Word count (chapter): 2616

-----

Joulupäivä koitti kirkkaana ja aurinkoisena, vaikka sikeästi äitinsä huoneen lattialla nukkuva Rose ei tiennyt siitä mitään. Hän uneksi universumin ihmeistä ja Tohtorista, mutta seinäkellon takoessa sekunteja minuuteiksi ja minuutteja tunneiksi hänen uniinsa ilmestyi omituisia riitasointuja. Ensin ne olivat pieniä ja lähes huomaamattomia; kiljuvia lapsia siellä, missä heitä ei olisi pitänyt olla ja Maan ruokalajeja vierailla planeetoilla.

Kun Jackie yllättäen ilmestyi Tardisin konsolihuoneeseen, Rose heräsi säpsähtäen kuullessaan äitinsä äänen: "Rose, Tohtori, kello on vaikka mitä! Tulkaa tekin aamiaiselle, olen tehnyt oikean englantilaisen aamiaisen. Montako siivua pekonia otatte ja kuinka monta makkaraa?"

"Kaksi siivua, ei makkaraa", Rose vastasi. "Tohtorille ei mitään", hän sitten lisäsi nähdessään miehen pudistavan päätään. "Me tulemme aivan kohta."

Rose nousi, otti vaatteensa ja hiipi kylpyhuoneeseen. Vaikka hän suoritti aamutoimensa mahdollisimman nopeasti, muut olivat silti syöneet ennen kuin hän ja Tohtori pääsivät pöytään, jossa jälkimmäinen keskittyi siirtelemään aamiaismuroja kulhonsa reunalta toiselle. Rose kuitenkin söi hyvällä halulla; vaikka vieraat planeetet tarjosivat monenlaisia eksoottisia ruokia, ei aitoa englantilaista aamiaista voittanutta yksinkertaisesti ollut olemassakaan.

Vieraita planeettoja pohtiessaan Rose muisti kysymyksen, jota oli edellisenä päivänä miettinyt pitkään pakatessaan tavaroitaan, ja koska hän ja Tohtori olivat kahden keittiössä, hän uskalsi esittää sen.

"Sanoit kerran jotakin siihen suuntaan, että näet kaiken, minkä on tapahduttava ja kaiken, joka voi tapahtua, ja että tunnet jopa sen, miten Maa liikkuu avaruuden läpi. Nytkin olit osannut varautua siihen, että vietät kanssamme joulun. Silti joit Jackien lasista, ja silloin, kun Slitheenit olivat täällä, et tiennyt, miten heitä vastaan kannattaa taistella."

Tohtori poimi lusikallisen muroja rakentamastaan miniatyyrimaisemasta. Hän pureskeli huolella jo valmiiksi mössöksi vettynyttä ruokaa, ja otti sitten suuren lusikallisen sokeria, jonka kaatoi näyttävästi pöydälle.

"Kuvittele, että jokainen muru on sanokaamme vaikkapa tähti. Määrä on tietenkin täysin väärä – kuten varmasti tiedät, kohtuullisen demonstraation aikaansaamiseksi tarvittaisiin paljon enemmän sokeria, mutta koska sitä ei nyt ole saatavilla riittämiin, ja koska äitisi tuskin pitäisi siitä että täyttäisin hänen asuntonsa sokerilla, tämä saa kelvata. Näet kaikki murut aivan selvästi, eikö totta?"

Rose nyökkäsi aavistellen, mihin suuntaan esitys oli menossa.

"Nyt", Tohtori jatkoi osoittaen lusikkansa päällä yhtä kidettä, "kerro minulle, kuinka monta atomia tässä kiteessä on, ja kerro, kuinka ne sijaitsevat avaruudellisesti kiteen muihin atomeihin nähden."

Rose nyökkäsi jälleen, tällä kertaa ymmärryksen merkiksi. Sitten hänen kulmansa kurtistuivat. "Ymmärrän, siinä on hurjasti nähtävää ja tiedettävää, mutta toisinaan tiedät selvästi, mitä pian tapahtuu. Osasit ostaa lahjat sukulaisilleni vaikka meidän ei ollut tarkoitus jäädä, ja kun nauhoitat minulle viestejä, tiedät tarkalleen, mitä milloinkin aion sanoa."

Tohtori kokosi muroistaan uuden maiseman, joka tosin muistutti lähinnä Grand Canyonia. Sitten hän rikkoi hiljaisuuden. "Se on monimutkainen juttu, ja vielä sen selittäminen on vielä monimutkaisempaa. Vakuutan kuitenkin, että en tiedä asioita, joita ilmeisesti kuvittelet minun tietävän."

Rose sulloi viimeisen pekoninpalan suuhunsa ja hymyili. "Arvasin", hän vastasi suu täynnä ruokaa. "Sinun kanssasi kaikki on aina monimutkaista, mutta pitihän minun kuitenkin yrittää. Tule, melusta päätellen lapset tahtovat päästä käsiksi lahjoihinsa, meitä odotetaan."

"Olen pahoillani, mutta minä taidan mennä hetkeksi äitisi huoneeseen. Sano, että tunnen oloni huonoksi ja menin lepäämään. Sitä paitsi se on tottakin, pelkkä ajatus tuosta kaikesta saa minut lähes sairaaksi," Tohtori tokaisi ja nousi ylös. Hän tyhjensi murokulhonsa jäteastiaan ja marssi Jackien huoneeseen sanomatta mitään muuta.

Rose, joka ymmärsi olla loukkaantumatta ystävänsä käytöksestä, siirtyi olohuoneeseen ja kertoi pienen valkoisen valheen. Suku päivitteli hetken Tohtorin epäonnekasta sairastumista, ja Rose oli huomaavinaan pientä syyllisyydentuntoa Jackien eleissä. Se kuitenkin korvautui pian ilolla ja hellyydellä, kun kaksoset repivät innosta kiljuen lahjojensa papereita auki.

Pian kaksoset leikkivät tyytyväisinä uusilla leikkiautoillaan törmäyttäen niitä toisiinsa, eikä Rose voinut olla ihmettelemättä, kuinka lasten leikkikalut kestivät viittä minuuttia pidempään kiljuvien täystuhojen käsissä. Avatessaan viimeiseksi jättämäänsä lahjaa, Tohtorilta saamaansa pientä pakettia, hän päätti ohimennen, ettei hankkisi koskaan lapsia.

Rosen viimeisestä lahjasta paljastui pullo tytön käyttämää hajuvettä ja satiininen pitsiunelma yöpuvuksi. Sillä hetkellä Rose arveli tuntevansa, kuinka kaikki huoneessa ollut ilma viimeistä atomia myöten imeytyi hänen sukulaistensa keuhkoihin näiden vetäessä henkeä, eikä hän voinut olla kiroamatta tyhmyyttään hiljaa mielessään.

Rose piti lahjastaan suuresti Parfyymi oli hänen suosikkimerkkiään, ja hän oli haaveillut tämän kaltaisesta yöpuvusta jo pitkään. Lopulta hän oli löytänyt lähes täydellisen vaatekappaleen erään kunnioitettaviin mittoihin venyneen shoppailumaratonin päätteeksi – sääli vain, että sana "lähes" oli virkkeessä siksi, että kyseisessä vaatteessa oli ollut ylimääräiselle käsiparille tarkoitetut ammottavat aukot. Ilmeisesti Tohtori oli teettänyt Rosen lahjan tuon vaatekappaleen perusteella, mikä oli hänen matkakumppanilleen varsin tyypillinen huomaavainen lähestymistapa. Juuri siksi Rose kirosi itseään.

Hän oli juuri antanut itseään ja Tohtoria sinnikkäästi pariksi kuvitteleville sukulaisille entistä enemmän juoruamisen ja epäilyn aihetta. Koska asialle ei kuitenkaan enää voinut mitään, Rose päätti suhtautua tilanteeseen mahdollisimman luontevasti. Se oli kuitenkin hankalaa, sillä hän ei ollut keksinyt mitään sanottavaa siihen mennessä, kun ilma palasi huoneeseen.

Tytön pelastukseksi koituivat kaksoset, jotka olivat hylänneet autonsa ja siirtyneet vauhdikkaaseen ja meluisaan pukkihyppelyyn syystä, jota yksikään yli viisivuotias ei kyennyt ymmärtämään. Tädit keskittyivät poikien rauhoittamiseen ja Rosen saama lahja unohtui toistaiseksi. Ehkä lapset eivät sittenkään olleet pahoja luihin ja ytimiin saakka, Rose päätti.

Myöhemmin päivällä, kun Maggie ja Ben olivat lähteneet, eräs Tylerien vähemmän virallisista jouluperinteistä alkoi. Jo monena vuonna Tylerit olivat viettäneet koko joulupäivän syöden vuoroin suklaata, vuoroin jouluruokia, ja katsellen lahjaksi saatuja elokuvia. Koska seurassa oli sinä vuonna pieniä lapsia, suurin osa elokuvista oli Disneyn klassikkoja ja uutuuksia, joiden töllöttämisestä lapset eivät olleet saada kyllikseen.

Rosen yllätykseksi myös Tohtori osoitti aitoa kiinnostusta elokuvia kohtaan, ja saattoi jopa hyräillä laulukohtausten mukana. Erityisen keskittyneenä Tohtori katseli Aristokatteja ja Pientä merenneitoa.

"Jos sinä värjäisit tukkasi punaiseksi, olisit kuin ilmetty Ariel", Tohtori kiusasi Rosea, "yhtä utelias ja jääräpäinen!"

Rose punastui, mikä ei arvatenkaan sukulaisilta huomaamatta, ja yritti kuumeisesti löytää sopivaa letkautusta Tohtorista. Tehtävä vaikutti aluksi vaikealta, mutta sitten ratkaisu iskeytyi tytön mieleen kuin tiiliskivi.

"Sinä taas muistutat kaikin tavoin Stitchiä! Lilo ja Stitch, muistatko? Sinulla vain ei ole yhtä monta kättä kuin Stitchillä."

Tohtori pudotti puolikkaan suklaakonvehdin paidalleen ja oli tukehtua makeisen toiseen puoliskoon. Rose takoi hänen selkäänsä arvellen itsekseen, ettei suklaa todellisuudessa tarttunut kenenkään kurkkuun niin pahasti, että se olisi vaatinut moista yskimistä. Reaktio oli silti huvittava, ja Tohtorin tointuessa yskänpuuskastaan tyttö visualisoi mielessään listan, jonka hän myöhemmin kirjoitti päiväkirjaansa:

Kotoisin avaruudesta – check

Utelias – check

Sinivioletti – ok, ei sentään sinivioletti

Ongelmamagneetti – check

Houkuttelee vihamiehiä silkalla olemassaolollaan – check

Ainoa lajinsa edustaja – check

Hetken Rose tunsi sääliä ystäväänsä kohtaan, mutta nähdessään tämän seuraavan kiinteästi Arielin ja Ericin häitä, sääli haihtui yhtä äkkiä kuin oli saapunutkin. Harva ihminen kykeni säilyttämään lapsenomaisen innon ja uteliaisuuden edes kaksikymmenvuotiaaksi, ja Tohtori oli onnistunut pitämään molemmat ominaisuudet läpi satojen vuosien ja useiden veristen sotien. Hänellä oli ongelmansa, eikä Rose voinut kiistää niiden todellisuutta ja vakavuutta, mutta niiden vastapainoksi hän kykeni tarttumaan hetkeen ja nauttimaan elämän pienistä iloista.

Joulupäivä taipui illaksi ilman draamaa. Samantha patisti päivän puuhista uupuneet lapset aikaisin vuoteeseen, ja välittömästi sen jälkeen Ethan kaivoi esiin yhden lempielokuvistaan. The Thing oli vanha tuttavuus kaikille paitsi Tohtorille, joka ei ollut Rosen tietojen mukaan koskaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta kauhuelokuvia kohtaan.

Koiraa heiteltiin kranaateilla, tutkimusryhmän jäsenet kokivat epämiellyttäviä kohtaloita ja Tohtori liikehti levottomasti silmäillen huoneessa olijoita tv:n sijasta. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että mies ei pitänyt elokuvasta. Ethan ja Samantha vaihtoivat huvittuneita katseita, Jackie oli lähinnä utelias ja Rose tunsi epämääräistä häpeää.

Lopulta elokuvanpäästyä noin puoleen väliin Tohtori sai tarpeekseen. Hän nousi ylös ja venytteli, ja puhutteli Rosea: "Haluaisitko lähteä kävelylle? Ulkona on... hmm... kaunis ilma."

Jep, ulkona oli kaunis ilma, mikäli sattui pitämään säätilasta, jota paremman sanan puutteessa voisi kutsua sateeksi. Paremman sanan puutteessa siksi, että useimmat sisällyttivät sateen määritelmään veden liikkeen ylhäältä alas, kun vallitsevassa säätilassa vesi liikkui vaakatasossa maanpintaan nähden, paikoitellen jopa loivassa kulmassa ylöspäin. Lisäksi ulkona oli kylmää ja pimeää.

Rose nyökkäsi. "Toki. Tekee hyvää vähän jaloitella, kun on koko päivän ollut paikallaan. Ei kuitenkaan olla pitkään, muista, että sinun on otettava rauhallisesti. Et ole vielä terve", Rose sanoi noustessaan ylös. "Emme ole pitkään. Otan puhelimeni mukaan, soittakaan jos huolestutte", Rose jatkoi osoittaen sanansa tällä kertaa sukulaisilleen.

Pian Rose ja Tohtori olivat ulkona. Lähes maaninen hymy levisi miehen kasvoille kun hän loi katseensa ylös. Raskas sulaa lyijyä muistuttava pilvimassa velloi tähtitaivaan tiellä tuulen piiskatessa puita ja ujeltaessa lyhtypylväiden ympärillä. Kadut olivat autiot ja ilmassa oli myrskyn tuntua. Paksusta takistaan huolimatta Rose värisi kylmästä.

Tohtorin katse palasi välittömästi Roseen, ja hänen hymynsä muuttui hetkessä välittäväksi. "Sinun on kylmä, tule tänne. Sinähän ihan täriset!

Tohtori kietoi toisen kätensä Rosen hartioiden ympäri ja veti tytön lähelleen. Tyttö ei vastustellut, sillä tarjottu lämpö oli tervetullutta ja hän nautti aidosti ystävänsä kosketuksesta. Hän ei kuitenkaan olisi nauranut yhtä huolettomasti Tohtorin puheille, mikäli olisi tiennyt, että Joan, Samantha ja Rosen mummo seurasivat tiiviisti parin kulkua kadun poikki.

"Katsokaa nyt tuotakin," Joan tuhahti, "Rose voi vannoa vaikka käsi Raamatulla, että Tohtori ei ole hänen miesystävänsä, mutta minä en silti usko häntä. Hän ei ole sitä tyyppiä, joka antaa kenen tahansa kaulailla itseään noin, eikä Tohtori ole niitä, jotka kaulailevat keitä tahansa – luojan kiitos, ties mitä muita eksoottisia tauteja hän olisi matkoiltaan voinut poimia."

Samantha hymyili lämpimästi happamalle sisarelleen. "Niinpä niin. Ymmärrän kuitenkin, miksi he kieltävät suhteen. Heillä on kuitenkin todella paljon ikäeroa... Vaikka Jackien puheista kuvittelin, että sitä olisi ollut vielä enemmän."

Seurueen naiset nyökkäilivät, ja Jackie kiitti onneaan siitä, että ei ollut kuvaillut Tohtorin tarkkaa ulkomuotoa sukulaisilleen. Muutama puuttuva vuosi miehen ulkomuodossa meni vielä arviointivirheen piikkiin ja myrkytyksen aikaansaamat varjot hänen kasvoillaan saivat hänet näyttämään tavallista vanhemmalta.

Seurueen vanhin, Rosen mummo, ei kuitenkaan vaikuttanut vakuuttuneelta. "Mies saattaa näyttää nuorelta," hän sanoi, "mutta ymmärrän täysin, miksi Jackie arvioi hänet vanhemmaksi kuin te muut. Tohtorilla on selvästi liikaa perspektiiviä jotta hän voisi olla silkka pojankloppi. Minä sanon, että hän on vain hyvin säilynyt."

Ethanin suupieli nyki, mutta hän pidättäytyi viisaasti ottamasta osaa keskusteluun, vaikka joutui puremaan huulensa verille Rosen mummon jatkaessa. Maggie oli ollut oikeassa arviossaan, vanhus

tuskin malttoi odottaa hääkellojen kilinää.

"Tohtori vaikuttaa kunnon mieheltä ja on mukavaa saada sukuun tohtori. Onhan hän Rosea vanhempi, mutta tosirakkaus ei katso syntymävuosia... Sinun tulisi olla ylpeä tyttösi mieskokelaasta, Jackie. Mistä aineesta hänen paperinsa olivatkaan? Lääketieteestä?"

Jackie henkäisi terävästi. Tämä ei ollut hänen lempipuheenaiheitaan. Hän ei yksinkertaisesti tiennyt. "Rehellisesti sanoen, äiti, ei aavistustakaan. Hän ei juuri puhu itsestään. Miehet, muistathan... Aina menossa ja tekemässä, ei koskaan aikaa pysähtyä ajattelemaan. Kysytään häneltä kun hän palaa."

Samantha nauroi heleästi. "Tunnistitko itsesi kuvauksesta, kulta?"

Ethan oli edelleen purskahtamaisillaan nauruun, joten hän tyytyi nyökkäilemään. Tylerin suvun naisten keskinäinen marttakerho ei koskaan lakannut huvittamasta häntä. Suvun juorut vilisivät heidän puheissaan, ja heidän välillään vallitseva yhteys toi aina miehen mieleen sarjan Siskoni on noita.

Puhe siirtyi muihin asioihin ja lakkasi pian kokonaan. Ethan pääsi jatkamaan elokuvansa katsomista rauhassa ja sen taika sai pian muutkin pauloihinsa. Ainoastaan tv:n vaimeat äänet ja viiden ihmisen hengitys rikkoivat huoneen hiljaisuutta.

Muutaman kilometrin päässä talosta ei voinut puhua hiljaisuudesta. Rytmikäs musiikki raikasi yökerhon suljettujen ovien takaa, ja hytisten sisään jonottavien ihmisten nauru ja puheensorina täyttivät ilman.

Tohtori ja Rose kulkivat jonon viertä jälkimmäisen haaveillessa mukillisesta hehkuviiniä ja ensimmäisen kertoessa lähes päätöntä tarinaa, joka tapahtuisi Sheyshelleillä muutaman tuhannen vuoden kuluttua. Kertomus selvästi huvitti Tohtoria, vaikka Rose ei juuri sillä hetkellä ollut erityisen hyvä kuuntelija, häntä kun paleli ja hän oli kadottanut tarinan punaisen langan jo minuutteja sitten.

"M-Minua palelee", Rose sanoi, "voisimmeko jo palata? Sitä paitsi olemme märkiä kuin uetut koirat."

Tohtori naurahti vaimeasti mutta näytti jälleen hieman syylliseltä. "Anteeksi, en olisi saanut raahata sinua tänne sateeseen. Otetaan taksi niin ettet ainakaan vilustu."

Nyt oli Rosen vuoro nauraa. "En minä vilustu. Raahaat minua ympäri jääplaneettoja ja -kuita, ja läpi paljon pahempien vaarojen, mutta pelkäät minun vilustuvan lontoolaisesta sateesta!"

"Anteeksi", Tohtori toisti, "olen pahoillani. Se on väärin sinua kohtaan – kaikki vaarat, tarkoitan."

Rose hymyili hieman. "Ei, minä haluan kulkea mukanasi, se on minun päätökseni. Joskus on mukavaa käydä kotona ja olla vain, ja kuunnella Jackien, mummon ja tätien juttuja, mutta nyt kun olen nähnyt, mitä kaikkea tuolla ylhäällä on, en malta pysyä poissa."

Tohtori naurahti toistamiseen ja nappasi taksin lennosta Rosen estelystä huolimatta. "Powell Estates", mies sanoi taksikuskille, ja pian auto kaartoi talon pihaan.

Kun parivaljakko palasi Jackien asuntoon, Rose ei voinut olla huomaamatta Joanin haukkamaista katsetta. Tyttö tunsi olonsa hieman kiusaantuneeksi sen edessä, ja päätti nopeasti ottaa lämpimän suihkun ja mennä sitten maate. Strategia tarkoitti Tohtorin heittämistä susille, mutta epäilemättä mies oli enemmän kuin kykenevä käsittelemään niitä.

"Ajattelemattomasti tehty Roselta, jättää nyt teidät läpimärkänä palelemaan tänne, vaikka ette ole kunnossa," Rosen mummo raakkui hieman harmistuneen kuuloisena, mutta näki pian asian valoisan puolen. "Oikein herrasmiesmäistä teiltä päästää hänet lämmittelemään ensin," vanhus sitten täydensi. "Me muuten mietimme, mitä olette opiskellut."

Vaikka viimeisin virke ei päättynyt verbaaliseen kysymysmerkkiin, Tohtori tiesi hyvin, että sen merkitys ei olisi muuttunut, vaikka joku olisi liimannut laumoittain kysymysmerkkejä vanhuksen ympärille.

"Pelkäänpä, että ole opiskellut hieman kaikenlaista. Käyttänyt siihen monta vuotta elämästäni oikeastaan, silkkaan opiskeluun. Vähän lääketiedettä, hieman tähtitiedettä, vähän luonnontieteitä, mausteeksi hippunen yhteiskuntatieteitä... Olen levoton sielu, nähkääs. Kaikkea pikkuisen."

Tohtori virnisti, ja vanhus nyökkäili tyytyväisenä. Joan tuhahti, osoittaen selvästi, mitä mieltä oli moisesta tehottomuudesta ja päättämättömyydestä. Jackie istui jäykkänä tuolissaan toivoen, että voisi silkalla tahdonvoimallaan muuttaa äitinsä käytöstä. Älä anna hänen kysyä sitä, ole kiltti, älä anna hänen kysyä sitä!

"Kuten jo aikaisemmin totesin, on mukavaa saada sukuun tohtori. Tämä on tietysti kovin henkilökohtaista – suo anteeksi vanhalle naiselle – mutta milloinkas te olette ajatelleet--"

Joko onni oli myötä, tai sitten Jackien tahdonvoiman vaikutus ympäristöön oli parantunut sitten edellisen yrittämän, sillä samalla hetkellä vain pyyhkeeseen verhoutunut Rose raotti olohuoneen ovea.

"Minä jätin sinulle paljon lämmintä vettä, mene lämpiämään ennen kuin kylmetyt... Muista, että et saa rasittaa itseäsi", tyttö huikkasi oven raosta, ja Jackie halusi halata häntä. Pelastus oli ollut vähintäänkin toivottu.

Jackie alkoi ymmärtää, miksi Rose ja Tohtori suhtautuivat nuivasti kaikkiin viittauksiin suhteestaan. Rosen mummon ja tätien harrastama utelu ja tivaaminen alkoivat kiusaannuttaa Jackietakin. Miksi he eivät vain voineet sulkea suutaan ja antaa asioiden kehittyä omalla painollaan?

Tohtori nousi paikoiltaan. "Taidan mennä pian nukkumaan, ulkoilma väsytti minua enemmän kuin tajusinkaan. Hyvää yötä", hän sanoi hieman jäykästi, ja Jackie tiesi, että Tohtori tiesi, mitä vanhus oli aikonut kysyä. Niin paljon kuin Jackie olikin nauttinutkin aidosta perhejoulusta, hän alkoi innolla odottaa sen loppua.

Kun Tohtori hiipi Jackien makuuhuoneeseen, hän löysi Rosen vuoteeltaan makaamasta kirja käsissään. Rose nosti silmänsä kirjasta ja nauroi vaimeasti. Tohtori näytti niin huvittavalta: hänellä oli yllään pelkkä yöpuku ja hänen tukkansa sojotti jokaiseen ilmansuuntaan, epäilemättä yrittäen parhaansa uusien käyttökelpoisten ilmansuuntien keksimisessä. Mies selvästikin murjotti hieman.

"Saivatko sudet sinut?" Rose kysyi. "Sukulaiset, kiusasivatko he sinua kyselyllään?" hän sitten tarkensi nähdessään ystävänsä ilmeen muuttuvan murjottavasta hämmentyneeksi.

Tohtori empi hetken. "Isoäitisi kuvittelee, että me menemme naimisiin. Se on kiusallista, mutta en tiedä lasketaanko sitä."

"Kyllä lasketaan," Rose sanoi hykerrellen. "Älä välitä mummosta. Hän on kultainen, mutta haluaa nähdä lastenlastensa purjehtivan avioliiton satamaan ja toivoo elävänsä niin pitkään, että näkee lapsenlapsenlapsensa. Hän ahdisteli Mickeytäkin, koetti saada hänet kosimaan minua... Sano vain arvoituksellisesti, että sitten, kun aika on kypsä, selittäminen on hänen tapauksessaan hukkaan heitettyjä sanoja."

Rose nauroi jälleen Tohtorin pudistaessa päätään. Vuodet eivät selvästikään olleet saaneet häntä ymmärtämään tiettyjä ihmiskunnan kirjoittamattomia käytäntöjä, ja Rose tunsi suurta halua udella Gallifreyn vastaavista. Hän kuitenkin tukahdutti uteliaisuutensa; ymmärrettävistä syistä Tohtori ei juuri puhunut kotiplaneetastaan, eikä Rose halunnut pakottaa häntä palaamaan kipeisiin muistoihinsa.

"Haluatko jo käydä nukkumaan, vai voisimmeko lukea vähän aikaa? Tämä kirja vaikuttaa todella kiinnostavalta", hän sanoi sen sijaan ja kohotti käsissään olevaan Harlequin romantiikkaa, Puhtaasta rakkaudesta. "Sinunkin olisi hyvä lukea jotain. En ole nähnyt sinun koskaan lukevan mitään ellei se ole aivan välttämätöntä."

Tohtori hymyili. "Kyllä minä luen, en vain makaa tuntikausia sohvalla tavaamassa," hän sanoi. "Hyvä on, sinun mieliksesi. Tee tilaa."

Kirja kertoi Magdasta, joka solmi avioliiton saadakseen rahaa lapsestaan huolehtimiseen. Kuten Harlequinien luonteeseen kuului, aluksi viileänä alkanut suhde lämpeni nopeasti, ja kun kirja eteni siihen pisteeseen, jossa asiat alkoivat muuttua tahmaisiksi, Tohtori sai tarpeekseen. "Tällä ei kirjallisuuspalkintoja kyllä voiteta," hän tuhahti, "Taidat saada lopetella kirjan yksin."

"Aha", Rose tokaisi hieman loukkaantuneena, mutta ei viitsinyt ryhtyä murjottamaan. Hän jatkoi lukemista siihen asti, että hänen luomensa muuttuivat raskaiksi ja rivit alkoivat hyppiä hänen silmissään. Hän päätti lepuuttaa silmiään hetken,ihan pikkiriikkisen hetken vain, ja laski kirjan vatsansa päälle.

Ennen kuin minuutti oli kulunut, Rose nukkui kuin tukki. Tohtori hymyili, nosti kirjan yöpöydälle ja sammutti valon.