Punatukkainen mies silmäili hyvin erikoisesti pukeutunutta saalistaan. Tyttö istui kädet yhteen köytettyinä hänen edessään. Druidien ennustama Sanansaattaja ei ollut aivan sitä, mitä mies oli odottanut. Tämä oli yrittänyt pistää kovasti vastaan hänen miehilleen, heidän päästyä kuningaskuntien rajan yli omalle leiripaikalleen. He yöpyivät Valkoisten vuorten juurella, löytämässään pienessä luolassa. Tytöstä löytyi sisua, sen punatukkainen joutui myöntämään.
Serenan vatsanseutu oli arka, hänen jouduttua matkaamaan vatsallaan hevosen selässä verkkoon kiedottuna. Hän oli jo hahmottanut, että punatukkainen oli porukan pomo, nuori mies tämän palvelija, ja muut miehet ilmeisesti palkkasotilaita. Se, miksi nämä olivat hänet kaapanneet, oli vielä hämärän peitossa. Miesten käyttämä outo puheentyyli alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa Serenasta vanhalta englanninkieleltä. Todella vanhalta englanninkieleltä, mutta jostain kumman syystä hän ymmärsi sitä. Hän oli pakottanut itsensä uskomaan, että se vanha ärsyttävä papparainen oli jotenkin lähettänyt hänet ajassa taaksepäin. Miten, sitä hän ei tiennyt. Se, mitä hän oli nähnyt matkan varrella, oli pakottanut hänet uskomaan. Heidän reittinsä varrella olisi pitänyt olla päällystettyjä moottoriteitä, asutusta, viljapeltoja traktorin tekemien urien kanssa, tai mitä tahansa sivistykseen viittaavaa. Maamerkit olivat samat, mutta mikään muu ei sitten ollutkaan.
"Minä olen William Corwin, Everhallin lordi," punatukkainen mies esitteli itsensä. Hänen katseensa oli naulittuna tiukasti tyttöön. Jopa niin tiukasti, että se tuntui Serenasta röyhkeältä. "Pahoittelen, että jouduimme viemään sinut väkisin, mutta emme voineet jättää sinua niiden raakalaisten armoille," mies jatkoi ja tarjosi tytölle juotavaa avonaisesta vesileilistä. Serena katsoi parhaaksi kieltäytyä, koska ei tiennyt mitä astiassa oli. Mies otti siitä itse pitkän kulauksen ja kaatoi sitten loput vedet maahan tytön edessä. Kukahan täällä oli raakalainen, tyttö ajatteli vilkaisten miestä ja tämän palvelijaa, joka seisoi herransa vierellä.
"Onko sinulla nimeä, Sanansaattaja?" William Corwin kysyi astuen lähemmäs sanatonta vankiaan. Vielä hetki sitten tämä oli kironnut kuin merirosvo.
"Herrani, hän saattaa osata taikuutta," palvelija varoitti herraansa menemästä liian lähelle. Nuo sanat kuullessaan, Serena muisti parrakkaan vanhuksen kertomukset taikuuden harjoittajien kohtalosta entisaikoihin.
"Minä en osaa taikuutta. Minä en ole mikään Sanansaattaja. Nimeni on Serena, ja... en toivo pahaa kenellekään," tyttö sanoi toivoen miesten ymmärtävän puheensa.
Druidipalvelija tuli hänen lähelleen, käärien paitansa hihat ylös. Miehen vasemmasta käsivarresta paljastui musta, kolmesta kiemurasta koostuva tatuointi. Tämä vilkaisi punatukkaista miestä.
"Herrani, Sanansaattajalla sanotaan olevan merkki ihollaan," palvelija sanoi, ja sai herraltaan nyökkäyksellä luvan. Hän tarttui tytön sidotuista käsistä kiinni ja etsi ennustettua merkkiä tämän käsivarsista takin hihojen alta. Tuloksetta.
"Hänellä pitäisi olla merkki ihollaan," palvelija sanoi hätääntyen hieman. Druidit yleensä kantoivat tatuointejaan näkyvillä paikoilla, kuten käsissä tai kaulalla.
William kehotti tätä riisumaan tytön kokonaan, eikä ollut ollenkaan pahoillaan käskystään. Hän tulisi nauttimaan tästä, hän ajatteli ja riisui tyttöä jo katseellaan.
"Ei!" Serena huudahti jo pelkästä ajatuksesta joutua riisutuksi heidän nähden. Hän nosti sidotut kätensä Williamin eteen ja vilkaisi tätä harmaisiin silmiin. "Irrottakaa tämä köysi, niin... niin minä näytän sen pahuksen merkin... herrani," tyttö jatkoi vastentahtoisesti laskien katseensa. Hän ajatteli, että jos puhuisi miehelle kuten tämän palvelija, hänellä voisi olla mahdollisuudet selviytyä tästä tilanteesta hengissä. Sillä näytti olevan positiivinen vaikutus. William nyökkäsi palvelijalle, joka irrotti köyden hänen käsistään. Se oli ehtinyt jo hiertää ranteita ikävästi.
Et sitten voinut ottaa sitä perhosta olkapäähän, Serena manasi itselleen ja raotti takkinsa ja paitansa alta lohikäärme tatuointiaan. Se sai molemmat miehet hetkeksi hiljaisiksi ihailusta. Tyttö toivoi sen johtuvan tatuointitaiteilijan kädenjäljestä, eikä paljaasta pinnasta, jota oli joutunut vilauttamaan.
"Lohikäärmeen merkki. Hän on Sanansaattaja," druidipalvelija totesi hiljaa. Vasta nyt hän ymmärsi, että oma kostonhalunsa sai hänet satuttamaan viattomia. Yksi hänen omistaan oli jo kuollut yrittäessään pelastaa Sanansaattajaa. Kerturion ei tuntenut tyttöä, mutta tunsi olonsa syylliseksi ja surulliseksi. Hänen herransa aikoi tappaa Sanansaattajan estääkseen muinaisen druidien ennustuksen toteutumisen.
"Mikä on viemäsi viesti, Sanansaattaja?" William kysyi pyörittäen tikariaan tytön kasvojen edessä.
Serena yritti keksiä jotain. Ihan mitä tahansa, kunhan mies lopettaisi tuon pistävän tuijotuksensa. Navan vilauttaminen ei ainakaan tainnut hillitä sitä. Hän kertoi, ettei hänellä ollut mitään viestiä, mutta hän saisi sen myöhemmin.
"Kuka antaa viestin sinulle?"
"Emrys," tyttö sanoi sen ainoan nimen, jota oli kuullut muiden hänelle toistelevan. Sen kuuleminen sai druidipalvelijan hämilleen. Hän tunsi tuon nimen. Hän oli kuullut siitä puhuttavan lapsena ollessaan. Emryksen kerrottiin olevan suurin velho, joka koskaan kävelisi tämän maan päällä. Jos tyttö tuntisi Emryksen, niin hän oli ollut väärässä auttaessaan William Corwinia.
"Herrani?" Kerturion lausui hiljaa huolestuneena.
"Poika, tuo minulle vettä. Äläkä pidä kiirettä," William sanoi ja heitti tyhjän vesileilinsä palvelijalleen. Punatukkainen ei halunnut laskea Sanansaattajaa katseestaan. Hänestä heillä näytti olevan yhteisymmärrystä. Tyttö oli liian erityinen, liian kaunis ja aivan liian houkutteleva tapettavaksi näin pian.
Kerturion tuijotti Sanansaattajaa. Hän ei kyennyt katsomaan tätä silmiin. Tämä olisi viimeinen kerta, kun hän näkisi tytön elossa. Serena toivoi, ettei palvelija jättäisi häntä yksin herransa armoille. Tämän oli kuitenkin mentävä.
Serena upotti kätensä takkinsa taskuihin. Hänellä täytyi olla jotain oman aikakautensa ihmeitä, joilla hämätä tätä kivikaudenmiestä. Hän ei aikonut tulla hyväksikäytetyksi ja tapetuksi jossain typerässä historian alkuhämärässä. Ei, jonkun typerän dementtisen partaukon takia. Kunhan hän pääsisi, keinolla millä hyvänsä, takaisin kotiin, hän pieksäisi sen vanhan pierun maan rakoon.
Hiuslakkapullo ja purukumia, Serena totesi tunnustellessaan taskuja. Hän toivoi keksivänsä jotain todella pelottavaa niiden avulla. Olisi ollut edes iPod tai kännykkä, mutta ei.
"Olemme olleet tienpäällä kuukausia, ja piilotelleet tässä kirotussa luolassa. Odottaen sinua, Sanansaattaja. Jotkut miehistäni eivät ole nähneet vilaustakaan naisesta koko tuona aikana. Ymmärrät kai, kun vakuutan sinulle, että sinun on parempi täällä minun kanssani," William sanoi. Hän kääntyi ja kaatoi viiniä hopeamaljaansa pöydän ääressä. Serena työnsi sillä aikaa kaikki purukumit suuhunsa ja otti hiuslakkapullon kortin irti, hivuttautuen samalla lähemmäs luolan seinällä palavaa soihtua.
William käveli hänen eteensä hörpäten viinimaljastaan. Hän ojensi astian tytölle astuen aivan liian lähelle tätä.
"Katsotaan vielä kerran sitä merkkiä ihollasi," mies sanoi hiljaa ja vei käden tytön poskelle. Serena tunsi inhoa pelkästä kosketuksesta. Hän painoi katseensa alas ja oli juovinaan maljasta, ja puhalsi sitten hitaasti.
"Mitä hemmettiä?" punatukkainen kirosi nähdessään jotakin outoa ja valkoista tulevan ulos tytön suusta. Se oli kuin suuri linnunmuna, joka vain näytti kasvavan. Mies laski kätensä ja astui taaksepäin. Serena poimi purukumikuplan huuliltaan, ja sai miehen ottamaan toisen askeleen taaksepäin.
"Sinuna minä en tekisi äkkinäisiä liikkeitä," tyttö lausui hiljaa ja käänsi viinimaljan nurin. Hän asetti purukumikuplansa teatraalisesti maljan pohjaan kiinni kuin pieneen pesään.
"Mikä tuo...?" William aloitti kysymyksen, mutta tyttö kehotti tätä pienin elein olemaan hiljaa. Tällä kertaa hän tuijotti miestä silmiin tiukasti ja yritti pitää pokerinaamansa.
"William Corwin... Tämän munan sisällä on olento, joka on hirveämpi kuin mitä olet koskaan nähnyt. Älä anna sen pienen koon hämätä. Se herää pienemästäkin äänestä tai liikkeestä, jonka sen tuleva isäntä tekee. Ja, se tulet olemaan sinä, William Corwin, herrani," tyttö selitti vakavana ja nosti nurin käännetyn maljan kohti miestä kaksin käsin.
"Katsos, tämä olento ei ole ystävällinen isännälleen. Kun se kuoriutuu, se tunkeutuu sisällesi suusi kautta, etkä pysty estämään sitä. Sisälläsi se kasvaa nopeasti, ja ennen seuraavaa auringonlaskua, se kaivautuu ulos rintakehäsi läpi... Kipu tulee olemaan sanainkuvailematonta. Olen nähnyt tämän tapahtuvan ennenkin, neljä kertaa itse asiassa," Serena selitti maalaillen miehen mielikuvitukseen pahimmat kohtaukset näkemästään sci-fi-kauhuelokuvasta. Se näytti toimivan, sillä punatukkaista miestä näytti hirvittävän.
"Tuo on pimeää taikuutta. Olet noita," mies totesi hiljaa.
"Druidit kutsuvat sitä nimellä Alien. Se ei kuulu tähän maailmaan. Minä toin sen mukanani. Ja, nyt se tietää nimesi ja tuntee suusi maun. Jos haluat säilyä hengissä, istuudut alas hyvin hitaasti, et päästä ääntäkään, et edes hengitä. Jos poistut sen läheltä, se herää ja se kyllä löytää sinut. Jos istut hiljaa auringonlaskuun, olento kuolee ilman isäntäänsä munan sisällä," Serena sanoi ja päätti lausua vielä perään muutaman taekwondon liikkeennimen koreaksi tuijottaen purukumipalloa maljan pohjassa, jotta kuulostaisi vakuuttavammalta taikuudenharjoittajalta. Sitten hän asetti maljan hyvin varovasti maahan parin metrin päästä miehestä.
"Luulen, että valehtelet. Minä VOIN tappaa sinut," mies lausui hiljaa, vetäen hitaasti miekan vyöltään ja osoitti sillä tyttöä. Hän ei kuitenkaan uskaltanut astua lähemmäs.
"Voit kyllä yrittää, mutta en suosittele," Serena uhkasi ja suihkautti samalla seinällä olevaan soihtuun hiuslakkaa, jolloin se räiskähti suurempaan liekkiin. Mies pelästyi, mutta jäi paikalleen laskien miekkansa.
"Minä en halua vahingoittaa sinua, mutta tuo olento kyllä tekee sen, jos et tee kuten sanoin," tyttö vakuutti ja lähti kävelemään rauhallisesti luolan suulle. Hänen täytyisi vain säilyttää malttinsa nyt.
"Odota... Voin antaa sinulle kokonaisen valtakunnan... Voin tehdä sinusta kuningattareni. Liity minun puolelleni," mies anoi vielä, ennen kuin tyttö poistui luolasta. Niinpä, aivan kuin Serena haluaisi tuollaisen gangsterin heilaksi, joka juuri uhkasi hänen henkeään ja kunniaansa.
Ulos mennessään, Serena mietti kuinka selviytyisi muista palkkasotureista. Hän koppasi yhden luolan suulla olleista soihduista ja aikoi turvautua vielä hiuslakkapulloonsa. Ulkona häntä odotti yllätys. Kaikki sotilaat olivat untenmailla, vaikka aamu oli jo pitkällä. Hän käytti saamansa tilaisuuden hyväksi, ja hiippaili hiljaa näiden ohi. Hänen täytyi löytää tie takaisin kivikehälle, ja hänen täytyi tehdä se nopeasti, sillä sinne oli matkaa. William Corwin saattaisi ihan milloin vain tajuta hänen huijauksensa, ja hänen palvelijansa saattoi olla jossakin lähellä.