No niin, jos joku ei sitten tiennyt, niin luvussa mainittavat yardratialaiset ovat sitten Dragon Ball: Online versioita, eivätkä niitä kurttuisia animeyksilöitä, jotka näyttävät ihan laihoilta Dodorioilta.
LUKU 3: Kakarot?
Bardock pysähtyi vasta kilometrien matkanteon jälkeen ja Raditz ilmestyi minuutteja hänen jälkeensä, hikoillen kuin olisi juuri lenkkeillyt saunassa. Bardock pyöräytti silmiään – hän itse ei ollut väsynyt vähääkään taitetusta matkasta.
Oli miten oli, he molemmat seisoivat nyt korkealla kallionkielekkeellä, katsoen edessään avautuvaa maisemaa. Vuorten ympäröimässä laaksossa sijaitsi jokin kaupungintapainen, jonka väestön voimatasoja Bardockin itselleen takavarikoima voimatasomittari nyt luetteli. Olennot eivät voimiltaan todellakaan olleet mitään vahvaa sorttia, minkä hän saattoi puoliksi helpotuksekseen ja puoliksi ikäväkseen todeta. Oli näet kulunut pitkä aika siitä, kun hän oli viimeksi pitänyt kunnolla hauskaa, mistä syystä haasteellinen vastus olisi kelvannut hänelle paremmin kuin hyvin.
"No, mitäs nyt?" Raditz kysyi yhä huohottaen. Hän näytti olevan yhä nyreä siitä, että oli joutunut luovuttamaan voimatasomittarinsa isälleen. No, paha juttu, sillä Bardockilla ei ollut aikomusta antaa sitä takaisin.
Mutta tosiaan, mitäs nyt? Hänen mielensä teki mennä ja räjäyttää koko kaupunki ilmaan ihan vain nostalgian vuoksi ja Raditzin ilmeestä päätellen tämäkin olisi kannattanut ideaa. Silti, hän epäili että oli hyvä idea hankkiutua sotatilaan planeetan asukkaiden kanssa ennen kuin edes tiesi missä oli. Kukaties nämä olennot olivat jopa vastuussa siitä, että he olivat taas hengissä.
Raditz ei selvästikään ajatellut samalla tavalla. "Mennäänkö alas ja tapetaan ne?" hän kysyi innoissaan kuin pikkulapsi ja virnisti Bardockille, ikään kuin he olisivat olleet koko ikänsä partnereita.
Bardock tuhahti. "Emme ainakaan vielä. Ensin selvitetään, että mikä tämä paikka on olevinaan ja katsotaan, onko niiden teknologia tarpeeksi kehittynyttä avaruusmatkailua varten", hän ohjeisti. Hän ei kylläkään tiennyt, mitä hän olisi avaruusaluksen kanssa tehnyt. Hänellä ei ollut enää kotia minne palata ja lapsikin tiesi, että harhailu ilman koordinaatteja ulkoavaruudessa olisi järjettömyyden huippu.
"Emmekö voisi vain pelotella jotain satunnaista asukasta ja pakottaa hänet kertomaan kaiken haluamamme?" Raditz ehdotti tylsistyneen kuuloisena.
"Kerropas Raditz, eivätkö juuri tuon kaltaiset suunnitelmat ole syypäitä sinun kuolemaasi?" Bardock kysyi monotonisella äänellä, antaen silmiensä yhä tutkailla maisemaa edessään. Raditz vaipui taas hiljaisuuteen, ilmeisesti nolostuneena, ja käänsi katseensa pois hänestä. Bardock hymähti kylmästi ja jatkoi: "Me emme tiedä paskaakaan siitä, millaisia yllätyksiä tämä väestö hautoo eikä meillä ole paikkaa, jonne raahautua jos häviämme. Turha siis rynniä tuonne ja alkaa suin päin riehua."
Juuri silloin kuului voimakas taivasta halkova ääni, joka sai jopa Bardockin kaltaisen kivinaamaisen Saiyalaisen hätkähtämään ja kääntämään katseensa kohti pilviä. Keltaisen taivaankannen yli kiisi valtavalla nopeudella jokin pyöreä alus, joka vauhdista päätellen tuli suoraan avaruudesta. He kaksi katsoivat sen kulkua kulmat koholla, koko matkan aina siihen asti että alus läsähti keskelle laaksossa sijaitsevaa kaupunkia. Sen törmäyksen aiheuttama ääni kuului helposti niinkin kauas, kuin missä he seisoivat.
Bardock käänsi päänsä hitaasti Raditzin puoleen, nähden tuon tekevän juuri samoin.
"Mitä vittua?" tämä kysyi pöllämystynyt ilme kasvoillaan, osoittaen sormellaan kohti kaupunkia. Bardock kohautti harteitaan vastaukseksi.
"Näyttikö alus sinustakin tutulta?" hän kysyi, katsoen taas kaupunkia ja sen keskustan rakennusten välistä tupruavaa savupilveä.
Raditz mietti hetken, ikään kuin olisi ollut kovinkin vaikea muistaa muutama sekunti sitten nähty asia. Sitten hän hätkähti valaistuneen oloisena. "Eikö se ollut niitä Freezan avaruuskapseleita?" hän arveli epämääräiseen sävyyn, ikään kuin ei olisi tiennyt miten reagoida asiaan.
Raditz oli oikeassa. Alus oli ollut pieni, valkoinen ja pyöreän muotoinen, ylipäätään sellainen, jollaisella Bardock oli itsekin menneisyydessään matkustanut muille planeetoille. Se siis kuului Freezan joukoille.
Kyseisen henkilön ajatteleminen pisti Bardockin mielen jälleen äreäksi. "Niinpä tietysti. Vieläkö siinä nilkissä henki pihisee?" hän ärähti itsekseen. Hän ei todellakaan pitänyt siitä, että juuri kun hän oli päässyt nauttimaan uudesta elämästään, jokin sen mulkvistin ääliö alainen päätti ilmestyä paikalle päivää pilaamaan. Raditzin katselemisessakin oli jo kestämistä.
"Kuka ikinä onkaan, hän tuli varmaan putsaamaan tämän planeetan hallitsevasta elämänmuodosta", Raditz totesi mietteliäänä. Jokin hänen äänensävyssään sai hänet kuulostamaan siltä, kuin Freezan alaiset olisivat yhä hänen kanssaan samalla puolella ja hänen olisi tehnyt mieli lentää avaruuskapselin luo ja auttaa sen sisältävää henkilöä tuhoamaan planeetan väestö Freezan rahastustarpeisiin. Poika oli ollut niin raivostuttavan paatunut Freezan palvelija että olisi tuskin vaatinut paljon lahjomista taikka pelottelua käännyttää hänet jälleen tuon alaiseksi.
Kyllä Bardockinkin kädet syyhysivät päästä taas taistelemisen ja energiapallojen heittelyn makuun, mutta viimeiseksi hän olisi ojentanut auttavansa kätensä sille paskiaiselle, joka työskenteli hänen kotiplaneettansa ja rotunsa avaruuspölyksi räjäyttäneelle olennolle.
"No arvatenkin niin", Bardock vastasi pojalleen kuivasti. "Taidankin ihan ensimmäiseksi vääntää tyypin niskat nurin." Hän naksautti alkajaiseksi rystysiään ja painoi sitten taas voimatasomittarinsa nappia. Sen lukema voimataso oli suurempi, kuin muiden planeetan asukkaiden, mutta pysyi silti vähän Raditzin omaa alempana.
Bardock tuhahti – hän ei tiennyt että Freezalla oli ollut Raditziakin heikompia alaisia. Hänen olisi jopa turhan helppo pieksää tuntematon ja takavarikoida tuon alus omaan käyttöönsä. Ja niin, varoittamatta hän ponnisti itsensä taas lentoon ja syöksyi nopeasti kohti aluksen törmäyspaikkaa.
"Voisit kertoa joskus ennen, kuin lähdet päättömästi jonnekin!" hän kuuli Raditzin karjaisevan närkästyneenä takaansa, muttei välittänyt tuosta.
He lensivät rakennusten yli ja alhaalla näkyvät kadut vilisivät silmissä. Laaksossa tuuli kovasti ja Bardock kuuli poikansa jatkuvasti kiroavan jossain takanaan, kun tukka lensi tämän silmille. Matka ei kestänyt juuri minuuttia kauempaa, jonka jälkeen he pääsivät laskeutumaan paikkaan, jonne alus oli pudonnut. Ilmassa oli yhä hajonneista rakennuksista pöllyävää savua tai mitä lie pölyä, joka sai Bardockin yskähtämään pari kertaa ja siristämään silmiään.
Näytti siltä, että avaruusalus oli törmännyt erään pilvenpiirtäjämäisen rakennuksen seinään maan sijaan ja jäänyt kiikkumaan korkeuksiin luukku auki, ilman matkustajaansa. Pallolla matkustanutta henkilöä ei kuitenkaan tarvinnut etsiä kauan, sillä aivan rakennuksen juuressa parisataa metriä alempana löhösi jokin hahmo liikkumatta.
Ensimmäisellä silmäyksellä Bardock huomasi, että tulokkaan vaatteet olivat repeytyneet housujen yläosaa lukuun ottamatta hänen päältään ja että – hänen yllätyksekseen – tämä oli loukkaantunut pahemman sorttisesti.
Toisella silmäyksellä hän tajusi tuijottavansa itseään.
Raditz tunnisti maassa makaavan miehen vain sekunteja sen jälkeen, kun oli ensimmäisen kerran nähnyt tämän kunnolla. Tyyppi muistutti erehdyttävästi hänen isäänsä ja kasvon peittäneiden mustelmien takia oli jopa vaikea kertoa, oliko hänellä Bardockin tavoin arpea vai ei.
Oranssit kangashousut ja niiden sininen, riekaleinen vyö kuitenkin toi Raditzin mieleen pikimmiten hyvin tutun ja ärsyttävän kuvan vain vuoden takaa hänen menneisyydestään. Äijä ei voinut olla kukaan muu, kuin…
"Kakarot!" Raditz älähti kovaan ääneen ja kavahti puoli askelta taemmas. Hänen ylitseen vyöryi lukuisan eri tunteen aiheuttama kuohu, mutta hän saattoi helposti sanoa että yksi tietty siihen ei ainakaan kuulunut: jälleennäkemisen riemu.
Oli aika helvetin ironista että vain vähän aikaa sen jälkeen, kun hän oli herännyt henkiin, hänen ei-todellakaan-niin-rakas pikkuveljensä seurasi ilmielävänä perästä avaruuskapselilla juuri samalle osaa planeettaa, jolla hän itse oli juuri samalla minuutilla. Hänen oli vaikea uskoa, että tilanne olisi ollut pelkkää hyvää/pahaa sattumaa, mutta ei hän oikein osannut sanoa, mikä muukaan temppu tässä olisi ollut takana.
Oli miten oli, Raditzin kostonhimo seurasi hyvin pian alkuhämminkiä. Hän näki selvästi, että veli makasi maassa puolikuolleena kuin kerjäten muita tappamaan hänet. Jos olisikin käynyt jotain niinkin uskomatonta, että Kakarot todella olisi ylittänyt hänet voimissa, hän pystyi nyt helposti ottamaan ohjat kauniiseen käteensä ja tappamaan tuon uppiniskaisen idiootin ongelmitta.
"Kakarot?" hän kuuli isänsä toistavan vierellään. Kääntäessään katseensa tähän hän näki isänsä tuijottavan Kakarotia silmät epäluonnollisen pyöreinä, ikään kuin hänen edessään olisi loikoillut suurikin ihme.
Raditzia tämä ärsytti suunnattomasti, eikä hän oikein edes osannut sanoa miksi. Tilanne oli todella kummallinen, eikä hän halunnut sen jatkuvan enää sekuntiakaan. Niinpä hän murahtaen iski jalkansa Kakarotin rinnusta vasten ja päätti, että petturin oli aika maksaa teoistaan. Hän alkoi ladata kehonsa energiaa käteensä, ja sen säteilemä voima tuntui mahtavalta kaiken sen ajan jälkeen, jonka hän oli viettänyt helvetissä tekemättä juuri yhtään mitään. Purppuran ki-pallon ilmestyessä hänen kämmenensä ylle ja sen alkaessa kasvaa kokoa hän tutkaili Kakarotin piestyjä kasvoja irve naamallaan. Hän ei ollut varma, oliko pikkuveli tajuissaan vai ei.
Ei hän voinut sanoa, että hän olisi nauttinut toisen saiyalaisen tappamisesta, kun heitä oli muutenkin jäljellä hyvin vähän, mutta Kakarot oli jo tehnyt liian monta virhettä saadakseen anteeksi. Tämä oli kieltänyt veljensä, joten Raditzillakaan ei ollut enää mitään syytä kunnioittaa häntä. Omapahan oli vikansa.
"Mitä helvetin vittua sinä luulet tekeväsi!" Bardock karjaisi niin äkisti, että Raditz oli posauttaa oman naamansa ki-ammuksellaan. Suurin vaurio oli kuitenkin syntyä, kun isä tarrasi hänen käsivarteensa sellaisella voimalla, että kyynärvarsiluut olivat räsähtää poikki.
Bardock vetäisi Raditzin kauemmas Kakarotista, kääntäen hänet samalla silmätysten itsensä kanssa. Hänen ilmeensä oli raivokas ja hän näytti siltä, kuin olisi voinut motata esikoistaan kaikella voimallaan suoraan leukaluuhun.
"M-mitä sinä –?" Raditz takelsi typertyneenä, unohtaen uhmakkuuden hetkeksi kokonaan olemuksestaan.
"Sinä se et sitten opi yhtään mitään", Bardock ärisi hänelle vaarallisesti.
Raditzin täytyi räpäyttää silmiään vielä pari kertaa, ennen kuin hän tointui säikähdyksestä ja pääsi huutamaan isälleen takaisin.
"Opi niin mitä! Ei tuo heikko petturi ansaitse elää!" hän sanoi osoittaen Kakarotia, perääntyen vaistomaisesti kauemmas Bardockista. "Hän on pelkkä merkityksetön roska. Minulla on täysi oikeus eliminoida hänet!"
Bardockin ilme vain tuimeni ja Raditz tunsi itsensä epämiellyttävän pieneksi hänen edessään, jopa vaikka voitti hänet selkeästi pituudessa. "Merkityksetön roska, niinkö? Sinä yritit juuri pelkurimaisesti tappaa toisen saiyalaisen tämän ollessa puolikuollut ja tajuton!" hän aloitti ja Raditzista tuntui, että keskustelu alkoi ottaa hyvin samanlaisen suunnan, kuin mitä vuosi sitten hänen tavattuaan isänsä helvetissä. Siitä hän ei pitänyt, niinpä hän päätti parhaakseen yrittää lopettaa sen siihen paikkaan.
"Minun ja Kakarotin väliset asiat eivät edes kuulu sinulle, joten pysy poissa tieltäni!" hän varoitti.
Bardock tuli lähemmäs, katsoen Raditzia palavin silmin ja murahti madaltuneella äänellä: "Jos tapat hänet niin toivot, ettet olisi ikinä syntynytkään!"
Raditz kyllä tiesi, että heistä kahdesta ainoastaan Bardockin varoituksilla oli vaikutusta toiseen osapuoleen. Nytkin hän oli epäonnistunut käskemään isäänsä ja sen sijaan joutui itse järkkymään tuon uhkauksien alla. Hän ei edes keksinyt mitään vastaansanomista, tuijotti tätä vain niin itsepäisesti kuin osasi. Vain sekuntien hiljaisuuden jälkeen Bardock jo jatkoi saarnaansa.
"Olen saanut tarpeekseni idioottimaisuudestasi, Raditz. Jos haluat tapella hänen kanssaan", hän nyökkäsi kohti Kakarotia, "niin siitä vain, mutta teet sen hänen ollessaan hereillä ja taisteluvalmiina. Siihen asti et koske häneen, onko selvä!"
Raditz tuijotti isäänsä takaisin hillityn raivostuneen näköisenä. Hän ei saattanut ymmärtää, miksi isä olisi välittänyt Kakarotin hengestä lainkaan. Sen lisäksi, että Kakarot nyt viimeisenä ansaitsi tällaisen hengenvartiointikohtelun, saiyalaisia oli muutenkin liian vähän jäljellä rodun pelastamiseksi. Hyvä jos Vegetakaan oli enää hengissä heidän kolmen lisäkseen.
Ja se, millä tavalla Bardock puhui Kakarotista, ikään kuin tämä olisi ollut Raditzia paljon arvokkaampi yksilö, kertoi hänelle, että sekä hän että Raditz molemmat tiesivät Kakarotin olevan nyt isoveljeään vahvempi taistelija. Paljon vahvempi. Vaikka Raditz ei halunnutkaan sitä itselleen myöntää, hän tiesi häviävänsä, jos taistelisi Kakarotia vastaan tämän ollessa täysissä voimissaan. Ja siihen hän ei suostuisi; hänen ylpeytensä oli jo tarpeeksi turmeltu ilman sellaista nöyryytystä.
"Minkä helvetin takia sinä puolustat häntä? Hän ei ikinä tehnyt mitään oikein! Hän ei edes halua olla Saiyalainen. Hän kieltäisi sinutkin – hän on arvoton!" Raditz huusi takaisin, yrittäen kaikkensa piilottaakseen katkeruutensa äänestään.
Luu tarttui jopa hetkeksi Bardockin kurkkuun Raditzin tivatessa syytä hänen motiiveilleen pitää Kakarot elossa. Tietenkään hän ei voinut sanoa mitään siitä, että Kakarot olisi se henkilö, joka pieksäisi Freezan ja hankkisi Bardockin himoitseman koston rodulleen. Edes Raditzin kaltaisella surkimuksella ei ollut syytä uskoa sellaista tarinaa, ei ennen kuin saisi siitä todisteita. Juuri nyt niitäkään ei välttämättä edes ollut, sillä Bardock ei ollut varma, oliko tämä Kakarot jo se sama, jonka hän oli nähnyt kohtaavan Freezan näyissään. Hänen oli siis parempi pitää suunsa ainakin toistaiseksi kiinni vuosien takaisista näyistään. Tai no, ikään kuin hänen olisi muutenkaan tarvinnut Raditzille mitään kertoa.
Lopulta hän kuitenkin avasi suunsa ja sanoi: "Sinulla nyt viimeisenä on oikeus määrittää muiden Saiyalaisten arvokkuutta. Sinä olet vain yksi pelkuri muiden joukossa ilman minkäänlaista kunniaa. Kakarot on toinen tarina. Hän tulee olemaan, ellei jo ole, sinua paljon parempi soturi. Hän on kykeneväinen johonkin merkittävään!"
Bardock sai Raditzilta vain hyvin epäileväisen katseen, johon oli sekoittunut ärtymystä ja hölmistyneisyyttä. "Mitä sinä muka hänestä tiedät?" tämä tiuskaisi sitten. "Sinä näit hänet viimeksi, kun hän oli vastasyntynyt! Sen sijaan minä näin hänet vasta vuosi sitten ja voin vakuuttaa, että hän on vain säälittävä häpeäpilkku!"
"Ainoa häpeäpilkku täällä olet sinä", Bardock vastasi tympääntyneenä, tiivistäen yhteen lauseeseen kaiken sen, mitä hän Raditzista ajatteli. Hän ei jaksanut inttää tuon kanssa asioista, jotka olivat jo kertaalleen setvitty Raditzin saavuttua helvettiin.
Raditz oli jo aukaisemassa suutaan, ilmeisesti väittääkseen vastaan. Kuitenkin, juuri silloin heidän yltyvän sanasotansa katkaisi jokin tuntematon, korkea ääni: "Anteeksi, mutta…"
Bardock käänsi päänsä kohti ääntä ja huomasi yllätyksekseen tuijottavansa kymmeniä pienikokoisia olioita, jotka olivat ilmestyneet heidän ympärilleen kuin tyhjästä. Hän tunsi olonsa typeräksi annettuaan niiden hiippailla paikalle hänen huomaamattaan. Vuosikymmenien vietto helvetissä ei totisesti tehnyt hyvää hänen reflekseilleen.
Sivusilmällä hän näki Raditzin näyttävän vähintään yhtä yllättyneeltä ja toljottavan tulokkaita tietämättä toistaiseksi, miten toimia.
Nämä pienet olennot omasivat sinertävän ihon, ja niiden hieman litteässä, pyöreässä päässä tapitti kaksi mustaa nappisilmää ja päälaesta kasvoi kaksi tylppää sarventapaista. Ne eivät näyttäneet mitenkään järisyttävän älykkäiltä tyhjänoloisen tuijotuksensa takia ja niiden lyhyet raajat saivat ne näyttämään Bardockin mielestä säälittävän heikoilta, ikään kuin mikä tahansa vastus olisi pystynyt ne selättämään. Vaatetus puolestaan… no, Bardock olisi pystynyt sanomaan olevansa iloinen siitä, ettei hänen tarvinnut käyttää moisia narrinvaatteita.
Olentojen ulkomuoto sekä jopa aavistuksen pelokas olemus vakuutti Bardockin siitä, ettei hänen ollut tarvetta käydä varautuneeksi ja valmistautua taisteluun. Kakarotin tulon myötä ja Raditzin kanssa käymänsä väittelyn jälkeen hän oli lähes unohtanut, että oli alun perin tullut etsimään näitä olentoja, jotka ilmeisesti olivat planeetan asukkaita.
Bardock vilkaisi Radtiziin, ja näki tämän silmissä kiiluvan halun ryhtyä lahtaamaan väkijoukkoa heidän ympärillään. Tavoitettuaan poikansa katseen hän pyrki antamaan tuolle varoittavan katseen: Ei vielä.
Niin he molemmat vain tuijottivat sinihipiäisiä olentoja takaisin, virkkamatta mitään.
"Tarvitsetteko kenties apua?" yksi niistä jatkoi, antaen huolestuneen silmäyksen puolikuolleelle Kakarotille.
Bardock mietti hetken. Jos hän halusi puhutella Kakarotia vielä tuon ollessa elossa, tälle oli parasta antaa hoitoa hyvän sään aikana. Ja kerta pahaa-aavistamattomat paikalliset kerran sitä niin avuliaasti tyrkyttivät, niin mikäs ettei. Sama kai hänen oli pelata mukana, sitä paitsi hänen oli yhä otettava selvää sijainnistaan.
Niinpä hän nyökkäsi lyhyesti. "Tai ainakin hän tarvitsee", hän murahti Kakarotia osoittaen.
Raditz vain tuhahti äänekkäästi hänen vierellään, vetäen kätensä puuskaan ja mulkoillen häntä sekä planeetan asukkaita ilkeästi. Poika ei selvästikään olisi pistänyt pahakseen, jos hänen huono ensivaikutelmansa olisi saanut alienit perumaan tarjouksensa ja jättämään Kakarotin oman onnensa nojaan.
Joukko pikkuolioita kerääntyi Kakarotin ympärille tutkailemaan tätä. Suurin osa paikalla olevista näyttikin haluavan tapittaa vain puolikuollutta saiyalaista ja ihan syystäkin, sillä he kaksi olivat tajuissa ollessaan suurempi uhka. Vain rohkeimmat uskalsivat kerääntyä heidän lähelleen ja hekin näyttivät vähän varautuneilta. Ei kai ollut vaikeaa huomata, etteivät Raditz ja Bardock olleet mitään kovin hyväntuulisen ja ystävällisen näköisiä henkilöitä.
"Autamme mielellämme, mutta ensin haluaisimme tietää, keitä olette ja mistä tulette", viimeiseksi puhunut olio sanoi ystävälliseen sävyyn. Hänen sanansa saivat Bardockin kurtistamaan hieman kulmiaan.
Oli varmaan ensimmäinen kerta koskaan, kun jokin vieraan planeetan henkilö uteli hänen henkilöllisyyttään tuolla tavoin ja olettivat hänen todella vastaavan, ikään kuin hän ja Raditz olisivat tulleet rauhallisissa aikeissa. Se oli ärsyttävää ja outoa samaan aikaan.
Raditz nähtävästi tunsi juuri samoin, paitsi sieti tunnetta vielä isäänsäkin vähemmän.
"Ja sehän ei teille k—"
"Suu kiinni, Raditz", Bardock ärähti nopeasti poikansa keskeyttäen. Tuon päähän ei ilmeisesti vain uponnut, etteivät he voineet vielä alkaa käyttäytyä kuin tämän planeetan pahimmat viholliset.
Raditz katsoi Bardockia takaisin oudoksuvasti, ja tämän sivuuttaen hän kääntyi katsomaan sinihipiäisin olioin varustettua muukalaislaumaa ilmeettömin kasvoin. Rauhanomaisen muukalaisen teeskenteleminen olisi se vaikeaa hänellekin, mutta siihen asti, kunnes Kakarot olisi jälleen hereillä ja he tietäisivät enemmän siitä, mitä oli meneillään, hänen oli vain yritettävä.
"Minä olen Bardock ja tuo on poikani Raditz", hän esittäytyi, kuulostaen harvinaisen tökeröltä. "Eikä meillä ole niin mitään hajua, mitä teemme täällä. Tulemme kuitenkin… aika kaukaa."
Niin, saiyalaiset ja heidän maineensa planeetanvalloittajina tunnettiin hyvin ympäri universumin. Vaikka he olivatkin räjähtäneet ilmaan monia vuosia sitten, nämä olennot saattaisivat hyvinkin suhtautua heihin negatiivisella tavalla, jos saisivat tietää heidän syntyperänsä. Siksi oli parempi olla sanomatta sitä päin heidän naamaansa, vaikka Bardock ei voinutkaan olla varma, pystyisivätkö nämä olennot tunnistamaan heidän rotunsa näön ja nimien perusteella.
"Aivan", siniturpa vastasi mietteliääseen sävyyn, sen katse kääntyen Bardockista Kakarotiin, jonka ympärillä olennot yhä pyörivät kuin muurahaiset. "Onko loukkaantunutkin jotain sukua teille?"
Bardock, vaikkei poikaansa katsonutkaan, saattoi tuntea Raditzin pyöräyttävän silmiään tässä välissä.
"Hänen nimensä on Idiootti ja hän on umpiluupää pikkuveljeni, jonka voitte syödä pois elävien kirjoista halutessanne", tuo sanoi.
Sinihipiäiset kääpiöt räpäyttivät silmiään nähtävästi käsittämättä Raditzin puheita ja Bardock vain huokaisi turhautuneena, vastustaen halua heittää voimakas ki-isku Raditzin pään suuntaan.
"Kyllä, hän on toinen poikani, mutta hänen nimensä on Kakarot", hän sanoi äreästi.
Samalla hän kuunteli sivukorvalla Kakarotin yllä häärivien olioiden vieraskielistä selitystä. Niillä tuntui olevan käynnissä kiivas keskustelu äänen voimakkuudesta päätellen, ja Bardockin viimein kiinnittäessään huomionsa niihin hän huomasi niiden yllättäen tarttuneen Kakarotiin ja alkaneen raahata tajutonta saiyalaista nopeasti jonnekin katua pitkin. Myös Barockille puhunut yksilö kääntyi seuratakseen ja vinkkasi myös heitä kahta tulemaan mukaansa.
"Hyvä on, seuratkaa meitä sitten. Poikasi tila vaikuttaa vakavalta, viemme hänet parannuspisteeseen pikimmiten. Voitte kertoa itsestämme enemmän siellä", se sanoi ystävällinen mutta omalla tavallaan hyvin karmiva hymy naamallaan.
Bardock teki kuin pyydettiin, Raditz perässään vastahakoisen oloisena. He kulkivat pois maahan laskeutuneen aluksen tuhoamalta kaupunginosalta ja hänestä vaikutti siltä, että koko paikan väki oli kerääntynyt heidän ympärilleen yhdeksi isoksi saattueeksi.
Eli, tähän mennessä he olivat siis onnistuneet pääsemään puheväleihin paikallisten kanssa sekä bonuksena löytäneet Kakarotin. Mitä heiltä vielä puuttui, oli edelleen se perhanan tieto siitä, missä he olivat ja miksi, sekä pääsisivätkö he mitenkään pois tältä planeetalta. Nämä olennot eivät tosin vaikuttaneet tietävän vastausta siihen miksi-kohtaan.
"Mikä tämä planeetta oikein on?" Bardock kysyi kovaan ääneen heti tilaisuuden saadessaan. Tämän planeetan asukkaat näyttivät kaikki niin samalta, ettei hän ollut edes varma, puhuiko hän edelleen sille yksilölle, jolle oli aiemmin puhunut.
"Olette planeetta Yardratilla", olento sanoi, heilauttaen korostukseksi käsivarttaan vielä kaaressa kohti edessä olevia maisemia.
Raditz löntysti muukalaismassan mukana mieli synkkänä, kuunnellen puolella korvalla, kun isä kysyi paikallisilta, mikä planeetan nimi oli. "Yardrat" kuulosti jotenkin tutulta, kun Raditz oikein sitä alkoi ajatella. Kenties se oli ollut yksi valloitettavista planeetoista, mutta Freezan joukot eivät olleet vielä saapuneet tänne sitä valloittamaan. Hän hekotti hiljaa mielessään sille hauskalle tosiasialle, että nämä yardratialaiset auttoivat parhaillaan juuri sellaisia henkilöitä, jotka olisivat normaalisti ottaneet valtaansa heidän planeettansa. Toivottavasti he pääsisivätkin tekemään sen pian, sillä häntä tylsistytti tämä isän perässä juokseminen ilman mitään järkevää päämäärää.
Kohta Raditz tunkikin Bardockin viereen, ja tuijotti tuota tiiviisti niin kauan, että onnistui saamaan suoran katsekontaktin.
"Ja kuinkahan kauan herra aikoo esittää paikallisten parasta ystävää?" hän sihahti hampaidensa välistä ja vilkaisi ympärilleen nopeasti varmistuakseen, ettei kukaan ollut kuullut. "Eikö meidän pitänyt vain ottaa selvää heidän teknologian tasostaan ja sijainnista?"
"Tällä hetkellä tiedämme vain missä olemme. Sitä paitsi heillä on Kakarot. On parempi ettemme aiheuta kaaosta", Bardock vastasi takaisin matalalla äänellä.
Raditz ei voinut uskoa tätä. Isähän paapoi Kakarotia kuin mikäkin nainen! Äh, jos vain hän vain olisi ollut vähän vahvempi, hänen ei olisi tarvinnut nöyrtyä tällä tavoin ja tehdä niin kuin hän käski. Jos vain…
Mietteissään hän antoi katseensa vaeltaa ympäri kaupunkia. Useimmat talot täällä eivät olleet korkeita, vaan pysyivät lähinnä yksikerroksisissa, pyöreähköissä rakennuksissa. Useiden pienien rakennuksien lisäksi kaupungissa oli myös joitakin suurempia pilvenpiirtäjiä, joista yhteen Kakarotkin oli aluksellaan rynninyt pahki.
Ja kun kerta aluksiin päästiin, Raditz tajusi unohtaneensa tarkistaa, mikä avaruuskapselin tila oli. Hyvällä tuurilla se olisi vielä käyttökelpoinen (vaikkakin Kakarotin tasoisen mäntin ohjauksen jäljiltä se oli todennäköisesti juuri päinvastaista) ja hän voisi käyttää sitä apuvälineenään päästä pois tältä typerältä pikku –
Raditzin ajatukset katkesivat, kun hän tajusi, ettei hänen ollut järkeä suunnata täältä Maahan nyt, kun kerta hänen kohteensa, oma armas pikkuveljensä, oli kerta tullut tänne. Se asia oli omalla tavallaan hyvin harmittavakin. Kai hän oli toivonut tavoitteeseensa pääsemisen olevan hieman haasteellisempaa, kun se kerta oli enää kaikki, mitä hänellä oli elämässään jäljellä...