( AN: jestas tämä on hölmö luku)
Tulio oli ollut ihmeissään siitä, ettei heidän rannalla asumisensa aikana ollut kertaakaan satanut. Silloin kun he matkasivat kartan avulla El Doradoon, oli yhtenä yönä alkanut sataa hyvin rankasti. He eivät voineet tehdä muuta kuin yrittää etsiä mahdollisimman suuren lehden ja istua sen alla kunnes sade loppui. Tulio oli ollut hyvin turhautunut ja rasittunut silloin ja syyttänyt jälleen kerran Miguelia.
Nyt sade alkoi kuitenkin keskellä päivää. Pilvet ilmaantuivat kuin tyhjästä siniselle taivaalle. Kaksikko huomasi asian vasta kun pilvet peittivät auringon ja ensimmäiset pisarat alkoivat tippua maahan.
"Voi hyvä luoja, unohdin kokonaan varustautua sateeseen…" Tulio mumisi ärtyneenä. Hän oli kyllä murehtinut sateesta mutta ei ollut oikeastaan tehnyt sen eteen mitään. Hän alkoi olla hieman huolissaan itsestään.
"Minäpä olenkin varautunut!" Miguel hihkaisi yllättäen.
"Sinä… mitä?" Tulio alkoi olla varma, että heidän persoonallisuutensa olivat vaihtumassa hyvää tahtia. Miguel oli oikeasti ajatellut pitkällä tähtäimellä? Harvinaista.
"Löysin tuolta luolan!" Miguel sanoi ja osoitti niemeä rajaavaa kallioseinämää. "Sinne tarvitsee vähän kiivetä, mutta se ei ole kauhean vaikeaa."
"Milloin sinä tuon ehdit löytää?" Tulio kysyi ihmeissään, tihrustaen kohti seinämää. Siellä tosiaan oli havaittavissa melko pieni luolansuu.
"Yhtenä päivänä kun sinä nukuit. Tule, pian alkaa sataa kaatamalla!" Miguel hoputti ja miehet lähtivät juoksemaan.
Ukkonen alkoi jylistä ja vettä tippui heidän päälleen jo aika tavalla. Kaksikon piti kiivetä ylös melko liukasta kalliota, mikä tuotti etenkin Tuliolle vaikeuksia. Miguel pysyi hänen lähellään ja opasti ystäväänsä kärsivällisesti ylös asti. Heidän vaatteensa painoivat ja heidän hiuksensa liimautuivat heidän naamaansa.
"Perillä," Miguel sanoi rauhoittavasti kumppanilleen ja ojensi tälle kätensä. Hän veti tärisevän Tulion viimeisen kerran ylös ja siellä tosiaan oli pimeää ja likaista, mutta luola oli kuiva. Tulio oli uupunut, märkä ja kylmissään, joten kämäinen luola näytti hänestä sillä hetkellä temppelin veroiselta.
"Oletko okei?" Miguel kysyi. Hänenkään olonsa ei ollut mikään parhain, mutta hän oli huolissaan ystävästään, joka rojahti luolan lattialle hengästyneenä.
"Kyllä tämä tästä…" Tulio sanoi ja hymyili hieman. Hän ei halunnut Miguelin olevan niin kauhean huolissaan tai muutenkaan ahdistunut. Se sai blondin näyttämään eksyneeltä koiranpennulta.
"Varmastiko?" Miguel kysyi vielä.
"Varmasti," Tulio sanoi ja heilautti kättään huolettomasti.
"…oletko nyt ihan…?"
"Kumpi meistä on kumman lapsenvahti, Miguel? Se on vain vettä," Tulio napautti ja puristi hiuksistaan litran verran sadevettä luolan lattialle. Miguel kohautti olkapäitään ja istahti sitten ystävänsä viereen luolan lattialle ja alkoi myös puristaa vettä vaatteistaan ja hiuksistaan. Ulkona sade rymisi korvia huumaavana. Sade oli rankin, mitä kumpikaan oli koskaan nähnyt.
"Kauankohan sade kestää?" Miguel kysyi, katsellen tylsistyneenä ulos sateeseen.
"Varmaan tosi kauan," Tulio virnisti. Hän tiesi, kuinka helposti Miguel tylsistyi.
Miguel huokaisi ylitsevuotavan dramaattisesti ja oli hetken hiljaa. Sitten hänen ilmeensä kirkastui yhtäkkiä ja Tulio katsoi häntä silmät kavennettuina.
"Älä vaan sano, että sinä…"
"Sain idean!"
"Niinpä tietysti."
"Tutkitaan luola! Mennään katsomaan, mitä tuolla on!" Miguel osoitti kohti alati pimeänä jatkuvaa luolaa.
Tulio tuijotti pilkkopimeää hiidenkitaa silmät pyöreinä ja katsoi ystäväänsä varmistaakseen, että tämä oli tosissaan.
"Okei, Miguel… tiedän, että olen urpo ja tylsä ja pessimisti ja niin edelleen, mutta… onkohan se nyt ihan viisasta? Eihän tuolla edes näe mitään, vaikka siellä olisikin jotain näkemisen arvoista!"
Kerrankin, Miguel ei väittänyt vastaan. Hän muisti vielä selkeästi heidän parin päivän takaisen keskustelunsa siitä, kuinka Tulio ei halunnut olla ilonpilaaja, vaan hän halusi pitää heidät molemmat hengissä ja ehjinä. Raskain mielin hän sulki suunsa vastaväitteiltä.
"Keksi sitten jotain muuta tekemistä, minä tylsistyn kuoliaaksi!" blondi vaati.
Tulio pohti hetken. Hänkin alkoi jo pikkuhiljaa tylsistyä hiljaa istuskeluun ja sateen kuunteluun. He eivät voineet juuri tehdä mitään tilaa vievää, sillä luola oli kyllä iso, mutta ei niin iso.
"Pelataanko jotain?" hän sanoi viimein.
"Tuskinpa se onnistuu, me tunnemme toistemme temput jo," Miguel sanoi.
"Ei, ei huijauspelejä vaan sellaisia ihan harmittomia pelejä, joita me pelattiin lapsena, muistatko?" Tulio selitti ja istui sitten suoraan Miguelin eteen.
"Muistatko läpsyn?"
Miguel ei muistanut, mutta pian se jo alkoi palautua hänenkin mieleensä. Pian molemmat miehet taputtivat hyvin nopeasti vuoroin polviaan, käsiään, napsuttivat sormiaan, vihelsivät ja päästivät erilaisia ääniä.
"Muistan, kun me tehtiin tätä ihan kokoajan nuorempina. En muistanutkaan miten hauskaa se oli!" Miguel sanoi, kun he viimein lopettivat. "Muistatko muita?"
Tulio mietti. Sitten hän katsoi ystäväänsä ovelasti. "Totuutta ja tehtävää?" hän sanoi lipevästi. Miguel räpäytti pari kertaa ennen kuin vastasi.
"Mutta… täällä ei oikein voi tehdä mitään tehtäviä ja meillä ei ole salaisuuksia… eihän?" hän sanoi epävarmasti.
Tulio hymyili viekkaasti ja kohautti olkiaan. "Se nähdään," hän kommentoi.
Miguelin ilme koveni. "Kiinni veti."
"Eli, totuus vai tehtävä?" tumma mies kysyi.
"Tehtävä," Miguel vastasi välittömästi.
"Hmm…" luolassa ei ollut kovin paljon mitään, minkä voisi tehdä. Heidän ympärillään oli vain kalliota ja jotain epämääräistä pölyä.
"Laula jotain," Tulio sanoi yhtäkkiä. Hän ei tiennyt, mistä ajatus tuli, mutta hän ei ollut kuullut Miguelin laulavan pitkiin aikoihin. Espanjassa hän kailotti lähes taukoamatta ukulelensa säestyksellä jotain iänikuista laulua tai jotakin hänen oma keksimäänsä rallatusta. Se sai Tulion yleensä kiehumaan närkästyksestä, mutta nyt hän tavallaan kaipasi sitä.
"…mutta sinä vihaat kun minä laulan," Miguel sanoi aidosti yllättyneenä. Aina kun hän lauloi, Tulio pyöritteli silmiään tai tukki korvansa. Paitsi kun he olivat voittamassa jotain peliä, silloin tummakin mies yhtyi voitonlauluun.
"Enkä vihaa. Tai ehkä hermostuin joskus pikkuriikkisen, mutta tuntuu kummalta… tai siis… ei sinun äänesi mikään huono ole ja… no tee se nyt vaan, se on sinun tehtäväsi!" Tulion teki mieli potkaista itseään. Hänen kasvonsa olivat punaiset.
Miguel hymyili ja mietti sitten nopeasti, mitä hän laulaisi. Hän katsoi punakasvoista, vaikean näköistä Tuliota ja päätti laulaa laulun, jonka hän oppi El Doradossa.
"Kun kaiken nään,
niin paljon saa
En enää muuta kaipaakaan.
Kun sielu tää
saa levähtää
kaikki vanha taakse jää.
Mä tempoilin
ja harhailin
se jäädä saa
On parempaa
Ennen sua mä maailmaan tarkoitusta hain
Näytit että tärkein onkin yksi sana vain: oot Rakkain…"
Tulio kuunteli silmät ammollaan ihmetyksestä. Miguel ei yleensä laulanut ihan tällaisia lauluja. Eikä Tulio ollut koskaan kuullut sitä.
"Missä sinä tuon opit?" hän kysyi. Ja keneltä sinä sen kuulit?
Miguel puri huultaan. "El Doradossa. Ihmiset lauloivat tätä kaupungille, koska heidän mielestään se on heidän rakkaimpansa. Heidän kotinsa ja näin…" hän selitti kiusaantuneena.
"Vau," Tulio huokaisi. Hän ei ollut yhtään pysähtynyt katsomaan tuollaisia asioita. Hän oli vain ajatellut, että kaupungin tärkein ja oleellisin asia oli se tosiasia, että se oli tehty kullasta. Hän ei ollut ajatellut, että se oli myös satojen miesten, naisten ja lasten ikiaikainen koti, jota he niin rakastivat.
"Niinpä. Se on hieno laulu," Miguel tokaisi.
"Mm. Paitsi…"
"Paitsi mitä?"
"Oot rakkain. Siinä on kaksi sanaa."
Miguel avasi suunsa ja sulki sen sitten. Sitten hän hymyili ja kohautti olkiaan.
"Turhan suora käännös, luulisin," hän sanoi.
"Kuule…" Tulio hieroi niskaansa kiusaantuneena. "Minä jo ihan hetken luulin, että tuolla laululla sinä hurmaat tyttöjä…"
Siitä ei ollut epäilystäkään: Miguel punastui paitansa väriseksi muutamassa sekunnissa.
"E-en nyt sentään… ei minulla ole ikinä sellaista tai siis… se menisi vähän liiallisuuksiin, vai mitä? Vähän liian… tiedäthän," hän höpötti nopeasti.
"Joo…" Tulio katseli hetken muualle, samoin hänen ystävänsä. Sitten Tulio katkaisi hiljaisuuden rykäisemällä.
"Öm. No niin, on minun vuoroni!" hän sanoi ponnekkaasti.
Miguel kurtisti hetken kulmiaan täysin hämmentyneenä. Tulio odotti kärsivällisesti.
"Ah! Ai niin, me pelaamme… mm, okei totuus vai tehtävä?" blondi kysyi viimein.
"Totuus," Tulio sanoi painokkaasti. Tämän takia hän oli valinnut pelin: jotta he voisivat keskustella ilman epämukavaa keskustelua.
Miguel pohti, mitä hän kysyisi. Hänellä oli niin paljon kysyttävää, mutta monet kysymyksistä olivat liian arkaluontoisia kysyttäväksi. Hän ei kuitenkaan halunnut päästää Tuliota liian vähällä.
"Okei… jos sinä olisit voinut pitää laivallisen kultaa ja Chel olisi tällöin pysynyt sinun kanssasi… mitä olisit tehnyt?" hän kysyi. Asia oli askarruttanut häntä pidemmän aikaa: mitä Tulio oli suunnitellut tulevaisuuden varalle?
Tumma mies puri huultaan. Totuus oli totuus.
"En… en oikein tiedä. Olisin varmaan halunnut takaisin Espanjaan. Ostanut jonkun hulppean linnan. Ja suuret tilukset. Nauttinut vapaasta ja huolettomasta elämästä ilman huolta siitä, mitä aion syödä seuraavana päivänä. En suunnitellut asiaa kovin pitkälle. Ajattelin vain "menen takaisin Espanjaan ja elän kuin kuningas". Se vaati vielä vähän hiomista." Tulio puhui totta: hän ei ollut tiennyt yhtään, mitä hän olisi kaikella rahamäärällä tehnyt.
"Ja Chel… no, nyt luulen, että hän olisi tullut Espanjaan asti, mutta napannut mukaansa säkillisen kultaa ja kadonnut vielä joskus. Mutta silloin ajattelin, että me voisimme jopa mennä ehkä naimisiin. Saada Tulio Juniorin. Elää yhdessä vauraina ja onnellisina. Mutta se ei olisi ikinä onnistunut, ei Chelin kanssa."
Miguelin sydän pumppasi lujaa hänen rinnassaan. Sitä sattui niin paljon.
"Entäs minä?" hän mumisi.
"Mitä..?"
"Mitä sinä ajattelit minun tekevän?" Miguel kysyi kovemmalla äänellä, yrittäen pitää loukkaantuneen sävyn pois äänestään.
Tulio räpytti pari kertaa ja kiiruhti sitten vastaamaan. "Tietenkin olisit ollut koko ajan mukana! Olisit saanut oman huoneen ja omat palvelijat ja osasi kullasta kuten sovimme… jos siis olisit edes tullut mukaan. Siinä tapauksessa eläisit El Doradossa kuin jumala," hän sanoi.
"Eikö tuo kuulosta vähän siltä, että olisin ollut kolmas pyörä? Ulkopuolinen teidän pikku perheessänne?" Miguel kysyi. Hänen äänensä oli tyyni, mutta värisi vähän.
Tulio hyppäsi pystyyn, käveli päättäväisesti Miguelin luo ja tarttui tätä olkapäistä.
"Migu, katso minua. Minä tiedän, että olen typerä, itsekeskeinen ja huono ystävä, mutta vaikka minulla olisikin ollut kulta ja Chel ja sinä olisit jäänyt taa… ajattelisin sinua. Joka ikinen päivä, ja katuisin niin jumalattomasti, että jätin sinut. Me olemme kulkeneet koko matkan yhdessä: kumppaneina, ystävinä ja jumalina. Chel olisi ollut se kolmas pyörä, et sinä," hän sanoi.
Miguel pudisti päätään. "Enpä usko. Chelissä on paljon enemmän… huomion arvoisia piirteitä kuin minussa. Hän on… no hän on ensinnäkin nainen, eikä yhtään ruma sellainen. Minä olen mies, joka kylläkin näyttää naiselta jos ei katso tarkkaan…"
"Hei, hei, hei, stop tykkänään!" Tulio näpäytti ja huitoi käsiään. "Sinä… kuinka.. mitä?!" Miguelilla on itsetunto-ongelmia? Miguel on… mustasukkainen? Miguel on huolissaan siitä, ettei Tulio pidä hänen ulkonäöstään? Mitä?!
"No katso nyt minua. Olen lyhyt, ruipelo, minulla on vaaleat, pitkät hiukset, suuret vihreät silmät, tavallista korkeampi ääni… jos luopuisin parrastani ja pistäisin mekon ylleni, näyttäisin ihan naiselta, enkö näyttäisikin?" Miguel intti. Jostain syystä hän halusi vakuuttaa Tulion tästä asiasta.
Miten tämä taas suistui näin paljon pois raiteiltaan? Tulio ajatteli. Sitten hän veti syvää henkeä.
"Sinä et näytä naiselta. Sinä olet vaalea, brittiläinen mies, jolla on kauniit silmät, okei? En edes tajua, miksi ylipäänsä mietit tuollaista! Sinähän se Espanjassa naisia hurmasit!" hän huudahti.
"Ehkä niin, mutta naiset olivat vain uteliaita, koska näytin niin erilaiselta. Olin kuin jokin eksoottinen eläinlaji, jonka kaikki halusivat nähdä ja… kokea."
Tulio ei sanonut tähän mitään. Hän ei ollut koskaan ajatellut asiaa siltä kantilta.
"No, hyvä on. Jos sinä näytät naiselta, niin entäs minä? Olen ehkä pitempi, mutta minulla on pitkä, kihara tukka ja minä olen paljon ruipelompi kuin sinä!"
"No niin, ehkä, mutta sinussa on kumminkin jotain mystistä miehistä olemusta, en tiedä mitä, mutta jokin se on!" Miguel puhui ennen kuin ajatteli ja punastui vielä enemmän jos se oli mahdollista.
"Tai siis… kun ihmiset katsovat sinua, he ajattelevat, että sinä olet komea. Minusta he sanovat, että olen nätti tai suloinen tai söpö. Niin kuin ihmiset näkisivät minut jonain pikkutyttönä," hän selitti, uskomattoman vaivaantuneena.
Tulio näytti kerta kaikkiaan hölmistyneeltä.
"Miguel, voin rehellisesti sanoa, että sinä et todellakaan näytä miltään pikkutytöltä. Mutta… en sanoisi, että olet komea. Se ei vain sovi sinulle," hän sanoi hiljaa.
Miguelin rintaa kiristi epämukavasti. "En ole sinusta komea?" hän toisti.
"Etkä kyllä nättikään," Tulio nyökkäsi. Sitten hän katsoi ujosti vaaleaa miestä.
"Minusta sinä olet kaunis."
Miguelista tuntui, että hän saattaisi pyörtyä. Hän naurahti hermostuneesti ja piti käsiään kuumottavilla poskillaan. Hän olisi toivonut, että Tulio olisi sanonut, että hän näyttää komealta, mutta tämä oli ehkä vielä parempi. "Söpö" ja "nätti" olivat niin vähätteleviä, niin lässyttäviä tapoja kehua miehen ulkonäköä. Yleensä naisia kyllä kutsuttiin kauniiksi, mutta Miguel oli silti kummallisen hyvillään, että Tulio kuvaili häntä juuri sillä sanalla. Se ei ollut vähättelevä.
Tumma mies luki väärin ystävänsä ilmeen ja kiiruhti korjaamaan.
"Mutta miehekkäällä tavalla! Et näytä naiselta, et yhtään, mutta olet silti minusta kaunis, jos ymmärrät mitä…"
"Olenko kauniimpi kuin Chel?" Miguel keskeytti. Heidän koko pelinsä oli jo hieman vesittynyt, sillä Miguel oli kysynyt jo kourallisen kysymyksiä, mutta hän halusi vastauksen tähän kysymykseen.
"Öh… um.." Tulio takelsi. Kysymys oli niin helppo, mutta hän ei ihan osannut muotoilla vastaustaan.
Chel oli kuuma, kyllä. Mutta oliko hän kuitenkaan niin kaunis? Hänellä oli pitkä, kiiltävä tukka, mutta se oli kamalan karhean tuntuinen, kun taas Miguelin kultaiset hiukset olivat aina yhtä sileät. Chelillä oli kauniit pähkinänväriset silmät ja paksut huulet, mutta Miguelin silmät olivat jaden vihreät, eloisat ja ilmeikkäät. Lisäksi Tulio ei voinut olla ajattelematta Miguelin suloisia hymykuoppia.
Vastaus olikin loppujen lopuksi aika yksinkertainen.
"Kyllä."
Miguel puri jälleen ylähuultaan. Hänen sydämensä pompotti lujaan tahtiin.
Hänestä olen kauniimpi kuin Chel…
Ajatus lämmitti Miguelia, eikä hän osannut hetkeen muuta kuin toistella sitä mielessään. Sillä Tulion kasvot punertuivat pikkuhiljaa ja hän yritti epätoivoisesti keksiä, miten hän pyyhkäisisi pois kiusallisen hiljaisuuden.
"Mutta vastatakseni alkuperäiseen kysymykseesi, niin en tarkkaan tiedä, mitä olisin tehnyt rahoillani ja millaista meillä olisi Chelin kanssa ollut, mutta en olisi jättänyt sinua taka-alalle, NO NIIN, minun vuoroni, totuus vai tehtävä?"
Miguel tuijotti hetken punaistakin punaisempaa Tuliota, joka näytti uskomattoman kiusaantuneelta. Hän puhui nopeasti, selvästi haluten päästä eroon aiheesta.
Miguel armahti sen verran.
"Selvä… vaikka totuus," hän vastasi.
Tulion kesti hetken saada ajatuksensa kokoon ja kysyä kysymys, vaikka hän oli tiennyt jo kauan aikaa sitten, mitä hän halusi kysyä.
"Toivotko, että voisit palata? El Doradoon? Ja elää kuin jumala?"
Kysymys ei ollut kovin yllättävä, sillä Miguelilla ei juuri ollut vaihtoehtoa: hän oli täytynyt pelastaa ystävänsä henki. Mutta olisiko Miguel loppujen lopuksi mieluummin jäänyt, sen Tulio tahtoi palavasti tietää. Miguel osasi esittää hyvin iloista ja huoletonta silloinkin, kun hän oli surullinen tai jopa katkera. Tulio ei ollut kovin usein nähnyt Miguelia katkerana, mutta hän tiesi, että vaalea mies oli sitä enemmän kuin antoi ymmärtää.
"Toivoisin…" Miguel vastasi hitaasti, punniten sanojaan, mikä oli harvinainen tapahtuma. "…että voisin palata. Rakastan sitä kaupunkia, enkä vain kullan takia. Ihmiset olivat niin mukavia ja heidän tapansa niin ihmeellisiä. Ja ne eläimet! Näitkö sinä ne valtavat linnut ja vesikilpikonnat? Puhumattakaan ruuasta, se oli aivan uskomatonta! Ja päällikkö osasi kyllä pistää pystyyn aikamoiset juhlat, vai mitä?" Miguel kertoi säteillen. Hän ei ollut kunnolla antanut itsensä muistella paikkaa ikävän välttämiseksi ja nyt tuntui siltä, ettei hän voinut lopettaa.
"Se paikka oli minulle enemmän koti kuin Espanja ikinä. Vaikka siellä minä erotun selvästi joukosta, vielä enemmän kuin Espanjassa, kukaan ei oikeastaan juuri välittänyt siitä. Ehkä he ajattelivat, että tältä jumalien kuuluu näyttää. Se oli hienoa kulkea vapaana kadulla eikä tarvinnut miettiä, missä vartijat olivat, eikä kukaan ollut valmis maksamaan minusta rahaa!"
Miguel hymyili alakuloisesti ja Tulio puristi käsiään nyrkkiin ja tuijotti maata tiiviisti.
Hän joutui lähtemään kotoaan minun takiani… Hän jätti kaiken tuon, jotta pelastaisi minut… ja Chelin…
"Mutta en voisi palata ilman sinua, Tuli."
Tulio säpsähti ajatuksistaan ja katsoi ystäväänsä.
"Tai siis… mehän ollaan kumppaneita. Eikö?" Miguel sanoi.
Hän kysyy sitä vieläkin…
"Niin, niin me ollaan," Tulio sanoi ja hymyili.
"Hyvä. Minun vuoroni! Totuus vai tehtävä?" blondi kysyi.
"Tehtävä tällä kertaa."
"Avaa poninhäntäsi."
Tulion käsi lennähti automaattisesti hänen hiuksiinsa, jotka olivat vieläkin ihmeen kaupalla tiukalla poninhännällä violetin hiusnauhan avulla.
Hän ei koskaan avannut hiuksiaan, ei edes mennessään nukkumaan tai kylpyyn. Hän sanoi aina, että hänen hiuksensa tulevat tielle ja ovat ärsyttävästi naaman edessä. Tosiasiassa hän pelkäsi näyttävänsä liian naiselliselta. Hänellä oli karhea, kihara tukka, jota hän piti pitkänä, koska se näytti typerältä lyhyenä, kuin hänen päänsä olisi pallonmuotoinen. Mutta pitkä tukka vaati sen, että se myös pysyy kiinni ja näyttää miehekkäältä.
"Miksi?" Tulio kysyi. Hän tarttui kiinni hiusnauhastaan, ikään kuin Miguel voisi hyökätä ja avata sen väkisin.
Blondi pyöritti silmiään.
"Koska se on sinun tehtäväsi. Hopi hopi!" hän hoputteli.
Tulio oli aikeissa väittää vastaan, mutta huokaisikin sen sijaan. Hän nypräsi hetken hiusnauhaansa, tottumattomana sen avaamiseen siinä kesti hieman. Pian mustat kiharat kuitenkin laskeutuivat vapaina hänen olkapäilleen.
"Tyytyväinen?" hän sanoi aiottua napakammin. Miguel katsoi häntä niin kiinteästi, että hänen olonsa oli hieman epämukava.
"Erittäin. Pitäisit niitä useammin auki," Miguel sanoi ja alkoi leikkiä ystävänsä vapaiksi päästetyillä hiussuortuvilla. Tulio oli kamalan kaunis hiukset auki. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään sellaista Tuliolle, sillä tämä tuskin halusi kuulla sellaista. "nyt ei ole muita ihmisiä sanomassa typeriä mielipiteitään."
Tulio avasi suunsa väittääkseen, että Miguel kyllä piti itse huolen typerien mielipiteiden laukomisesta, mutta sulki sen sitten, koska se ei ollut oikeastaan totta. Jos Miguel jostain käsittämättömästä syystä halusi, että Tulio piti tukkaansa auki, mitä haittaa siitä loppujen lopuksi olisi? Ei Tuliokaan haluaisi, että Miguel sitoisi oman tukkansa niskaansa ponihännälle. Miguel ei ollut Miguel ilman liehuvaa, vaaleaa tukkaansa, joka oli alati hänen naamallaan ja jota Miguel puhalsi typerästi vähän väliä pois nenältään.
"Ehkä pidänkin," hän tyytyi sanomaan. Hän laittoi violetin hiusnauhansa taskuunsa ja Miguel hymyili.
Sitten hän katsahti ulos ja nousi jaloillaan salamannopeasti.
"Katso, Tulio, sade loppui!" hän huudahti iloisesti.
Tosiaan, luolan suusta pilkisti taas auringon säteet. Oli niin seesteistä: ihan kuin ei olisi koskaan satanutkaan.
"Siltä näyttää," Tulio sanoi ja nousi itsekin ylös.
Kaksi miestä seisoivat hetken luolan suussa, korkealla ylhäällä ja katselivat kaunista viidakkoa ja merta alapuolellaan.
Miguelin käsi löysi Tulion käden, eikä tumma mies yrittänytkään vetää kättään pois. Päinvastoin, hän piti tiukasti kiinni.
"…ei kuitenkaan tarkoita sitä että peli olisi ohi," Miguel mutisi. Tulio naurahti