimistolle kävelleelle miehelle ja väläytti tälle pikaisen hymyn.
"Minä luulin jo, etten näkisi sinua koko päivänä", hän sanoi. "Missä sinä olet oikein piileskellyt?"
"Me teimme partiokierroksen etelässä", Kira totesi. "Me puhuimme siitä eilen".
"Totta, mutten nähnyt sinua aamulla ennen kierrostanne, enkä myöskään lounasaikaan", Joanna huomautti.
"Olen pahoillani, en tajunnut teidän etsineen minua", Kira sanoi painaen päänsä kevyesti.
"Olisin tahtonut jutella, mutta se onnistuu varmaan myöhemminkin", Joanna sanoi.
"Minulla on nyt hetki aikaa", Kira ehdotti auliisti.
"Muutoin kyllä, mutta minulla on sovittuna päivällinen ja olen jo nyt myöhässä", Joanna vastasi kasaten papereitaan tarmokkaasti.
"Jotakin mistä minun pitäisi olla tietoinen?" Kira kysyi seuraten naisen liikkeitä.
"Ei, jollet tietenkin pidä oikeutenasi luutnanttinani tietää tapailemieni miesten nimiä", Joanna vastasi takaisin vilkaisten miestä kulmiensa alta.
Kira punastui kevyesti
"Kapteeni, en tarkoittanut-", hän aloitti, mutta Joanna nauroi hyväntuulista nauruaan.
"Älä huoli. Minä vain kiusoittelen sinua", hän sanoi.
"Onko teillä ohjeita tälle illalle?" Kira kysyi kerätäkseen tilanteen.
"Muita kuin lopettaa teitittelyni?" Joanna kysyi takaisin.
"Kapteeni", Kira nuhteli.
Joanna hymyili anteeksipyytävästi.
"Ehkä me ehtisimme viettää hieman laatuaikaa huomenna aamiaisella?" hän ehdotti sovittelevasti.
Kira nyökkäsi.
"Käykö seitsemältä?" Joanna jatkoi. "Me voimme tavata minun asunnollani".
"Seitsemältä", Kira toisti.
"Me näemme silloin", Joanna sanoi ja kääntyi vielä ovella hymyilemään Kiralle. "Lähde sinäkin ajoissa tänään, Kira. En usko, että kukaan pistää sitä pahakseen".
"Kyllä, kapteeni", Kira vastasi.
"Huomiseen", Joanna sanoi ja käveli ulos.
Kira jäi tuijottamaan kapteeninsa perään. Tämän elinvoimaisuus sekä hyväntuulisuus tuntuivat olevan ainaisessa ristiriidassa hänen synkemmän ja epävarmemman luonteensa kanssa. Silti he olivat oppineet ensin varovasti tuntemaan toisensa, sitten luottamaan toisiinsa. Kira tiesi, että vaikka hänen kapteeninsa olikin ihminen, tämän kyvyt niin taistelukentällä kuin johtajana olivat vähintään muiden kapteenien veroiset. Hän luotti tämän johdatukseen sekä kykyyn pitää joukkonsa turvassa.
Kira huokaisi. Hän olisi toivonut, että hän olisi ajan myötä oppinut myös tuntemaan kapteeninsa sinä henkilönä, joka tämä todella oli. Hän oli kuitenkin liian tottunut noudattamaan arvojärjestystä voidakseen heittää sen mielestään. Niinpä heidän tapaamisiaan leimasi aina tietty virallisuus, josta Joanna ei saanut häntä luopumaan, vaikka tämä yrittikin kyllä.
Virallisuus oli myös turvapaikka, se Kiran oli myönnettävä. Niin pitkään kun he puhuivat joukkueensa asioista tai keskustelivat harjoitusten aikatauluista, niin pitkään he tiesivät kumpikin täsmälleen mitä sanoa. Kun liikuttiin pois rutiinien ja työn tuomasta turvasta, Kira tunsi olonsa epävarmaksi. Hän ei tiennyt, mitä sanoa naiselle tai miten suhtautua tämän alituiseen kiusoitteluun. Niinpä hän useimmiten vaikeni, vaikka toivoikin toisinaan, että olisi uskaltanut vastata naiselle samalla mitalla.
"No-oh?" Siran kysyi. Nainen makasi selällään sohvalla ja oli nostanut jalkansa selkänojalle. Hänen katseensa oli epäilevä.
"Mitä?" Joanna kysyi. Hän veti oven perässään kiinni ja riisui kapteeninhaorinsa. Hän istuutui alas ja leyhytti käsillä kasvojaan. "Ulkona on edelleen painostavan kuuma, vaikka aurinko laski".
"Miten päivällisesi sujui?" Siran kysyi.
"Sinuako vilpittömästi kiinnostaa?" Joanna kysyi takaisin kulmaansa kohottaen.
Siran pohti hetken kysymystä.
"Ei, mutta Matsumoto kysyy minulta kuitenkin", hän vastasi rehellisesti.
"Ehkä voin kertoa hänelle itsekin", Joanna totesi.
"Sinäkö et tahdo kertoa minulle?" Siran kysyi.
"Sinuahan ei kiinnostanut", Joanna vastasi.
"Ei kiinnostakaan".
Naiset olivat pitkän tovin hiljaa. Joanna huokaisi.
"Päivällinen oli mukava", hän sanoi.
"Mukava?"
"Tiedäthän, ei ikään kuin epämiellyttävä".
"Ei ole tarvetta sarkasmiin".
He olivat taas tovin hiljaa, Siran tarkastellen sisartaan ja Joanna tuijotellen ikkunasta ulos.
"Mutta ei erinomainen tai erityinen?" Siran kysäisi ohimennen.
"Kado on mukava mies", Joanna vastasi. Hänen äänessään oli puolusteleva sävy.
"Sinä sanoit sen taas. Mukava".
"Sanoinko? Hyvänen aika".
"Te ette aio tavata uudelleen?" Siran kysyi.
"En tiedä", Joanna sanoi. Hän haroi hiuksiaan ja huokaisi sitten antautuvasti. "Emme kai".
"Hyvä", Siran vastasi.
Joanna mulkaisi häntä.
"Hyvä?" hän toisti.
"Minä en pitänyt hänestä", Siran sanoi.
"Sinä et pidä kenestäkään", Joanna huomautti käytännöllisesti.
"Hänestä en pitänyt erityisesti", Siran totesi päättäväisesti.
"Mikä hänessä oli vikana?" Joanna kysyi.
"Sinä tiedät sen varmasti minua paremmin. Sinähän hänen kanssaan päivällisellä kävit", Siran totesi.
Joanna pudisteli päätään hitaasti.
"Sinä et aio suoda minulle sitä iloa, että me kävisimme joskus normaalin keskustelun?" hän kysyi.
Siran kohautti olkiaan.
"Toivotko sitä todella?"
Joanna oli aikeissa vastata, kun ovelle kolkutettiin.
"Sisään", hän kutsui.
Matsumoto harppoi sisälle. Hänen tavanomaisen hyväntuulinen olemuksensa oli nyt vakava.
"Kapteeni pyysi teitä molempia tulemaan mahdollisimman pian", hän sanoi.
Joanna oli heti jaloillaan.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi.
"Partio löysi kolmen shinigamin ruumiit läheltä kymmenennen joukkueen harjoitusaluetta", Matsumoto vastasi.
"Hyökkäsikö joku Seireteihin?" Joanna kysyi kulmiaan rypistäen.
Matsumoto pudisteli päätään.
"Me emme ole saaneet minkäänlaista vihjettä siitä, että ulkopuolinen taho olisi hyökännyt tänne. Kapteeni epäilee, että se on joku täältä", hän sanoi hiljaa.
Joanna ja Siran vaihtoivat huolestuneen katseen.
"Varmaankin parasta, että näette itse", Matsumoto totesi hiljaa.
"Jonkun on täytynyt silpoa ruumiita vielä heidän kuolemansa jälkeen", Joanna totesi hiljaa. "En usko heidän saaneen noita kaikkia vammoja eläessään".
He seisoivat hiljaisella kujanteella, joka oli suljettu kokonaan liikenteeltä tapauksen käytyä ilmi. Ruumiit makasivat kujanteen suljetussa päässä. Kaksi niistä oli aivan toisissaan kiinni, aivan kuin nämä olisivat käpertyneet lähekkäin juuri ennen kuolemaansa. Kolmas oli kujanteen toisella puolella, nojaten osittain seinään puoli-istuvassa asennossa.
"Mihin he tarkalleen ottaen kuolivat?" Siran kysyi. Nainen oli kumartuneena ruumiiden äärelle ja tarkasteli niitä viileän käytännöllisesti. "Yksikään haavoista ei näytä niin syvältä, että se olisi ollut tappava".
"Ehkä hyökkääjä käytti myrkkyä terässään tai jonkinlaista kidoa", Joanna ehdotti takaisin.
"Meille selviää varmasti enemmän, jahka kapteeni Kurotsuchi ennättää tutkia ruumiit", kapteeni Hitsugaya sanoi.
He seisoivat tihenevässä hämärässä hiljaisina. Kuumuus tuntui ahdistavalta ja hiljaisella kujanteella se tuntui sekoittuvan synkkään painostavuuteen, jolla ei ollut mitään tekemistä sään kanssa. Joanna huomasi ihonsa olevan kylmännihkeä. Hän pakotti katseensa ylös katukivistä ja tarkasteli ruumiita edessään koettaen pakottaa tunteensa tyyniksi.
"Aistitko sinä mitään?" hän kysyi Siranilta.
Tämä ei vastannut mitään, mutta sulki silmänsä. Muut olivat hiljaa, antaen naiselle rauhan tehdä työnsä. Hetken kuluttua Siran aukaisi silmänsä ja nousi seisomaan. Hän ei katsonut muihin, vaan tarkasteli kahta ruumista edessään.
"He eivät kuolleet rauhaisasti", hän sanoi.
"Sen me tiedämme", Hitsugaya huomautti viileästi.
Siran pudisteli hiljaa päätään.
"Minä en tarkoita sitä", hän sanoi. "He olivat kauhuissaan".
Nainen rypisti kulmiaan.
"Minä en tiedä miten minun pitäisi selittää se. He eivät olisi pelänneet kuolemaa niin paljon. Heidän jättämänsä jäljet tuntuvat enemmän siltä, kuin he olisivat nähneet jotakin paljon pahempaa ja pelottavampaa. Aivan kuin itse kuolema olisi ollut heille helpotus", hän sanoi hitaasti. Hän kääntyi katsomaan Joannaa. "Ymmärrätkö sinä mitä minä koetan sanoa?"
Joanna nyökkäsi epävarmasti.
"Minusta tuntuu, että ymmärrän mitä ajat takaa. Osaatko sanoa mitä he pelkäsivät?" hän kysyi.
Siran pudisteli päätään.
"En usko, että olisin aistinut tämänkään vertaa, jolleivät he olisi olleet niin peloissaan", hän sanoi.
He olivat tovin hiljaa, kukin pohtien tilannetta tahollaan. Joanna rikkoi hiljaisuuden ensimmäisenä.
"Mitä me teemme?" hän kysyi.
"Järjestin ylimääräisen partioinnin kaikkialle Seireteihin", Hitsugaya sanoi. "En tiedä voimmeko me juuri nyt tehdä muuta kuin pitää silmämme avoinna".
"Lähetä minulle sana heti kun saatte tiedon kuolinsyystä", Joanna pyysi.
Hitsugaya nyökkäsi.
"Olkaa varovaisia", hän kehotti.
"Uskotko, että tämä ja räjähdys liittyvät yhteen?" Siran kysyi heti heidän jäätyään kahden. Naiset harppoivat takaisin kohti Joannan asuntoa. Heistä kumpikaan ei osannut shunpoa, mutta juuri nyt kumpikaan ei sitä kaivannut askeleitaan jouduttamaa. Oli olemassa hetkiä, jolloin oli vain käveltävä kunnes keuhkoja pistelisi ja puhuminen olisi mahdotonta. Siran sanoi aina, että se selvitti päätä. Niinpä he harppoivat rinnatusten pitkin askelin ja tahdilla, jonka useat Joannan alaiset olivat havainneet mahdottomaksi seurata muutoin kuin ylpeytensä nielemällä ja reilusti hölkkäämällä.
"Olisin yllättynyt, jolleivät ne liittyisi", Joanna vastasi. "Minusta tuntuu, että ne saattoivat tapahtua yhtä aikaa tai olla lähtöisin samasta tapahtumasta".
"Onko sinulla jännittäviä arvauksia aiheeseen liittyen?" Siran kysyi.
Joanna pudisteli päätään.
"Jollei sinulla ole tarjota uutta tietoa kysymyskierroksesi seurauksena, luulen meidän olevan toistaiseksi tyhjän päällä", hän sanoi.
"En usko, että saavutin muutamaa satunnaista sanasotaa lukuun ottamatta mitään mainitsemisen arvoista. Ainakaan vielä", Siran sanoi. "Kiertelin kyselemässä räjähdyksestä ja siitä illasta ylipäätään. Kukaan ei tiennyt mitään".
"Tyypillistä", Joanna vastasi ärtyneesti.
He kääntyivät kulmauksesta ja jatkoivat samaa tahtia katua alas. Siran pudisteli päätään levottomasti heidän kävellessään.
"Minä en usko, että tämä tietää mitään hyvää", hän sanoi.
"Ruumiit harvemmin tietävät", Joanna vastasi myrkyllisesti.
"Se mitä minä aistin tänään…", Siran pudisteli päätään hitaasti. "Se oli jotakin erilaista. En osaa pistää sitä sanoiksi, mutta se mitä aistin, sai kylmät väreet juoksemaan selässäni. Minä todella toivon, että syylliset saadaan kiinni pian".
"Emmeköhän me kaikki toivo sitä", Joanna sanoi.
He kävelivät hetken vaitonaisina, kumpikin ajatuksiinsa vajonneina.
"Pidä silmäsi auki ja ole varovainen", Joanna sanoi.
Siran nakkeli niskojaan.
"Enkö minä aina?" hän kysyi.
"Et".
"Totta".
"Voisitko suoda sen ilon minulle tällä kertaa?"
"Ehkäpä. Palataan asiaan aamusta, käykö? Minua väsyttää"
Joanna pudisteli päätään, eikä vastannut. He olivat puhuessaan tulleet risteykseen, jossa he normaalisti erosivat. He hiljensivät käyntinsä mateluksi ja seisahtuivat sitten. Joanna oli hiljaa, mutta hänen ilmeensä kertoi, että hän halusi puhua jostakin.
Siran odotti kärsivällisesti noin kymmenen sekuntia.
"No?"
"Minusta tuntuu tällaisina hetkinä, etten minä ollut oikea valinta kapteeniksi", Joanna puuskahti. Hänen katseessaan sekoittuivat ärtymys ja pettymys. "Minusta tuntuu, etten tiedä ja osaa riittävästi. Minä en tunne tätä maailmaa ja sen sääntöjä".
"Sinulla on Kira sitä varten", Siran totesi tyynnytellen.
"Minun pitäisi olla se, joka tietää, mikä on paras ratkaisu missäkin tilanteessa. Minun pitäisi tietää, miten pitää joukkoni turvassa. Kuinka minä voin tehdä sen, kun en aina tahdo edes ymmärtää, mitä ympärilläni tapahtuu?" Joanna kysyi. Hänen ärtymyksensä oli laantunut alakuloisuudeksi. Naisen silmissä häilähti epätietoisuus. "Minä pelkään, että teen virheen ja joku muu maksaa sen hinnan".
"Jos sinua ei olisi pidetty kyllin soveliaana tarjokkaana tehtävään, ei sinua olisi valittu", Siran huomautti.
"Vaikka minusta olisikin sangen mukava tuudittautua tuohon ajatukseen, minun on huomautettava, ettei tarjokkaita ollut suoranaisesti ryntäykseksi asti", Joanna totesi happamana.
"Varteenotettavia tarjokkaita. Se ikään kuin tarkoittaa, että tarjokkaiden piti olla jollakin tasolla päteviä tehtävään", Siran oikaisi. "Tuollaisilla lisämääreillä on tapana karsia ehdokkaita".
Joanna pudisteli päätään surullisesti.
"Minä toivon todella, että me kaikki selviämme tästä kuivin jaloin", hän totesi.
"Toivotaan parasta ja odotetaan pahinta", Siran totesi pirteästi.
Joanna huokaisi ääneen.