2. luku, jossa Englanti syö mansikkasorbettia
3 kuukautta myöhemmin
Alfred F. Jones tiesi olevansa vaikeuksissa.
Sellaista asiaa oli kovin vaikea olla huomaamatta tavasta, jolla aseen piippu painautui tiukasti vasten hänen takaraivoaan ja kylmä metalli poltti häntä vaaleiden hiustenkin läpi. Ase tuntui äänettömästi kirkuvan varoituksia hänen korvaansa.
Hän älähti suurikokoisen miehen laskiessa painoa hänen kätensä päälle, joka oli poliisiotteella taitettu hänen selkänsä taakse. Hikikarpalot saivat hiukset liimautuman hänen otsalleen, joka oli muutenkin laikukas liasta ja pölystä. Hän nielaisi vaikeasti.
"Mitä teet täällä?"
Amerikka puristi huulensa tiukaksi viivaksi miehen kuiskatessa sanat hänelle ja tämän tökkiessä aseella hänen takaraivoaan miltein uteliaasti. Hän kieltäytyi vastaamasta. Hänen tarkoituksenaan oli pelata aikaa, ei iskeä mieheltä hampaita kurkkuun. Vaikka, hänen olisi kyllä kovasti tehnyt mieli.
"Mikäs toi sinut tänne, poika?"
Metalli painautui väkivaltaisemmin vasten hänen ihoaan ja hiljaa mielessään amerikkalainen rukoili Englantia kiirehtimään.
"Minäkö?", Amerikka sopersi vasten betonilattiaa, "Minusta tuntuu että eksyin. Minun piti vain toimittaa ne lampunvarjostimet ja sitten hakea toinen paketti täältä, mutta -"
Aseen kädensija pamautettiin hänen kalloonsa musertavalla voimalla saaden Amerikan irvistämään kivusta.
Hän voisi kuitenkin murehtia päänsärkyä myöhemmin, mieluiten hänen ja Englannin mukavassa untuvasängyssä kahvikupin kanssa. Tällä hetkellä häntä huoletti kuitenkin eniten luoti, joka iskeytyisi pian hänen päänsä läpi. Hän ei kaivannut uusia reikiä kalloonsa.
Hän kuuli miehen lataavan aseen takanaan ja hänen silmänsä rävähtivät auki.
Nyt hän kuolisi.
Amerikka näki sielunsa silmin kuinka mies painaisi aseen liipaisinta ja luoti sinkoutuisi hänen päänsä läpi yhtä helposti kuin kivi saippuakuplasta. Sydän pomppasi hänen kurkkuunsa kuin yrittäen huutaa häneltä apua.
Siinä samassa kaiuttimista kuului äänekäs piippaus ja sekä Amerikka, että mies jähmettyivät aloilleen.
"Päästä se lähetti menemään, George. Käske hänet sisään", kovaääninen ilmoitti ja Amerikka huokaisi helpotuksesta aseen jättäessä hänen päänsä pahoinpitelyn rauhaan. Jättikokoisen miehen kourat tarrasivat häntä kuitenkin takinkauluksesta ja tämä lähti retuuttamaan häntä kohti varastohallin pariovia, kuin hän olisi ollut säkki täynnä höyheniä.
"Sä olet kuollut, poika", Georgeksi kutsuttu mies totesi amerikkalaisen yllätykseksi rauhallisuuden perikuvana.
He kävelivät suurista pariovista sisään tummaan huoneeseen, jossa puupöydän takana istui lyhyt mies kädet ristissä, liikahdellen hermostuneesti.
Amerikka olisi halunnut nauraa tilanteen kliseisyydelle. Koko huone oli kuin vanhasta gangsteri-leffasta sikarinsavua myöten.
Mies tuuppi häntä eteenpäin pomonsa eteen ja paikaltaan Amerikka saattoi erottaa lyhyen miehen hikipisarat, jotka juoksivat pitkin tämän sänkistä leukaa.
Ovi naksahti lukkoon heidän takanaan ja seuraavat hetket Amerikka näki kuin unessa.
George kääntyi katsomaan hämmentyneenä taakseen, jolloin amerikkalainen repäisi itsensä vapaaksi ja heittäytyi pöydän yli tämän pomon päälle. Molemmat kaatuivat lattialle rysähdyksen saattelemana tuoleineen kaikkineen. Amerikka tunsi otsansa iskeytyvän lattiaan.
Laukaus tuntui repäisevän ilman kahtia, jonka jälkeen se jäi soimaan Amerikan tärykalvoihin yhdessä hänen sydämensä kanssa.
Amerikka ei kerinnyt edes lukea nopeaa rukousta, kun hän jo pomppasi seisaalleen ja huomasi tuijottavansa aseen mustaan piippuun.
"Jos olisimme epäonnistuneet", Englanti sanoi hiljaa, "olisit nyt kuollut."
Amerikka päästi pidättelemänsä henkäyksen pakenemaan keuhkoistaan ja naurahti ilottomasti. Hänen otsaansa jomotti.
"Luojan kiitos olet kunnossa."
"Älä luojaa kiittele", englantilainen tuhahti ja hyppäsi ampumansa miehen ruumiin yli kevyesti. Amerikka piti katseensa tiukasti brittimiehen tummanvihreissä silmissä, haluamatta laskea katsettaan Georgen elottomaan ruumiiseen.
"Mitä sinä oikein ajattelit pompatessasi pöydän takaa tuolla tavalla? Ja vielä samalta puolelta, ilman asetta!"
Englannin ääni oli kuin opettajan, joka torui huonosti käyttäytyvää oppilasta. Amerikka puraisi huultaan.
"Olin huolissani!" Amerikka huudahti turhautuneesti, "Kun en voi koskaan olla täysin varma jos… Jos sinulle on vaikka sattunut jotain."
Englanti kirosi hiljaa mielessään kun hänen poskensa lehahtivat punaisiksi. Amerikka oli niin peruuttamattoman naiivi.
"En minä yhdestä luodista kuolisi ja sinun pitäisi tietää, ettei epäonnistuminen ole minun juttuni."
"Selvä. Oliko muita neuvoja."
"Kyllä. Koita pysyä hengissä."
"Yritys on ainakin kova."
"Pomo? Onko kaikki kunnossa?"
Kuullessaan oven takaa kuuluvan huudon, Amerikka ja Englanti vilkaisivat pöydän takaa ryöminyttä miestä kohti, joka löysi itsensä pian tekemässä lähempää tuttavuutta Englannin aseen kanssa.
"Sano, että kaikki ok", Englanti kuiskasi äänellä, joka oli sekunninmurto-osassa muuttunut teräksiseksi.
Mies vilkaisi nopeasti asetta, Englantia, sitten Amerikkaa ja vielä epätoivoisena kohti ovea. Lopulta hän nielaisi pelokkaasti tehden päätöksensä.
"Kaikki kunnossa!", mies huudahti silminnähden vapisten. Amerikka ei voinut estää itseään tuntemasta myötätuntoa, vaikka yritti tukahduttaa tunteen alkuunsa. Silmälasipäinen mies laski katseensa maahan ja puri hampaitaan yhteen. Hän inhosi tätä osuutta, vaikka se kuuluikin hänen työhönsä.
Hän kohotti katseensa vasta kun Englanti tyrkkäsi asetta häntä kohti.
"Ammu hänet", Englanti suhahti kylmästi, "Ammu hänet, Amerikka."
Amerikka kiskaisi kätensä pois englantilaisen ulottuvilta kuin metalli olisi polttanut häntä.
"Lopeta! Tiedät etten halua!"
"Ammu hänet!", Englanti karjaisi ja tarttui amerikkalaisen käteen ja kietoi tämän sormet aseen ympärille, "Muuten käsken Japanin laittaa sinut paperitöihin!"
Vaaleahiuksinen mies aukoi suutaan osaamatta muodostaa vastalausetta. Hän punnitsi asetta kädessään ansaiten Englannilta tympääntyneen ilmeen.
"Helvetti soikoon, Amerikka!", Englanti murahti, asteli hänen vierelleen ja kietoi sormensa Amerikan käsien ja aseen ympärille. Hän piti tiukasti miehen sormia vasten asetta ja kohotti tämän kättä niin että ase tähtäsi suoraan sänkileukaisen miehen päähän.
"Rentouta sormiasi", Englanti kehotti hiljaa, "Niiden tulee joustaa kun laukaiset aseen."
Amerikka siristi silmiään ja nielaisi. Hän vaihtoi painoa nopeasti jalalta toiselle. Koko tilanne kuvotti häntä, eikä lattialla kyhjöttävän miehen tyrmistynyt ilme auttanut hänen keskittymiseensä.
"E - emmekö voisi keskustella tästä?", mies sopersi hiljaa huulet vapisten. Silmät pyörähtelivät villisti kuopissaan kuin kauriin, joka oli juuri tajunnut juosseensa suden suuhun.
Amerikka halusi luopua koko hommasta, mutta jokin esti häntä. Hän tunsi Englannin seesteisen hengityksen korvansa juuressa. Hän keskittyi kaikkeen muuhun paitsi mieheen, joka hänen tuli ampua. Englannin sormiin hänen omiensa lomassa, lämpöön, joka hänestä hohti ja Amerikka pystyi melkein kuvittelemaan vihreäsilmäisen miehen ampumaan houkuttelevan ilmeen. Hän ei aikonut antaa Englannin pettyä itseensä.
"Kuvittele hänet mielessäsi. Keuhkot, henkitorvi, sydän, kallo, aivot… Tähtää päähän. Hengitä."
Amerikan hengitys tasaantui, mutta oli silti kaukana rentoutuneesta. Englannin ääni kuului kuin paksun seinän takaa, vaahtomuoviin käärittynä.
"Hengitä. Tunne milloin ammut. Painat liipaisimesta… nyt"
Mies päästi hirvittävän ulvaisun, joka kuitenkin loppui kuin seinään luodin iskeytyessä hänen otsaansa. Verta räiskähti seinälle pisaroina ja Amerikka oli tukehtua järkytykseensä.
Hän vetäisi raskaasti henkeä ja räpytteli silmiään kiivaasti. Veri alkoi imeytyä puuseinään kun Englanti antoi hänen viimein laskea aseensa.
"Minä… Kuinka -?", Amerikka aloitti, mutta hänen lauseensa jäi kesken molempien ampujien hätkähtäessä oveen paukautetun nyrkin ääntä.
"Pomo? Pomo?"
Englanti kirosi hiljaa, kiskaisi taskustaan kaksi korttia, Englannin ja Amerikan liput, ja heitti ne kylmästi miehen ruumiin päälle.
"Homma hoidettu", Englanti totesi ja lähti kiskomaan edelleen shokissa olevaa amerikkalaista kohti takaovea, "Ja nyt painutaan helvettiin täältä"
Englannista tuntui kuin Yhdysvaltojen aamu olisi sopeutunut Amerikan mielentilaan. Pilvet peittivät auringon näkyvistä ja taivas oli miedon tuhkan värinen, kuin joku olisi ylhäältä päin tiputtanut pilville mustetta, joka levisi pilvissä pisarasta toiseen.
Amerikan kahvi oli jäähtynyt mukiin aikoja sitten, mutta järkkymättömästi mies piteli kuppia edelleen kädessään, tuijottaen synkästi ulos kaupungin vilinään.
Englanti huokaisi nenänsä kautta ja kaatoi kuumaa vettä teelehtien läpi. Mies kuunteli hiljaisuutta silmät suljettuina ja nosti teekupin huulilleen, lähes polttaen kielensä.
"Helvetti", Englanti suhahti yhteen puristettujen hampaidensa välistä yrittäen olla irvistämättä.
Englanti huomasi inhoavansa hiljaisuutta.
Hän nosti katseensa takaisin amerikkalaiseen, jonka katse oli pysähtynyt jonnekin kadulla. Mies näytti kuitenkin siltä, ettei nähnyt edes eteensä.
Englanti kirosi uudelleen, tällä kertaa kuitenkin mielessään, ja haroi sormiaan epätasaisten hiustensa läpi.
Mistä hän olisi voinut tietää että Amerikka reagoisi niin voimakkaasti jonkun pahaisen rikollisen ampumiseen? Englanti oli tehnyt samaa 15-vuotiaasta lähtien, eikä enää menettänyt yöuniaan suoriuduttuaan kunnialla tehtävänannostaan. Hän ei jäänyt tuijottelemaan kaukaisuuteen ja kelaamaan mielessään kuinka luoti iskeytyisi jonkun kalloon. Tai rintakehään. Tai minnekään muualle.
Englanti heilautteli lusikkaa hajamielisesti lasissaan.
Ehkä hän oli ajan kuluessa muuttunut tunnottomaksi. Hän osasi sulkea mielestään pois sellaiset asiat mitä ei halunnut muistella. Hän osasi olla ajattelematta verta sormissaan käydessään vessassa siistiytymässä. Hän oli oppinut ajattelemaan asetta työvälineenä, kuin kynää tai autonrattia. Hänen kätensä oli aikoja sitten lakannut vapisemasta.
Kulmiensa alta hän vilkaisi jälleen nuoremman pojan profiilia.
Hiljaisuus oli paksua, kuin veitsellä leikattavaa sumua heidän huoneistossaan.
Teemukin sisältö valui viemäriin.
Ehkä hän oli toiminut ajattelemattomasti työntäessään aseen Amerikan käsiin. Hänen olisi varmaan tullut varoittaa pariaan siitä, kertoa paria päivää ennen, että tämän pitäisi laukaista luoti jonkun päähän ja päättää tämän elämä. Toisaalta, se ei varmaan olisi tehnyt asiaa yhtään helpommaksi.
Englanti huomasi vihaavansa hiljaisuutta hetki hetkeltä syvemmin. Hänen ajatuksensa olivat liian nopeita, niissä oli liian monta "ehkä": ä.
Hiljaa hänen mielensä perukoilta työntyi esiin kuva Amerikan hohtavasta hymystä. Hän muisti kuinka mies istui tynnyrin päällä ja pyyhki hikeään harmaaseen pyyheliinaan levittäen likaa vain enemmän. Hän muisti miltä miehen hampaat näyttivät auringonvalossa ja hän muisti mihin kohtaan varjo ja aurinko aiheuttivat hymykuopat.
Hätkähtäen, Englanti tajusi kaipaavansa sitä hymyä. Hän laski tyhjän teemukin pöydälle kasvoillaan häkeltynyt ilme.
Juuri siksi hän oli varmaan valinnut Amerikan kaikkien niiden nuorten joukosta heidän seisoessaan hänen edessään kuin viimeisellä tuomiolla.
Ehkä hän oli tarvinnut jonkun tarjoamaan hänelle ylimääräisiä ranskalaisia hampurilaisateriasta, höpöttämään loputtomasti, jopa lohdullisesti hänen vierellään, saaden hänet uskomaan ettei hän ehkä ollut sittenkään yksin aseensa ja luotiensa kanssa.
Ehkä hän tarvitsi Amerikkaa eikä toisinpäin.
Räsähdys ja sirpaleiden kilinä viipaloivat hiljaisuuden moneen osaan, saaden Amerikan pomppaamaan ylös tuoliltaan ja englantilaisen katsahtamaan jalkoihinsa.
Lattia oli peittynyt valkoisiin teemukin sirpaleisiin.
"Englanti?"
Amerikan äänessä oli sanaton kysymys. Englanti kohautti olkapäitään hieman.
"Liian lähellä reunaa."
Hän oli. Aivan liian lähellä.
Välittämättä tippaakaan sirpaleista, hän käveli Amerikan luokse ja tarttui tämän ranteeseen.
"Sinä tarvitset uusia vaatteita", Englanti huomautti tuijottaen Amerikan hämmentynyttä ilmettä, "Et voi kulkea ympäriinsä pukeutuneena armeijapukuun. Sinä tarvitset oikean puvun ja vähän muita vaatteita."
"Mutta -"
"Ja lisäksi tarvitsen uudet lasit", Englanti sanoi näpäyttäen amerikkalaisen silmälasien sankoja.
Sinisilmäinen mies aukaisi suunsa vastalauseeseen, mutta ei saanut sanaakaan suustaan, Englannin mulkaistessa häntä ärtyneesti kulmiensa alta.
Amerikkalainen huokaisi, mutta hänen suupielessään nyki pieni hymy. Vaihtoehtoja ei nähtävästi ollut tarjolla.
"Meidän pitäisi käydä katsomassa jokin elokuva", Amerikka ilmoitti jauhaen samalla ranskalaista. Englanti tyytyi katsomaan näyteikkunoita hajamielisesti ja olemaan tyytyväinen itseensä, kun oli saanut Amerikan puhekyvyn palaamaan. Siihen ei sittenkään ollut tarvittu paljoa, lyhyt taputus olalle ja käynti McDonaldissa olivat riittäneet mainiosti.
"Kuinka niin?"
"Amerikassa on loistavia elokuvia", hän ilmoitti puhkuen ylpeyttä, "Kunnon toimintaa ja draamaa."
"Toisin sanoen erikoistehosteita ja juonetonta aseilla ammuskelua", englantilaisen tuhahti ja rypisti paksuja kulmakarvojaan, "Englantilaisissa elokuvissa on sentään käytetty aivoja."
"Eh, mutta nehän ovat aivan liian monimutkaisia! Ja komediat aivan hirveitä, en tajua mikä brittejä niissä naurattaa. Englantilaisilla on muutenkin kummallinen huumorintaju."
Vanhempi mies tunsi kasvojensa punastuvan kiukusta.
"Brittikomedioissa ei ole mitään kummalista! Amerikkalaisten aivot vain ovat täynnä hampurilaisia eivätkä he tajua mitään!"
Amerikan suu mutristui ranskalaisenpuolikkaan ympärillä.
"Amerikassa on sentään hyvää ruokaa. Englantilainen ruoka pitäisi lisätä hengenvaarallisten aineiden listalle!"
"Englantilainen ruoka on sentään helvetin paljon parempaa kuin -..."
Englanti pysähtyi tajutessaan, ettei Amerikka enää kävellytkään hänen vierellään. Hän vilkaisi nopeasti sivuilleen ja pyörähti ympäri juuri sopivasti nähdäkseen ranskalaisen tippuvan tämän puoliksi avonaisesta suusta.
Hän rypisti kulmiaan ja käveli nuoremman miehen vierelle katsoen näyteikkunaa, johon Amerikan silmät olivat liimautuneet. Hän löysi itsensä katselemasta lasin läpi vanhaa, mutta hyväkuntoista lentäjäntakkia. Hän vilkaisi Amerikkaa, takkia ja sitten taas Amerikkaa.
"Et voi olla tosissasi."
Mies nyökkäsi ja nuolaisi huuliltaan ranskalaisen jättämän suolan.
"Mutta miksi hitossa -...", Englanti aloitti, mutta ei saanut lausetta loppuun. Hän veti syvään henkeä ja pudisteli päätään nuoremman miehen myydylle ilmeelle.
Siinä samassa Amerikka tarttui hänen kyynärvarteensa ja raahasi perässään kauppaan välittämättä Englannin äksyistä vastalauseista.
"Huomenta herroille!", tiskin takana istuskeleva mies sanoi ja nyökkäsi molemmille. Amerikka virnisti koko hammasrivistöllään takaisin.
"Hyvää huomenta! Saisinko kokeilla tuota takkia?"
Amerikka viittasi kohti näyteikkunan mallinukkea, joka tuntui magneetin lailla vetävän häntä puoleensa. Harmaahiuksinen mies kohotti kulmiaan ja nyökkäsi raavittuaan ensin päälakeaan mietteliäästi.
"Kyllä se sopii. Peilin löydät tuosta vaatehyllyn takaa."
Amerikka nyökytteli päätään innokkaasti ja meni irrottamaan unelmatakkiaan mallinuken päältä.
Englanti katseli Amerikan selkää arvioivasti, eikä voinut väittää vastaan kun tämä kääntyili peilin edessä ja kehui takkia. Se todellakin puki miestä ja soveltui loistavasti tämän maskuliinisiin piirteisiin. Englantilainen tunsi veren pakkautuvan poskilleen hänen katsellessaan pariaan tarkemmin. Takki oli oikeaa nahkaa ja selkään kirjailtu suurin numeroin "50", joka luultavasti viittasi Amerikan osavaltioihin. Ja niin, takki todellakin puki Amerikkaa.
Amerikka ei näyttänyt välittävän, tai yleensäkään huomaavan Englantia, vaan pyörähteli innokkaasti peilin edessä hymyillen sitä 100 watin hymyä, joka aiheutti Englannin järkeville ajatuksille ketjukolareita.
"Miltä minä näytän?", Amerikka hihkaisi ja kumartui sitten Englannin puoleen. Brittimies risti jalkansa ja rypisti kulmakarvojaan nähdessään vilaukselta takin hintalapun.
"Onko sinulla edes varaa tuohon?"
Amerikka räpäytti silmiään, tarttui takinhelmassa roikkuvaan hintalappuun ja pyöräytti sen näppärästi sormissaan oikein päin. Hänen ilmeensä näytti venähtävän. Englanti kohotti toista kulmakarvaansa kysyvästi.
"Näytät siltä kuin olisit saanut naamahalvauksen."
"Ei sellaista halvausta ole olemassakaan", Amerikka mutisi synkästi ja alkoi kiskoa takkia pois päältään.
Englannin kulmakarvat loikkasivat jälleen ylöspäin.
"Etkö aiokaan ostaa sitä?"
"Ei minulla ole tähän varaa. Laitan sen vaikka varaukseen ja maksan sitten kun meille tulee palkka."
Amerikka oli jo laskemassa takkia penkille kun Englanti tarttui tätä käsivarresta. Nuorempi mies vilkaisi hämmentyneenä pariaan.
"Kuule", Englanti mutisi ja käänsi katseensa muualle kasvot punottaen, "Jos minä maksan sen, niin lupaatko lakata mököttämästä?"
Nuoremman miehen suu aukeni hitaasti. Hän aukoi suutaan muutaman kerran ennen kuin sai muodostettua järkeviä lauseita.
"Sinä... Oletko tosissasi?"
"Näytänkö siltä, että pilailen?"
"Tuota... et?"
"Hyvä. Nyt mennään ostamaan se takki että päästään joskus takaisin hotelliin."
Amerikka oli yhtä hymyä heidän käydessään ostamassa hänelle myös uudet silmälasit, tällä kertaa Amerikan pyynnöstä hengettömät, joka jollain kierolla Englannin huumorintajulla sopi kuvaan loistavasti. Hän ei tosin huomauttanut asiasta parilleen.
Päivä oli kirkastunut huomattavasti aamusta, jolloin taivas oli ollut synkkien pilvien peitossa. Pilvet olivat kadonneet näkymättömiin ja aurinko oli alkanut paistaa, tuoden mukanaan kuumuuden. Kun Englanti oli asiasta johtuen alkanut muuttua tavallista ärtyneemmäksi, Amerikka oli raahannut tämän kädestä pitäen läheiseen kahvilaan.
Englanti siirteli mansikkasorbettiaan pitkin kuppinsa pohjaa ja mulkoili vähän väliä ympärilleen kuin yrittäen etsiä kohdetta johon suunnata ärtymyksensä.
"Olet tosiaan britti", Amerikka sanoi häkeltyneenä ja sai Englannin lusikan pyörittelyn loppumaan kuin seinään. Hän oli melkein odottanut että Englannista oli tullut "Englanti" juuri sen takia, ettei hän ollut britti. Jo se, että tiesi mistä maasta toinen tuli saattoi olla vaarallinen tieto. Toisaalta tieto ei tullut minään järkytyksenä hänelle. Hänestä itsestäänkin oli tullut "Amerikka", koska hän sattui tulemaan Amerikasta ja oli pyytänyt nimeä itselleen. Ristiriidassa oli ainoastaan hänen kaksoisveljensä Matthew, joka oli saanut nimekseen "Canada", mutta oli Alfredin tavoin syntynyt Amerikassa.
"Mikä saa sinut kuvittelemaan niin?", Englanti kysyi ja Amerikka nosti katseensa lusikka edelleen suupielessään.
Englannin kasvot olivat ilmeettömät kuin patsaalla ja Amerikka tunsi hermostuksen leviävän kehoonsa.
"No ei sitä nyt voi olla huomaamattakaan. Aksentti ja kulmakarvat kertovat ihan tarpeeksi."
Amerikka hymyili, mutta hänen hymynsä muuttui pian virneeksi.
"Ja sinä vihaat aurinkoa. Minun tietääkseni missään ei sada niin paljon kuin Englannissa."
"Amazonissa sataa paljon enemmän."
Amerikka tuijotti ja Englanti huokaisi raskaasti. Hänen hartiansa näyttivät lysähtävän kasaan kun hän palasi aiheeseen.
"Okei. Kyllä. Olen britti, mitä siitä?"
Miehen ääni kuulosti niin puolustelevalta, että Amerikka ei voinut estää kulmiaan kohoamasta hieman.
"No ei siinä tietenkään mitään huonoa ole. Kunhan vain ihmettelin, kun en oikein tiedä sinusta paljon mitään. Tosi turhauttavaa olla jonkun kanssa, kun ei tiedä mistä puhua, tiesitkö?"
"Tiesitkö, että olet joskus varsinainen maanvaiva."
"En voi olla maanvaiva! Minä olen maa."
"Ja olet myös ihan helvetin ärsyttävä."
Amerikka mutristi huuliaan tyytymättömänä.
"Mutta Englant -"
Brittimies läimäytti kätensä Amerikan suun päälle ja sai tämän kiskaisemaan päänsä refleksin omaisesti taaksepäin.
"Mitä sinä oikein lätkit?"
Englanti mulkaisi häntä tuimasti.
"Älä huutele tuollaista keskellä ravintolaa, pahvi!"
"No miksi minun pitäisi sinua sitten kutsua?" Amerikka älähti. Todellisuudessa hän oli helpottunut, sillä hän oli melkein odottanut Englannin läimäisevän häntä poskelle. Eikä Amerikalla ollut hajuakaan miksi.
"En minä tiedä!" Englanti murahti ja risti kätensä rintakehälleen, "Keksi vaikka minulle joku nimi!"
Amerikan kasvot kirkastuivat ja Englanti nojasi varautuneesti taaksepäin.
"Selvä sitten, minun nimeni on Alfred F. Jones ja -"
"Ei oikeita nimiä, ääliö!"
"Mistä sinä tiesit minun oikean nimeni?"
Vaaleahiuksinen mies vaikeni hetkeksi näyttäen vaivaantuneelta ja selvitti kurkkuaan.
"K - kuten sanoin, emme me voi käyttää oikeita nimiämme..."
"Sinä yrität taas väistellä aihetta!"
Oli Englannin vuoro mutristaa suutaan. Amerikkalainen huokaisi ja yritti rauhoittaa itseään.
"Selvä, sinä tiedät nyt nimeni. Mikä sinun nimesi on?"
Englanti pysyi jääräpäisesti hiljaa.
"Mikä. Sinun. Nimesi. On?", Amerikka tavasi hitaasti kuin olisi olettanut Englannin olevan vähäjärkinen. Brittimies puri hampaansa tiukasti yhteen.
"Minun nimeni ei kuulu sinulle pätkän vertaa eikä -"
"Selvä sitten, Iggy."
"Anteeksi kuinka?", Englanti sanoi ja hänen äänensä muuttui vihaiseksi sähähdykseksi.
"Iggy! Se sopii tuohon nyrpeään ilmeeseesi loistavasti!"
Englanti huokaisi raskaasti ja sulki nuoremman miehen puheen päänsä ulkopuolelle, kun tämä jatkoi selostustaan Englannin uudesta lempinimestä.
Englanti tuijotti sorbettiaan.
Hänellä oli huono tunne tästä paikasta. Yleensä Englanti ei kuljeskellut pitkin kaupunkia, ja jos hän halusi mennä kahvilaan, hänellä olisi luultavasti jokin tärkeä tapaaminen siellä ja hän olisi päivystänyt kahvilan turvallisuutta vähintään viikon. "Yleensä" oli ehkä väärä sana. Hän ei koskaan kuljeksinut pitkin katuja katselemassa vaatteita tai syömässä sorbettia.
Englanti nosti katseensa vierestään kulkevaan tarjoilijaan ja tuijotti tämän selkämystä tarkasta. Hän jähmettyi aloilleen, mutta kielsi itseään panikoimasta. Hän tunnisti nuo ruskeat hiukset missä vain. Ohi kulkenut mies oli taatusti ollut Liettua.
"Amerikka", Englanti suhahti kipakasti ja hänen pupillinsa supistuivat aavistuksen, "Meidän täytyy lähteä täältä. Heti."
"Eh?" Amerikka nosti katseensa hämmentyneenä, "Mutta minun jäätelöni -"
Amerikka ei kerinnyt kuin nähdä Englannin kiepsahtavan sivuun kun ase laukesi. Kukkavaasi heidän pöytänsä lähellä räjähti tuhansiksi sirpaleiksi.
Koska he istuivat täpötäydessä kahvilassa, syntyi ihmismassalle tyypillinen efekti. Kaikki seisoivat äänettömästi paikoillaan pari sekuntia ja alkoivat sitten kirkua yhteen ääneen.
Pöydät kaatuivat hysteeristen ihmisten juostessa kohti ovia. Joku pyörtyi ja tämän omaiset alkoivat hätäisesti huutaa apua, eikä valtavan lautaspinon särkymisen ääni helpottanut asiaa yhtään.
Amerikka syöksyi Englannin perässä lattialle ja he lähtivät ryömimään kohti kahvilan käytöstä poistettua takaovea. Amerikka tunsi itsensä naurettavaksi kontatessaan hienon pöydän alitse ja joutui pysähtymään pöytäliinan hapsujen takertuessa hänen silmälaseihinsa. Englannilla ei kuulunut menevän yhtään paremmin. Amerikka pystyi kuulemaan parinsa äänekkään kiroamisen jopa kaiken hälyn yli. Hänen huulilleen muodostui virnistys, mutta se hyytyi aseen lauetessa uudelleen ja Englannin kirotessa entistä raskaammin.
"Perhanan venäläinen sekopää!" Englannin kirjaimellisesti muristessa heidän viimein päästyä pois pöytien alta. Englanti kiskoi amerikkalaisen olkapäästä ylös ja kun tämäkin oli viimein päässyt taas tasapainoon, Amerikka uskaltautui vilkaisemaan olkansa yli.
Valtavan kokoinen venäläinen oli tulossa väkijoukkoa vastavirtaan, ja aina kun joku sattui hänen tielleen, tämä tyrkkäsi sen tunteettomasti syrjään. Mies nosti aseensa ja tähtäsi suoraan Englannin selkään.
Miehen huonoksi - ja Englannin hyväksi onneksi joku vanhempi mieshenkilö kuitenkin kompastui ja tönäisi tämän käden juuri ajoissa syrjään. Luoti iskeytyi pöytään ja siitä läpi.
Amerikka ei tuhlannut enempää aikaa, vaan kääntyi taas katsomaan eteensä ja heittäytyi Englannin mukana ulos lasiovesta, joka pamahti pian heidän takanaan kiinni. Ilma pakeni Englannin keuhkoista nuoremman miehen kaatuessa hänen selkänsä päälle.
"Miksi minusta tuntuu", Englanti murahti tympääntyneenä kun hän ja Amerikka kiepsahtivat kauemmas ovesta ja lähtivät sitten pinkomaan pitkin täpötäyttä katua, "Että pakenemme aina takaovesta."
Lasiovi jossain heidän takanaan räsähti rikki, kun sen läpi iskeytyi liuta hyvin ammuttuja luoteja, joskin muutamaa sekuntia liian myöhään. Amerikka ja Englanti olivat jo turvassa kulman takana.
Vasta juostuaan muutaman korttelin päähän suuressa ihmisvilinässä ja poliisiautojen huristettua heidän ohitseen, kaksikko hidasti viimein vauhtiaan.
Amerikka ei ollut saanut sanaa suustaan koko juoksun aikana, mutta näytti viimein löytävän puhekykynsä. Ääni tuli ulos parahduksena.
"Hän yritti tappaa sinut!"
"Jaa, no... Sitä on tosiaan ollut liikkeellä", Englanti myönsi synkästi.
Amerikka ei ollut uskoa korviaan. Mihin hittoon hän olikaan itsensä sotkenut?